Posts Tagged ‘Turku’

Oikeita ihmisiä (Näyttelyt: Helene Schjerfbeck; Robert Wilson; Petri Ala-Maunus)

Helene Schjerfbeck (16.9.2016-29.1.2017), Robert Wilson (16.9.-20.11.2016) & Petri Ala-Maunus (16.9.-20.11.2016). Turun taidemuseossa (Aurakatu 26, Turku).

img_20161001_132131

Helene Schjerfbeck

Turun taidemuseon Helene Schjerfbeck -näyttely on sopivan kokoinen. Sen pystyy kiertämään rauhassa ja sisäistämään. Ei ole yritetty saada esiin kaikkea, vaan on ajateltu museon tiloja ja katsojaa. Tästä minä tykkään.

Näyttelyssä sain vahvan kokemuksen siitä, että ikonin asemaan nostettu Schjerfbeck on ollut oikea ihminen. Näyttelyn omakuvista voi nähdä kauniin nuoren naisen, itseään katsovan aikuisen ja omaa ikääntymistään esteettisesti arvioivan vanhuksen. Omakuvat ovat voimakkaita katseita taiteilijan ajatteluun.

Sen jälkeen kun olin kerran ajatellut, että nämä siveltimenvedot ovat tämän naisen tekemiä, pohdin jokaisen teoksen kohdalla, millaisia ihmeitä ne ovat. Tämä nuori nainen on ottanut mallikseen jonkun toisen nuoren naisen, ja luonut mutokuvan. Mikä hämmästyttävä taikatemppu. Eikä sen hämmästyttävyys vähene taiteilijan iän myötä. Kyky katsoa ja näyttää on aina yhtä ihmeellinen ja tulee lähelle teoksen katsojaa.

Robert Wilson: Lady Gaga: Mademoiselle Caroline Rivière

Robert Wilsonin videoteoksessa Lady Gaga seisoo mallina ja tuijottaa kameraan. Asettelu on lainattu suoraan Jean Auguste Dominique Ingres’n maalauksesta Mademoiselle Caroline Rivière (1806) – tosin videon taustan halki lentää aina välillä joutsen.

Ensin luulin, että kuvaa on hidastettu, koska Lady Gaga jaksaa tuijottaa kameraa silmää räpäyttämättä hämmästyttävän pitkään. Kun hän sitten sulkee silmänsä, ja kyynelet alkavat valua hänen poskelleen, huomaan, ettei liikettä olekaan hidastettu.

Jos en tietäisi, että kuvassa on Lady Gaga, en tunnistaisi häntä. Hänen nimeämisensä teoksen nimessä on osoitus: tässä on tämän ajan julkinen henkilö, jonkinlainen aristokraatti. Teos on magneettinen. Katselin sitä pitkään.

Samalla mietin valokuvauksen ja maalauksen eroa. Mieleen tulevat vanhat valokuvat, joita varten mallit ovat seisseet pitkään samassa asennossa. Samaan tapaan malli nykyään istuu maalausta tekevän taiteilijan edessä (joskin silmiä saa varmasti räpyttää ihan rauhassa).

Petri Ala-Maunus: The Great Deluge

Petri Ala-Maunuksen maalaus on valtava ja niin täynnä sekä maalaamisen tekniikan että visuaalisen kokonaisuuden vivahteita, että toivoin penkkejä huoneeseen, jossa se on. Sitä on katseltava rauhassa, pitkään.

En istunut lattialle, koska heti huoneeseen astuttuani (harmaista vaatteistani johtuen, ilmeisesti), useampi ihminen luuli minua museon henkilökunnan edustajaksi ja kyseli minulta asioita. Normaalisti istun museoissa surutta lattialle, jos penkkiä ei ole, mutta koin jonkinlaista visuaalista vastuuta siitä, ettei kukaan kuvittele museon henkilökunnan joutuvan istumaan lattialla. Ihan tyhmää; enhän minä ole henkilökuntaa.

Ala-Maunuksen maalaus on meri rannalta rannalle. En edes halua kirjoittaa siitä sen kummemmin, se on nähtäväksi tehty taideteos.

PS: Turun taidemuseo ilmoitti Twitterissä, että nyt siellä Ala-Maunuksen teoksen edessä on penkki. Menkääpä testaamaan!

Mainokset

Petrimalja (Näyttely: Ekström)

Saara Ekström: Alkemia. WAM (Itäinen Rantakatu 38, Turku) 5.2.–24.4.2016.

2016-02-05-2486

Saara Ekströmin näyttelyn aloittaa suuri installaatio, jonka seinältä kuvat on revitty pois. On hassua, että näyttely alkaa tästä. Kun palasin lopuksi omia jälkiäni takaisin, ja päädyin saman teoksen eteen, sain repimisestä paremmin kiinni. Jonkinlaisena epilogina revityt kuvat lähettävät katsojan kotimatkalle varsin tietoisena siitä, että kuvillakin on rajansa. Että vaikka tässä on kaikin voimin yritetty luoda tätä visuaalista todellisuutta, sen kupla puhkeaa heti, kun museosta poistuu.

Visuaalinen luomistyö – sitä minä näyttelyssä koko ajajn ajattelin. Että kun antaa aivoille tarpeeksi ärsykkeitä, aivot luovat meille maailman. Tämähän on totta laajemminkin. Koko ajan aivot luovat meille maailmaa, jossa pystymme toimimaan.

Mutta Ekströmin näyttelyssä tämä on totta spesifisti. Taiteilija luo kärsivällisesti, johdonmukaisesti ja teos teokselta maailmaa, joka uppoaa katsojaan ja jonka katsojan aivot lopulta hyväksyvät.

Hän asettelee bakteereja petrimaljalle ja odottaa, että ne alkavat kasvaa aivojen mehevässä liemessä.

Minulle tämä tapahtui kolmikanavaisen akvaariovideoteoksen kohdalla. (Tämä suuri teos on muuten sijoitettu jännittävästi tilaan, jossa ei ole penkkejä. Istuin siis lattialla. Ja kas kummaa, jotenkin perspektiivi toimi erityisen loistavasti siinä lattialla.)

Äkkiä kaikki loksahti kohdalleen. Ymmärsin kalojen liikkeen olevan samaa mekaniikkaa kuin kristallien muodostumisen syvällä kallioiden sisäpuolella. Ja kuinka aika rapisuttaa rakennukset, joiden sisäpuolella eläimet ja ihmiset näyttävät aina uusilta ja tuoreilta. Aika rapisuttaa meidätkin, silti. Me vain emme halua nähdä itseämme hilseilevänä betonina. 2016-02-05-2469

Näyttelyssä vertautuu elävä ja eloton jatkuvasti. Kristallimuodostelmat, kivimuseot ja sienirihmastot. Kirjahyllyt ja saniaiset. Kuinka kasvi avaa lehtensä auringonvaloon, ja lehtien sisäpuolelta paljastuu ihmiseltä jääneitä esineitä, noppa, matemaattinen yhtälö sekin.

Näyttelyn voisi tiivistää asetelma-tematiikkaan. On kokeiltu, miltä tämä ja tuo näyttävät rinnakkain. On löydetty yhteneväisyyksiä. On tehty asetelmia.

On tehty visuaalisia asetelmia sellaisella vimmalla, että on unohdettu, mikä on elävää ja mikä ei. Kuin avaruusolento, on tutkittu erilaisia vastaan tulleita maailman kappaleita. Ja välillä on käynyt niinkin (hupsis!) että elävä olento on tämän tutkimuksen kohteena kuollut. Tulppaanille on annettu veden sijasta sinistä maalia. Seiniin on teipattu geometrisiä kuvioita.

Toisinkin päin voi käydä: elottomasta voi tulla elävää. Huoneessa, jossa on paljon täytettyjä pöllöjä, on seinänkokoinen videoteos, jossa elävä pöllö räpyttelee hitaasti silmiään. Kun elävä pöllö liikkuu taustalla, huomaan kuvittelevani täytetyillekin pöllöille elämän. Säpsähtelen, kun luulen niiden kääntävän terävästi päätään minun suuntaani.

Eikä tämä kupla taidakaan puhjeta heti, kun poistun museosta. Katselen maailmaa jonkin aikaa toisin. Vai katselenko? Vai katseleeko joku muu minun silmieni kautta, yrittää ymmärtää tämän vieraan planeetan luonnonlakeja?

(Pahoittelen, etten nyt tiedä teosten nimiä; museossa oli liian pimeää, enkä saanut nimikylttien kuvia tallentumaan luettavalla laadulla kameraani. Joo, tiedän: ilman kynää ja paperia ei pidä koskaan mennä lähellekään taidetta.)

Revittyjä koteja (Näyttelyt: Reynolds & Jolley; Reinikainen)

PIMIÖ: Reynold Reynolds & Patrick Jolley: Burn
STUDIO: Antti-Ville Reinikainen: Varjeltuma
Turun taidemuseo (Aurakatu 26, Turku) 5.2.–20.3.2016.

2016-02-05-2456Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn videoteos Burn pyörii Turun taidemuseon Pimiössä. Suhtaudun Pimiöön lämmöllä; vaikka käyn Turussa liian harvoin, silloin kun käyn, käyn Pimiössä. Ja yleensä siellä on jotakin naulitsevaa.

Niin käy nytkin. Burn-videolla keski-ikäinen pariskunta elää arkeaan palavassa talossa. Liekit syövät seiniä ja tauluja, mies lukee lehteä palavassa nojatuolissa, nainen kääntelee palavan kirjan sivuja.

Jossakin toisaalla nuori nainen nukkuu sängyssä, kunnes huoneeseen tulee mies, joka valelelee naisen ja itsensä bensalla ja sytyttää liekkeihin. Nainen palaa heräämättä, mies juoksee alakertaan ja sytyttää sohvapöydän. Kaikki alkaa alusta. Talo palaa, pariskunta asuu liekkien keskellä.

Videon äänimaisema on kaunis. Tulta rakastetaan sen äänen vuoksi, väitän. Se ihana poksahtelu ja raksahtelu, tieto siitä, että ollaan turvassa ja lämpimässä.

Vaikka koko talo palaisi, ollaan silti ihanan, elävän tulen äärellä. Vaikka koko elämä palaisi ympäriltä, ollaan silti yhdessä. (Sammuisiko talo, jos joku sen asukkaista poistuisi tilanteesta, jättäisi tukalan parisuhteen? Ehkä ei.)

Lopulta rakennus sataa tuhkana asukkaiden niskaan. Kuin he asuisivat lasipallossa, jota voi ravistella, jonka sisällä lumi sataa aina uudelleen alas.

2016-02-05-2448

Studiossa on Antti-Ville Reinikaisen veistosnäyttely Varjeltuma, jossa on samanlaista repimisen tunnelmaa. Talon ydin on irrotettu rakennuksesta, kantavat palkit on tuotu museoon, ja ne vuotavat maalia kuin verta. Kaakeliuuniin on ilmestynyt pystysuora viilto.

Reinikainen lähestyy ihmistä tyhjän tilan kautta, tilan vaurioitumisen kautta. Vuotaako minun asuintaloni betoni jotakin tuolla jossakin? Onko minun seinilläni tauluja, joiden lasit ovat halkeilleet huomaamattani? Kurkisteleeko joku minua sälekaihdinten välistä?

Rakennukset säilövät muistoja ja entisten asukkaiden haamuja. Ehkä niistä lopulta tulee eräänlaisia keinoälyjä, jokaisen entisen asukkaan hilseilleestä ihosta rakentuneita itsenäisiä olentoja.

Minä olen maalaus (Näyttely: Vaskola)

Miikka Vaskola. Turun taidemuseossa (Aurakatu 26, Turku) 5.2.–8.5.2016.

Another

Another

Miikka Vaskolan maalaukset muistuttavat vanhoja valokuvia. Vähän väliä on sellainen kummallinen tunne, että olen nähnyt tämän kuvan jossakin, ehkä antiikkiliikkeessä, tällaisen valokuvan, jonka pinta on naarmuuntunut pois.

Mutta ei. Vaskolan surrealistiset maalaukset eivät ole kuvia, joita olisin voinut nähdä jossakin. Niissä on ripaus Magrittea, varsinkin kasvoissa, joista puhkeaa toiset kasvot. Niissä on ripaus mustavalkoelokuvien historiallista eleganssia.

Ja niissä on ripaus ruostetta. Kuvat vaikuttavat olevan keskellä syöpymisprosessia, ajan hidasta, poiskuluttavaa vääjäämättömyyttä. Tuntuu etuoikeutetulta olla olemassa yhtä aikaa näiden maalausten kanssa.

Monet teokset on purettu kehyksestä. Kankaan reunat repsottavat, ne ovat ryppyisiä ja venyneitä.

Monessa tutkitaan havaintoa itseään. Miehen muotokuvassa kulkee musta viiva juuri miehen silmien kohdalla. Millainen kuva meille muodostuu ihmisestä, jonka silmiä emme näe? Tai miehestä, jolla on useammat kasvot?

Hämmästyttävimmän liikutuksen valtaan joudun Another-maalauksen edessä. Vanhalta seepianväriseltä valokuvalta vaikuttavassa maalauksessa on vain avaraa taivasta ja klassinen, pölykapselin näköinen ufo. Kuva saa minut miettimään, ovatko havainnot olleet jotenkin voimakkaampia ennen kuin jokaisella on ollut jatkuvasti kamera taskussa. Ovatko ihmiset olleet enemmän läsnä, enemmän ihmeissään uskomattoman edessä (on se sitten mikä tahansa ilmiö, arkinenkin)? Kun hassusti kääntyvää puunlehteä tai aavemaista pyykkiä pihassa ei voi tallentaa kameralla, se on täyttynyt tallettaa aivojen tarinalliseen arkistoon.

Two selves

Two selves

Nämä maalaukset yrittävät kaikin keinoin vihjailla, että ne ovat maalauksia. Naisen kahdet kasvot solmiutuvat yhteen keskimmäisen silmän kohdalla. Hän tuijottaa minua, minä tuijotan häntä. ”Miksi sinä otat minut niin vakavasti, kuin ihmisen?” hän kysyy. ”Minulla on kolme silmää, kai sinä näet, että minä olen maalaus?”

Kierrän näyttelyn usempaan kertaan. Tämä on maailma, jossa haluan olla.

Hauraita ajatuksia ja ydinromantiikkaa (Näyttelyt: Kajander; Lecklin)

Ismo Kajander – Anartisti 17.1.2016 asti.

Lasse Lecklin: Euroopan kauneimmat ydinvoimalat 20.11.-13.12.2015.

WAM (Itäinen Rantakatu 38, Turku).

Kävin vuoden ajan Turussa melko säännöllisesti runouden merkeissä, mutten koskaan ehtinyt yhteenkään taidemuseoon tai -galleriaan. Paitsi joulukuussa, jolloin kerrankin junan lähtöön oli sen verran aikaa, että ehdin käydä WAMissa. Nyt sitten kirjoitan siitä täten kovin myöhässä, koska oli joulua ja muuta. Pahoittelen.

Vert Galant

Vert Galant

Ismo KajanderAnartisti on kuitenkin esillä vielä 17.1.2016 asti. Näyttely on suuri kokoelma esineteoksia, kollaaseja ja installaatioita. Toisaalta niiden katseleminen on jotenkin mukavan kevyttä; teoksissa on aina jokin pilkahdus huumoria tai käsitteellistä oivallusta, jonka löytyminen ikään kuin antaa luvan jatkaa matkaa. Halutessaan teosten monipuoliseen esinesisältöön ja tekniikkaan voi toki uppoutua pidempäänkin.

Teokset, joista itse eniten pidin, ovat jonkinlaisia hauraita ajatuksen kuvia. Sellaisia kuin Vert Galant (2004), jossa piirustus muuttuu kolmiulotteiseksi, kun siihen on liitetty kuivattuja puunlehtiä (oletettavasti juuri siitä puusta, jota kuva esittää). Tai kuin Grand Boulevards (2007), jossa miniatyyriherrasmies kävelykeppeineen käyttää aitoa kävelykeppiä kävelyreittinään.

Piirustuskoululaisia

Piirustuskoululaisia

Merkitykset kerrostuvat kuten esineetkin. Peli ohi -teoksen (2009) pienoismallitaistelijat ovat hukkuneet punaiseen maaliin, pöytä on kaatunut ja sota vienyt miehet mennessään. Toisaalta taiteilija voi käsitellä omaa työskentelyään yllättävänkin yksiselitteisesti: kehystämällä maalarin maalitahraisen käsineen.

Jotakin raikasta on kierroksen lopun (tai alun, jos kiertää toiseen suuntaan) maalauksissa, niiden kaksiulotteisuudessa kaikkien näiden installaatioiden jälkeen. Piirustuskoululaisia (1959) luo maalarintakeista värimassoja, melkein arkkitehtonisia suorakulmaisia olentoja.

2015-12-13-2342Vielä WAMissa käydessäni yläkerran galleriassa oli esillä Lasse Lecklinin valokuvanäyttely Euroopan kauneimmat ydinvoimalat. Provosoivasti nimetty näyttely tarjosi juuri sitä: kauniita, romanttisia maisemakuvia, joissa on ydinvoimala. Yhdessä kuvassa kaikki auringonkukat ovat kääntäneet kasvonsa kohti voimalaa. Toisessa jykevä, rauhallinen vuoristomaisema on saanut voimalan mausteekseen.

Kuvat kertovat todellisuudesta, jossa edistys ja teknologia on romanttisen ihailun kohde. Ei siitä niin kauan ole, kun teollistuminen näyttäytyi pelkästään hyvänä, elintasoa nostavana asiana.

Miltä maailma näyttää, jos estetiikasta poistaa kaikki muut tunteet?

 

”Olen katsellut liikaa Doctor Whota” (Näyttely: Kicsiny)

No News from NowHere – Balázs Kicsinyn mahdottomat arvoitukset. Ars Nova (Itäinen Rantakatu 4–6, Turku) 13.6.2014 – 31.8.2014.

ArsNovaKesäkuusta asti odottelin mahdollisuutta vierailla Ars Novassa, Balázs Kicsinyn näyttelyssä. Sen verran aavemaisia olivat näyttelyn mainoskuvat (näyttelyssä ei saanut kuvata, joten en pysty tarjoamaan teille kuvitusta. Museon sivuilla on kuitenkin kuvia.)

Näyttely alkoi hiihtäjähahmoilla, joiden kasvojen tilalla on valo. Huone oli juuri niin aavemainen kuin odotinkin. Ja tällaisia huoneita oli tarjolla aina vain lisää: kummallisia pyjama-asuisia aikuisia sukelluskypärät päässä, toisen ihmisen hiuksista roikkuva ihmishahmo.

Minähän näin kaikessa eriskummallista scifi-arvoa, koska olen katsellut liikaa Doctor Whota. Kaikki unien hahmot voivat minun mielestäni ihan hyvin olla tosia, tulla kadulla vastaan. Ja sitten vain juostaan.

Teosten teho on paljolti siinä, ettei ihmisten kasvoja näy. Surrealistiset asetelmat muuttuvat pelottaviksi, kun kasvot peitetään. Näyttelyn vaikuttavuutta ei kuitenkaan voi kokonaan laskea sen varaan, mitä jättää näyttämättä – omituiset, sarjakuvamaiset ihmisryhmät (kuten sukeltajat, merimiehet, laskuvarjohyppääjät) vapauttavat ajatukset hienosti toisiin todellisuuksiin. Olisi ihan erilaista katsella toimistyöntekijää vailla kasvoja kuin näitä mystisiä, merenlaisia ja ilmassa leijuvia hahmoja.

Teosten sijoittaminen näyttelytilaan toimi hyvin. Kun laskuvarjohyppääjän varjo tempoilee tuulessa museon oven ulkopuolella, rakennuksesta tulee välittömästä oleellinen osa taidetta. Pidin siitä.

Pidin myös yllättävästä, epäkuntoon juuttuneesta teoksesta, koska sitä korjaavasta miehestä tuli osa teosta. Mies poraili ihan rentoutuneesti huoneessa, vaikka hänen selkänsä takana seisoi kasvoton veitsenheittäjä. Itse säikähdin heittäjähahmoa pahasti. Korjausmies sen sijaan sanoi luottavansa tyyppiin täydellisesti (ja jatkoi työtään).

Alakerran veistosten jälkeen yläkerran seinille ripustettu valtava piirustusten määrä vähän puudutti. Ehkä olisin halunnut katsella asiat toisin päin: aloittaa piirustuksista ja sitten sukeltaa vähitellen yhä intensiivisempiin ja fyysisempiin teoksiin.

 

Turku, seinä ja asfaltti

Turku1Kävin kesäkuussa Turussa, jossa tarkoituksenani oli nähdä, millaista on paljon mainostetussa Logomossa. Logomon nettisivujen mukaan siellä oli silloin jokin näyttelykin (vaikka sivuilta ei oikein mitään muuta selvinnytkään). Lopulta päädyin kiertämään Logomon ympäri, kokeilemaan jokaista ovea ja toteamaan, että ainoa auki ollut ovi vei lounasravintolaan.

En siis tiedä, millaista Logomossa on, joskin LO-GO-MO kuulostaa ihanasti niiltä sarvikuononnäköisiltä tyypeiltä, joista Doctor Whossa aina joskus vilahtaa. (Kuunelkaa vaikka!)

Turusta jäi kameralle katuun tehtyjä teippauksia ja lehmä kirjaston sisäpihalla.

(Pahoittelen tämän päivityksen tyhjänpäiväisyyttä; en itsekään tykkää lukea tämmöisiä. Mutta yritän viritellä itseni kirjoittamaan kesäloman jälkeen. Kärsivällisyyttä!)

Turku2Turku3