Vielä jotakin ehjää (Näyttely: Reima Nevalainen)

Reima Nevalainen. Vuoden nuori taiteilija. Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34, Tampere) 11.6.-11.9.2016.

Anatomical Study III.

Anatomical Study III.

 

 

Myönnän: kävelin Reima Nevalaisen näyttelyssä ensin melko reippaasti. Teosten samankaltainen (hiekkainen) värimaailma liimautui verkkokalvoille, ja kaipasin hengähdystaukoa.

Sitten eteen tuli Anatomical Study III, jonka kohdalla pysähdyin. Ja pysähdyinkin sitten todella – seisoin siinä minuutteja. Näyttely-yleisöä tuli kanssani samaan tilaan ja poistui, ja minä vain tuijotin.

Maalauksessa kiteytyy jotakin äärimmäistä. Kasvoissa mikään ei peilaa mitään toista kohtaa. Pinta on kollaasimainen, kuin kasvot olisivat rikottu kananmunankuori, joka on teipattu uudelleen kokoon. Kaikki, mitä näin, oli kiinnostavaa, eikä katsomiselle olisi ehkä tullut luontevaa lopetuskohtaa koskaan. Jossain vaiheessa vain päätin lopettaa, ja kävelin pois.

Maalauksen katsomisen hetkellä tapahtui jotakin oleellista. Ajatukseni alkoivat harhailla asioissa, joita en tahtoisi ajatella. Joita mieluummin pakenisin. Maalauksen edessä oli helpompaa ajatella ahdistaviakin asioita, olla rehellisesti väsynyt. Palasin aina uudelleen katsomaan maalausta, ja voin koko ajan paremmin. Syntyi jonkinlainen välitön riippuvuus. (En tiedä, oliko hirveää vai oikeastaan ihan hyvä, ettei teoksen kuvaa myyty museokaupassa julisteena.) RNevalainen2

Nevalaisen rujot, runnotut, amputoidut ja palasista kootut ihmishahmot ovat paikoin pääkallomaisen dramaattisia, paikoin herkkyydessään jotakin, mikä tuo mieleen Leonardo da Vincin anatomiset piirustukset. Yritin välttää välillä päälle hiipivää koomisuuden tunnetta, mutta laatikkoon sullotuissa, räjähtäneissä vartaloissa oli jotakin huvittavaa myös (vaikkei toki päällimmäisenä ajatuksena ollenkaan).

Kauneimmillaan maalaukset ovat yksityiskohdissa: siinä, miten käsi liikahtaa kankaalla, miten valokuvamaiset kasvot halkeavat maalipinnasta esiin. Kokonaisuudesta jäi vangittuna rempomisen tunne. En tiedä, onko tunne läsnä maalaamisessa (voi varmasti isojen teosten kohdalla ollakin), mutta tavallaanhan taiteen katsominenkin on sitä: olla huoneessa teosten kanssa, alistua niiden pakottavalle tarpeelle tulla nähdyksi.

Tätä kirjoittaessani kuunteen Mozartin Requiemia, ja huomaan kaivanneeni näyttelyyn jotakin tällaista. Kunnon askelta rehelliseen, mahtipontiseen dramatiikkaan: että tämä on nyt elämää suurempaa, olkaa hyvät ja ottakaa tämä vastaan, kuolevaiset!

Pidin muuten kovasti myös Japanissa otetuista valokuvista, jotka pyörivät alakerrassa yhdellä näytöllä. Niissä oli hienoja rakenteita ja pintoja, maa ja vesi kuin maalattua sekin.

RNevalainen3

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: