Löydä kuva (Näyttelyt: Holma & Vilhunen)

Tila 1 & 2: Hanna Holma, grafiikkaa: Kuuntele! Uskalluksen hengetär pitää rohkaisevaa puhetta empiville. Tila 3: Anna-Leena Vilhunen, maalauksia. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 14.10.2012 saakka.

–

Hanna Holman grafiikka näyttää kuvitukselta. Suurin syy tähän on teoksissa kulkeva teksti. Käsinkirjoitetut, kummalliset tarinat ohjaavat kuvien tulkintaa. Mutta tarina ei kuitenkaan tunnu jatkuvan teoksesta toiseen vaan vaikuttaa siltä, että kuvat ovat katkelmia jostakin.

Holma on humoristi. Suloinen, villiintynyt vihreä toukka ja Kekkosen kotitalo ovat yhtä hassuja juttuja (vaikka eihän siinä pitäisi olla mitään hauskaa, että Kekkosella oli koti). Reipashenkisen revittelyn vastapainona on kuvia kupolikirkon torneista, joiden alla on rauhaa ja tyytyväisyyttä toistelevia tekstejä.

Moni teos on varsin yksivärinen ja (hmm, mikä on oikea sana siihen, että kaikki värit ovat samaa valoisuusastetta? valööri? joo, käytän sitä) -valöörinen. Välillä pitää mennä ihan tutkimaan, mitä kuvassa oikeastaan on. Kuva-aiheet ovat samaa pintaa kuin tausta, mikään ei varsinaisesti nouse esiin. Siitäkin tulee kuvitusolo; lastenkirjaan voisi ajatella tällaisia ”etsi kuvasta Kekkonen”-tyylisiä juttuja.

Perunamaiset hahmot tuovat mieleen Lapasen ja Lapaniinan jostain lapsuuden utuisista syövereistä. Miellyttävä mielikuva! Mutta jotenkin näyttely on runsas väärällä tavalla: teoksia on paljon, mutta iskeviä tehokohtia on vähän.

Kapriisissa on myös Anna-Leena Vilhusen maalauksia sirkusmaailmasta. Vilhusen maalausjälki on villiä, ihmiset yksilöimättömiä, kasvottomia hahmoja.

Turvaverkko nousee tärkeimmäksi osaksi maalausta, jossa tyttö näyttää aukolta verkossa. Putoamisen kauhuja, joita yleisö varmasti tuntee enemmän kuin temppuilijat itse.

Suuressa maalauksessa on peilejä. Niiden merkitys jää vähän epäselväksi; niiden kautta en pääse mukaan maalauksen ihmisten muodostamaan rinkiin vaan joudun tyrkätyksi vielä kauemmas, näen itseni heijastuvan pois pinnasta, jonka läpi en pääse (ehkä se onkin peilien merkitys?)

Vilhusen sukellus siskusmaailmaan on selvästi ollut täynnä tunnetta ja intoa. Hiukan tahtoisin päästä mielikuvitukseen ja pinnan alle. Tämä katsojan asema lienee muutenkin tuttu – voisiko sirkus alkaa puhua uudella tavalla, jos siitä tahtoisi kertoa jotakin esiripun takaa?

Ammuu! (Näyttely: Latvala)

Päivi Latvala Galleria Patinassa (Kauppakatu 3, Jyväskylä) 3.10.2012 saakka.

–

Mikähän siinä on, että aina täytyy alkaa kaivella vihjeitä ja aavistuksia taideteosten takaa? Miksen voisi vain katsella, että ai kuinka kivoja lehmiä? Sen sijaan näen yhden lehmän valtavissa utareissa kommentin maitoteollisuutta vastaan ja maalauksen kehysten kapeasta raosta mulkoilevan lehmän silmässä on selvää kauhua teuraalle joutumisesta.

Päivi Latvala on hyvä tekemään eläinmuotokuvia: hänen lehmänsä ovat kaikki erilaisia (eivät vain ulkonäöltään vaan mikä tärkeintä myös) luonteeltaan. Voimakkaan yksiväriset taustat tuovat maalauksiin mukavaa poptaidemaisuutta.

Lähes yhtä tärkeitä kuin lehmien katseet ovat paikoin kuvatut seinät, joiden takaa lehmät katselevat. Harmaaksi kulunut lautaseinä on samaan tapaan persoona kuin kuvan eläinkin. Ja miten kauniisti pimeästä veistyykään esiin mustan lehmän profiili.

Vähän tarpeettomaksi rekvisiitaksi jää galleriaan tuotu heinäpaali. Kyllähän nämä maalaukset kantaisivat ihan omillaankin.

Jotain ihanan taidehistoriallista näissä on. Jos lehmien sijasta kuvissa olisi naisia, olisi tässä käyty läpi romantiikka ja poptaide ja menty posottaen kohti kantaaottavia, ironisia alastonvartaloita. Niin se vain on: ei oikeastaan ole mitään merkitystä, minkä aihepiirin taiteilija valitsee. Millä tahansa voi kuvata mitä tahansa.

Ammuu.

Elämä on jälkien jättämistä -kolumni

Linkitetään tämä nyt tänne, kun on tullut tavaksi: katutaideaiheinen kolumni Keskisuomalaisessa, Elämä on jälkien jättämistä.

Kamalan suloiset (Näyttelyt: Immonen & Havo)

Ihana Havo – Myös Kostolla on Syntymäpäivät ja Unski Antti Immonen — Maalauksia. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 2.10.2012 saakka.

–

Rajatilassa on tehty shokeeraava ratkaisu: alakerran pimeydessä on paljon maalauksia ja yläkerran tilavassa valossa sellainen pelottava, meluava installaatio, jollaisia alakerran kellariholveissa yleensä on. Jo tämä tällainen saa minut ihan sekaisin. Missä on ennalta-arvattavuus? Missä tukevat raamit, joihin galleriakäyntinsä kokemukset voisi siististi asetella? Vuodenaikakin juuri vaihtumassa, ja pitää vielä tällaista uutta informaatiota ottaa vastaan!

(Olen dramaattinen, koska kuulokkeista puskee Mozartin Requiemia aika kovalla volyymillä.)

Nyt kun mietin, jokin juuri näin dramaattinen musiikki olisi tehnyt Ihana Havon installaatiolle ja veistoksille sen, mitä olisin toivonut näkeväni: kipannut ne kerralla kunnolla suloisenpelottavasta kuvakielestä vertahyytävään, vinksahtaneeseen kitschiin. Mihin muuhunkaan vaaleanpunainen bambi honteloilla jaloillaan yrittää astella, ellei siihen aivojemme osaan, joka on lapsuudesta asti opetettu tykkäämään suloisesta?

Tällä bambilla ei kyllä ole kaikki ihan kunnossa. Miscalculation of the new hotness -niminen veistos seisoo alustalla, joka on kuin verellä täytetty kermakakku.

Havon kaikki teokset on nimetty eri kielillä. Saksankielisen teoksen nimeä en ymmärrä, mutta onhan meillä Google-kääntäjä! … wo das Licht des Frühlings den Schatten des schwarzen Harzens eimhüllt = jossa valo jousen eimhüllt sävyjä musta Harzens.

Öö, tota noin, joo.

Taidanpa palata itse teokseen. Siinä kaksi poltetun näköistä mallinukkea makaa lavereilla, joissa on pyörät ja taustalla kuuluu kovaäänistä surinaa. Ikään kuin melko kyyninen hautamuistomerkki. 

Ei, en ymmärrä tätä teosta.

Menen alas, missä Antti Immosen maalaukset on hienosti nostettu valolla esiin pimeydestä. Kuin kurkistusluukkuja maailmaan, jossa eläimetkin osaavat puhua ja nuket tehdään puusta veistämällä.

Immonen on maalannut öljyllä mdf-levylle, mikä vaikuttaa hauskalta tekniikalta. Sormella on voinut tehdä kauniita pintoja, noin vain (ei näissä kuvissa, mutta on siellä sellaisiakin teoksia, joista olin ihan varma, että sormella ne on piirrelty). Inspiroivaa!

(Olen itse yrittänyt aloittaa maalaamisen, ja havainnut, että paras keino levittää väriä on maalata sormet öljymaalilla ja sitten alkaa sormin käsitellä paperia. En kyllä saa mitään noin hienoja pintoja aikaiseksi! Olen kuulkaa tosi huono. Tulin vain maininneeksi tämän, koska sormiväritekniikan näkeminen käynnisti minussa heti muistikuvia käsien pesemisestä tärpätillä ja siitä, miten kivaa on jos puhelin sattuu soimaan juuri kun sormet ovat öljymaalin peitossa. Käyttääköhän Immonen muovihanskoja?)

Immosen maalauksissa on jotain mukavan kapinallista. Että tässäpä teille valtavan hienosti maalattu tunnelmallinen kuva pöllöstä lehtimetsässä ja – tadaa! – yhden pöllön piirrän tähän vielä ihan näin kuin raapustelisin puhelimessa puhuessani paperinkulmaan. Pidän kontrasteista. Pidän muutenkin tästä Immosen estetiikasta. Kylläpä kuvapintaa voikin tehdä kiinnostavasti.

Maalauksissa on jotain sellaista vanhanaikaisuutta, pekkapuupäämäisyyttä, että niihin ihan vahingossakin vähän ihastuu. Huumoriakin, väittäisin, niissä on. Mukavia kuvia, jotenkin alkaa tehdä mieli juoda kahvia lohkeilleesta mukista puutalon terassilla. Tiedä sitten, olisiko se kauhean kivaa tällä säällä.

Tuntuu että olen eksynyt aiheesta ihan kokonaan.

Tuntuu, etten pääse aiheeseen takaisin enää tämän näyttelyn tiimoilta.

Ilmavasti (Näyttely: Oinonen)

Hanna Oinonen – Oblivion. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 26.9.2012 saakka.

–

En innostu riittävästi Hanna Oinosen gallerian seinään tekemästä kartasta. Se on kliininen: kirjaimet ovat teollisen mitäänsanomattomia ja jopa musteläiskän näköiset muodot identtisiä keskenään, eivät käsityötä. Kartta on muuten kuin lapsen mielikuva seikkalujen pihasta. On ikkunaan lentäneiden lintujen hautausmaata, villejä pikkuorvokkeja ja ojia moneen suuntaan.

Kartta eroaa (tietysti tekstimuotonsa vuoksi, mutta muutenkin) muista näytteyn teoksista. Se on hento ja harmaa kun muuten esillä on esimerkiksi suuria, syvänmustia samettiperhosia.

Niin, perhoset. Ne ovat pyrähtäneet täyttämään gallerian suurimman huoneen. Niitä on seinillä, katonrajassa ja erityisen hellyttävästi yksi siivet supussa lähellä lattiaa. Perhosten keveyden vastapainona on niiden musta, syvä pimeys. Niistä paljastuu pelkkä pinta, niiden sisäinen todellisuus ei meille aukea.

Ristipistoin toteutetut, mustavalkoiset lasten kuvat ottavat heti muistojen roolin. Mitään, mikä ei ole tunteellisesti tärkeää, vanhaa ja nostalgista, ei jaksaisi pistellä ristipistoin kankaalle. Kirjonnan elävä pinta toimii kuvissa hyvin. Myös niiden pieni koko kertoo jotakin; ne ovat kuin mummolle annettuja koulukuvia. Lapset kasvavat ja muuttuvat nopeasti, mutta sama, staattinen kuva toimii lapsen symbolina sukulaisten hyllyssä jopa vuosia.

Näyttelyn värittömyys on, kummallista kyllä, helpottavaa. On ihanaa, etteivät perhoset ole riemunkirjavia. On hienoa, että kankaalle kudotut maisemat ovat mustavalkoisia (niitä katsellessani tajuan, että olemme uhkaavan lähellä marraskuuta, jolloin kaikki Suomessa on harmaata harmaalla).

Musta on aukko valossa. Mustista perhosista tulee mustia aukkoja valkoiseen huoneeseen.

On hienoa käydä välillä näyttelyssä, jossa on esillä näin vähän (selvyyden vuoksi: vähän ei tässä tarkoita muuta kuin teosten laskennallista määrää). Pidän siitä, että taiteilija luottaa valitsemiinsa teoksiin eikä yritä sanoa yhdellä näyttelyllä kaikkea. Lopputulos on kuin editoitu runokokoelma: yksi ehdotus maailman hahmottamiseksi.

Hengittävä verkko (Näyttelyt: Saraceno & Rossi)

Tomás Saraceno/Vappu Rossi. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3) 3.10.2012 saakka.

–

Mitähän uutta tästä Tomás Saracenon hämähäkkinäyttelystä voisi vielä sanoa? Taidehallissa on tunne, että on tullut luonnontieteelliseen museoon, ei taide-. Onko sillä mitään merkitystä, missä museossa olen, mietin. Jos minulle on tarjolla kiinnostavaa ja visuaalisesti yllättävää tietoa, en piittaa, miksi se minulle tarjotaan juuri taiteen nimissä.

Saracenon taide on esimerkki siitä, että idea on oleellisempi kuin toteutus. Taiteilija itsehän ei varsinaisesti edes toteuta suurta osaa näistä teoksista. Näyttelyssä on hämähäkkejä, jotka kutovat verkkonsa ihan ilman taiteilijan apua. Verkkoja on sitten mallinnettu ja rakennettu niistä 16-kertainen suurennos yhteen Taidehallin huoneista. (Suurennoksen langat ovat kyllä ihan liian paksut ollakseen muka vain 16 kertaa hämähäkinseittiä vahvemmat.)

Esillä on tutkimuksen eri vaiheita. Voin lueskella matemaattisia kaavoja, jos haluan, tai seurata tutkimuksta tehneen taiteilijan ajatuksenjuoksua maailmankaikkeuden verkkomaisesta rakenteesta. Näissä huoneissa olen vähän että plääh, varsinkin kun vitriininen yläpuolelle on asennettu lamput niin, ettei lasin alla olevia tekstejä oikeasti edes voi lukea. Ainakaan minun mittaiseni henkilö ei näe kirjoista muuta kuin vitriinin lasin suoraan silmiin heijastamat lamput.

Miksi näyttelyissä sorrutaan aina tällaiseen? Eivätkö näyttelynrakentajat itse katso valmista näyttelyä? Vai olenko minä muka niin epätavallisen pituinen ihminen (168 cm), että on ihan mahdotonta ennustaa, että lampun asentaminen tähän häikäisee minut?

No, sitten tulee sali, jossa hämähäkit kutovat. Tai enimmäkseen eivät kudo vaan istua kököttävät keskellä verkkojaan vaanimassa. Tai ehkä nukkumassa, mutta minusta hämähäkit vaanivat unissaankin.

Ensin pikkuisen huolestun siitä, että osa hämähäkeistä on vailla pleksilasin suojaa. Nehän voivat lähteä vaikka minne! Ne näyttävät kuitenkin tyytyväisiltä ja museohenkilö kertoo, että hämähäkkejä ruokitaankin parin päivän välein hedelmäkärpäsillä. (Yksi kärpänen pörrää seittien välistä ihmepelastukseen kohti lamppua. Miten epäreilua onkaan tuoda kärpäsiä huoneeseen, jossa hämähäkit ovat ihan rauhassa, parhaissa mahdollisissa olosuhteissa, kutoneet niille ansoja!)

Seitit ovat hienon pölyn peitossa. Ne hengittävät ilmavirtausten mukana. Kaikki on hyvin hiljaista ja liikkumatonta. Surullinen pöly; hämähäkeistä on tehty samanlaisia neljän seinän vankeja kuin me itse olemme.

Oikeasti vaaralliset hämähäkit ovat pleksikuutioissa. Verkko näyttää tarttuneen lasiin kuin ihmeellä. Kun verkkoja saa tutkia näin, lasin läpi joka suunnasta, esteettä, niiden loistavuus erottuu tietenkin paljon selvemmin kuin vaikkapa luontodokumenteista tai valokuvista. Erityisesti kudotussa luolassaan vaaniva (tai nukkuva) mustaleski teki vaikutuksen.

Mustanlesken verkko onkin juuri se, jonka taiteilija työryhmineen on suurentanut. Verkko on pingotettu mustasta köydestä vitivalkoiseen huoneeseen, ja tunne on kuin olisi astunut valkoisen hämähäkinseitin negatiivikuvaan. Mihinkään ei saa koskea, joten miksi yleisö edes päästetään huoneeseen, jossa verkko on? Huoneessa voi suunnilleen vain istua yhdessä kohdassa, jos ei halua vahingossakaan osua minnekään.

Kaksi ideaa: 1) Verkko, johon saisi koskea. Sen sisään uskaltaisi täten mennä vähän konttailemaan. 2) Verkko, joka olisi suhteessa ihmiseen saman kokoinen kuin hämähäkinseitti suhteessa sen tehneeseen hämähäkkiin. Saattaisi tosin olla himppasen liian iso näyttelytilaan.

Vietin pitkään myös esillä olevan videoteoksen edessä. En oikein ymmärtänyt sitä – siinä taiteilija lähtee lentämään ilmapalloihin viritetyssä teltassa – mutta tunnistan sen surullisuuden. En usko, että Saraceno on ajatellut tekevänsä surullista teosta, mutta mieleeni hiipivät kuvat Bas Jan Aderista, joka lähti seilaamaan merelle pienessä veneessään, eikä koskaan palannut. Samassa hengessä Saracenon olisi toki pitänyt katkaista turvaköytensä, mitä hän ei tehnyt (taiteilijat ovat niin kovin itsesuojelullisia nykyään).

–

Hupaisaa oli, että ajattelin Saracenon näyttelyssä, että tänne samaan tilaan olisi ehdottomasti pitänyt tuoda Vappu Rossin verisuonimaisia seinämaalauksia, ja sitten poistuessani museosta huomasin, että alakerrassa on esillä Rossin teoksia. Huomasin myös, että vaikka pidän Rossin seinämaalauksista, minua jotenkin häiritsivät hänen luonnonolentonsa, niiden pinnallinen naiivius. Vaikka en minä tiedä, miten puunrungosta kasvavat menninkäiset sitten pitäisi kuvata.

Schjerfbeckiä Ateneumin täydeltä

Helene Schjerfbeck. Ateneum (Kaivokatu 2, Helsinki) 14.10.2012 saakka.

–

En tiennyt, että Helene Schjerfbeckillä oli niin johdonmukaisesti tapana maalata uusia versioita vanhoista maalauksistaan. Ateneumin näyttely esittelee taiteilijan, joka palasi aiheisiinsa. Tai ehkä ei välttämättä edes aiheisiinsa – ehkä hän palasi muotoihinsa ja väreihinsä, kuka tietää.

Uusintaversioiden värit herättivät kysymyksen iän vaikutuksesta näkökykyyn. En olisi ajatellut tätä, ellen olisi vastikään vieraillut Keski-Suomen museossa Urho Lehtisen näyttelyssä, jossa minulle kerrottiin, että iän myötä Lehtisen väriskaala muuttui ilmeisesti näkökökyvyn heikentymisen vuoksi. Voisiko tätä tutkia mitenkään? Ehkä ei, ellei taiteilija itse ole jättänyt jälkeensä todisteita siitä, että näkee värit eri tavalla kuin nuorena.

Eikä niissä Schjerfbeckin väreissä nyt niin valtavaa eroa ollut, ettei sitä voisi selittää ihan vain mieltymysten muuttumisella. (En tiedä Schjerfbeckistä riittävästi – kenties hänellä oli haukan näkö kuolemaansa asti.)

Näyttelyn esillepano on siten hankala, että juuri näiden vanhojen ja uusien versioiden (jotka on ripustettu rinnakkain) kohdalla on erityisen mielenkiintoista tietää, minä vuonna teokset on maalattu. Vuosiluvut ovat kuitenkin teosten nimikylteissä pikkuruisella fontilla, ja niinpä museossa voi seurata taideyleisöä, joka kävelee edestakaisin: katsoo teosta, kävelee nimikyltin luo, työntää nenänsä seinään kiinni saadakseen selvää vuosiluvusta, perääntyy jälleen katsomaan teosta.

Infotekstit ovat ihanan lyhyitä ja selittäviä, joskin jälkiviisaita; taiteilijalla näyttää olleen murrosvaihe ja oman äänen etsintä päällä lapsuudesta asti, kunnes hän lopulta löytää itsensä vanhuuden lähestyessä. Tällainen ”tässä vaiheessa hän vielä etsi itseään” lienee totta (luulen, että me etsimme itseämme koko elämämme), mutta virallisena totuutena seinillä se vie pohjaa Schjerfbeckin maalauksilta monen vuosikymmenen ajalta. Mikään ei näytä olleen arvokasta ennen kuin hän löysi todellisen kykynsä.

Näyttely on kuitenkin hyvä ja runsas (välillä piti käydä syömässä, että sai vähän hengähtää). Sain uudenlaisia näkökulmia taiteilijaan, mikä on aina hienoa, kun on kyse tällaisesta kansallisesta instituutiosta kuin Schjerfbeck. Kiinnitin esimerkiksi huomiota hänen tapaansa nimetä teoksiaan, se miellytti minua.

Esillä on kuriositeettina myös kaksi El Grecon maalausta, joita Schjerfbeck itse ei koskaan nähnyt, mutta joista hän maalasi oman versionsa mustavalkoisten taidekirjojen innoittamana. Kiinnostavampaa minusta olikin nähdä ne mustavalkoiset taidekirjat kuin alkuperäiset elgrecot – onneksi kirjatkin olivat päässeet esiin.

Kuvata museossa ei tietenkään saanut, joten kuvituksena pääsylipputarra & suklaan käärepaperi. Oi aikoja, oi tapoja!

Tematiikkaa (Näyttely: Natri & Tamminen)

Mika Natri, Teemu Tamminen. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 23.9.2012 saakka.

–

Binäärimaalauksia, sellaisiakin voi tehdä, ajattelen kun katselen Mika Natrin valtavia nollia ja ykkösiä Kapriisin seinillä. Nämä eivät kuitenkaan ole tieteellisen geneerisiä numeroita vaan kummallisia viivojen ja pallojen yhdistelmiä. Nollat ja ykköset ovat alkaneet elää ja sulautua toisiinsa. Ne näyttävät äkkiä joltakin paljon vanhemmalta: tyynyltä, jolla kuivataan muste käsinkirjoitetusta kirjeestä.

Natrin värimaailma on sinivoittoinen. Raikkautta ei ole, ja sekä suuret että pienet maalaukset toistavat samaa ideaa. Muutama kulmikaskin abstraktio joukossa on, ne näyttävät huonekalujen tiukoilta rajauksilta, kulmilta, joita en osaa paikallistaa minnekään.

En yleensä lue näyttelyiden tiedotteita, mutta tämän näyttelyn jälkeen vähän harmittaa, etten. Jotain kokemuksestani jää puuttumaan. En pysähdy minkään teoksen kohdalla havaitsemaan, huomaamaan, yllättymään, oivaltamaan.

Minut on etäännytetty tämän taiteen ulkopuolelle.

Tieteelliseltä näyttävät myös Teemu Tammisen teokset. Pelästyn niiden kolmiulotteisuuden illuusiota, kunnes huomaan, ettei se olekaan illuusio vaan aitoa kolmiulotteisuutta. Huh, hetken jo pelkäsin jonkinlaista noituutta.

Tammisen teokset näyttävät planeettojen runnellulta pinnalta ja mikroskooppikuvilta elämän ytimestä. Elämä koostuu geometriasta.

Suuri Talviuni-maalaus (josta osa alimmassa kuvassa) tuntuu kuuluvan johonkin toiseen maailmaan. Sarjakuvamainen maalaus luottaa perinteiseen fantasiakuvastoon, jossa aurinko sarastaa violetilta taivaalta ja kuolleen planeetan pinnalle leijailee taivaalta valon saattama alaston nainen. Maailma muuttuu vihreäksi. Tällainen kuvasto olisi voinut tuottaa minulle jonkinlaisia tunnetiloja 15 vuotta sitten, mutta nyt olen liian… realistinen? kyyninen? nähnyt jo tällaista liian monta kertaa?

Näistä kahdesta näyttelystä jää kummallinen tunne, että olen käynyt kylässä minulle täysin vieraassa paikassa. Tällaisessa tilanteessa on paras myöntää, ettemme puhu samaa kieltä. Vain ymmärtämättömyyden tunnustamisen kautta voi yrittää löytää jotakin yhdistävää.

Mitä sitten löydän? Rauhallisen tunteen, että tällaista on. Maailmassa, jonka osa minäkin olen, on tällaista.

Tällaistakin.

Tuulta läpi pään (Näyttely: Mäkelä)

Minna Mäkelä: Nähtävyyksiä. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 25.9.2012 saakka.

–

Minna Mäkelän teoksissa huomio kiinnittyy ensin tekniikkaan. Puuväreillä värittämällä Mäkelä on luonut herkkiä kuvia, joiden sisältökin piilee puuväreissä: reppu selässä seisova tyttö tuo mieleen kouluvuodet (missä muualla käytetään yhtä ahkerasti puuvärejä kuin koulussa?) Se, että reppu onkin oikeastaan aukko tytössä, tulee havaittua vasta hetken myöhemmin. Ihan pienen hetken tyttö on mielessäni ehjä.

Mäkelän ihmiset eivät näytä kasvojaan. Heistä näkyy selkä, takaraivo, valokuvaamaan keskittynyt profiili. Kamera, joka luo kuvia, peittää samalla kuvaajan itsensä. Linnut ovat oleellinen osa tätä ilmavaa maailmaa. Linnut katselevat ihmistä, joka katselee kaukaisuuteen. Linnut ovat ajatuksia, jotka karkaavat.

(Tämä menee vähän sivuhuomioksi, mutta kaiken realismin keskellä yksi kuva jää häiritsemään; viherkasvin ympyränmuotoiset lehdet eivät muistuta mitään todellista. Poikkeus ei vahvista mitään vaan häiritsee. Mikä on tämän yksityiskohdan tarkoitus?)

Näyttelyssä on poiskääntyneiden ihmisten vastapainona kuvia säästä. Hurrikaanipyörteet näyttävät kauniilta satelliittikuvissa, mutta maahan osuessaan tuuli saa aikaan ihmeellistä tuhoa. Taustalla tuulen ääntä matkii syvään hengittävä ihminen; ääni kuulostaa aalloilta, myrskyltä, melkein miltä tahansa ihmistä suuremmalta luonnonvoimalta. Äänen täyttämässä tilassa on valokuva ihmisen selästä: nainen pitää käsiä korvillaan. Mitä hän sulkee ulos, jos se, mitä hän ei halua kuulla, on hengityksen ääni?

Hyvät tarkoitukset pitävät maailman herkkää tasapainoa yllä. Alakerran tilassa on valokuvia joogaavista ihmisistä, joiden keskellä vuoret näyttävät pieniltä. Vaikuttaa aidosti siltä, että ihmisvartalon vääntäminen omituisiin asentoihin on tärkeää. Vuoret eivät sorru, kunhan ihmiset jaksavat pitää yllä lempeää ja voimakasta tahtoa.

Nähtävyyksiä-nimen alla ilahduin erityisesti porttia kuvaavasta työstä. Olisin kaivannut enemmän tällaista, ihan tavallista ja arkista. Sillä juuri nämä ovat meille nähtävyyksiä: kun matkustamme, emme oikeastaan hämmästy Eiffel-tornista tai Colosseumista (turistikohteet ovat tuhansista kuvista tuttuja) vaan siitä, miten tavallinen liikennemerkki on pikkuisen erinäköinen kuin Suomessa. Tai siitä, miten vesihana toimii. Perusasioista.

Hengityksen aaltoileva rytmi kulkee halki näyttelytilan. Kun avaan oven ulos, myrskytuuli paiskautuu kasvoilleni planeetan hengityksen voimalla.

Kuka ajattelee tuulta nyt, kun se osuu iholleni? Ja millaisia osia tuuli minusta ottaa mukaansa? Pysyykö planeetta edelleen koossa?

Muualla (Näyttely: Kypsät kurvit)

Kypsät kurvit -ryhmä eli Taru Peräsalo, Ritva Touré, Eda Kasurinen ja Eeva Lindholm Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 27.9.2012 saakka.

–

Ritva Tourén maalauksista tulee mieleen Eemu Myntti. Myntin mätänevä kukka-asetelma on lempimaalauksiani maailmassa, ja Tourén suorastaan liian hedelmällisissä puissa ja kukissa on jotain samaa alkusyksyn tuhoavuutta. Tourén öljy- ja vesivärityöt ovat Kypsät kurvit -ryhmän pisimmälle omaan suuntaansa vietyjä teoksia. Erityisen hyvin toimivat transparenttimuoville maalatut vesivärityöt (mitä ikinä sellainen muovi sitten onkaan). Myös vesivärein maalatut ihmiskasvot näyttävät melkein itse värin mukana paperille syntyneiltä – nämä ovat materiaaliensa ehdoilla etenevän taiteilijan töitä.

Ryhmänäyttely on sitä lajia, jossa yhteistä nimittäjää ei oikeastaan ole. Galleriaan on tuotu runsaasti maalauksia neljältä naiselta. Joukossa on paljon maisemakuvia ja eksotiikkaa, joten jos jotakin punaista lankaa haluaa löytää, se liittynee matkustamiseen.

Eda Kasurinen on maalannut ihmisten varjoja. Teokset toimivat välillä loistavasti, välillä niiden ”valoa kohti”-filosofia on minulle hiukan liian osoittelevaa. Ehkä nämä hahmot saisivat jäädä enemmän hahmoiksi, siten katsoja saisi enemmän tilaa omille tulkinnoilleen (Varjot metsässä -triptyykin abstraktia lähestyvät laidat ottavat hienosti etäisyyttä esittävään keskiosaan).

Kasurisen Beach-sekatekniikka on kauempaa kolmiulotteisen oloinen rantakuva, lähempää kasa (ilmeisesti rannalta löytynyttä) pikkuroskaa. Napit ja tölkkien avausrenkaat muodostavat levälautan, jota kukaan ei voi syödä. (Tämäkin teos on jotenkin turhan ilmeinen, mutta kuitenkin jää rajan toimivammalle puolelle.)

Taru Peräsalo kuvaa rannan täysin toisin: muutamana valtavana, pyöreänä kivenä. Suurten kivimaalausten joukossa pikkuruinen kesäillan maisema saa kokoaan suuremman tehon.

Näyttelyn neljäs taiteilija, Eeva Lindholm, jätti mieleeni hevosmaalaukset. Herääminen-maalauksen unensininen hevonen saa kultaiset, sarvimaiset korvat ja harjan. Vähän pidemmälle vietynä Lindholmin maalaustyyli toisi mieleen luolamaalaukset – jotain sellaista näistä jään hakemaan, mystiikkaa.