Pitääkö mua rakastaa tämmösenä kun mä oon vai pitääkö mun muuttua? (Näyttely: HIMONA)

HIMONA – Tampereen ammattikorkeakoulusta valmistuvien kuvataiteilijoiden lopputyönäyttely. TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.4.2013 saakka.

–

Riikka Gröndahl

Ehdinpäs! Ja tekin ehditte: HIMONA-näyttelyn toinen osa on TR1:ssä vielä huomenna.

Tässä näyttelyssä tuli vähän tätimäinen fiilis. Kun katselin Riikka Gröndahlin Jari ja minä -videota ja kuuntelin sitä päättymätöntä minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi että kelpaisin itselleni ja olen ruumiillisesti niin väärä, ajattelin että huh, onneksi noista ajoista on jo 10 vuotta. Voin vakuuttaa, että sekin päivä tulee, kun 75 % aivokapasiteetista ei mene sen miettimiseen, miten ruma tai lihava tai vääränlainen sattuu olemaan.

Ei se sitä tarkoita, että se aivokapasiteetti vapautuisi mihinkään mahtavaan luomistyöhön, sen vain täyttävät muunlaiset huolet. Kuten tänään, kun tajusin, että lempiteeni myynti on lopetettu S-kaupoissa ja juoksin läpi puoli Tamperetta, kunnes löysin sitä yhdestä kaupasta (Anttilan alakerta) ja ostin repullisen teetä.

Mutta siis, Gröndahlin video on aidon oloinen, rehellisen tuntuinen ja sitä katsellessa hihitin varmaan enemmän kuin olisi ollut kohteliasta. Videolla tupakoidaan koko ajan sisällä, minkä katselemisesta tuli paha olo, ja kun tajusin että istun samalla tuolilla kuin tyypit videolla istuvat, aloin nuuhkia tuolia (sekään ei varmaan ollut kohteliasta), ja olihan siinä semmoinen pinttynyt haju.

J. A. Juvani

(Otsikon lausekin on tuosta videoteoksesta.) Aika mielenkiintoista muuten, että taideteoksen kanssa tulee tätimäinen olo. Ei sellaista usein tapahdu, että tulee jotenkin työnnetyksi keski-ikäisten kastiin. Ei se kamalaa ollut, se oli ihan hauskaa; tunsin suorastaan huimaavaa vapautta, kun poistuin näyttelystä ja yritin oikein muistaa, miltä tuntui pohtia päivät pitkät, ovatko reiteni kamalan läskit.

Mitäs muuta? Talvikki Tenhusen Musta viiva on tunnelmaltaan varsin toisenlainen videoteos. Se kertaa lapsuuden väkivaltakokemuksia, kun puhujan äiti suuttui ties mistä milloinkin, huusi ja löi ja sanoi vaihtavansa lapsensa toiseen, koska lapsi ei ollut sellainen kuin hän olisi halunnut. Mietin katsellessani, olisimmeko me kaikki ihan samanlaisia aikuisina, ellei meillä jokaisella olisi omat, erilaiset traumamme lapsuudesta. (Emme koskaan saa tietää sitä.)

Laura Impola

Pidin J. A. Juvanin vähän naiiveista, romanttisista ja mielikuvilla leikittelevistä esineistä. Ruusun hajottaminen alkutekijöihinsä, t-paita, jossa on särkynyt sydän. Opettajan tuoli täynnä nastoja. Laura Impolan kahvipaketeista rakennettu sänky tuntui taiteellisen luovuusmanian kuvalta: kun juo kahvia jaksaakseen luoda, päätyy valvomaan sängyssä, joka on tehty kahvipaketeista.

(On siellä vaikka mitä muutakin, mutta jos alan kirjoittaa kaikesta, en saa tätä valmiiksi ennen kuin näyttely päättyy.)

Älä sahaa, sillä muovi lohkeaa helposti (Näyttely: HIMONA)

HIMONA, Tamk kuvataiteen koulutusohjelman lopputyönäyttely. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.5.2013 saakka.

–

Marianna Piepponen

Meinasin katsoa peräkkäin molemmat Tamkin lopputyönäyttelyt, mutta TR1:ssä oli juuri jokin lopputöihin liittyvä seminaari, joten jätin näyttelyn tuonnemmaksi (kovin paljon tuonnemmaksi sitä ei voi jättää, koska se päättyy jo viikonloppuna). Kävin siis vain Mältinrannassa.

Olin jo ennalta aika kiinnostunut HIMONAsta, koska olin lukenut etukäteen näyttelyn yhteydessä julkaistun lehden. Lehdessä on mm. erinomaisesti tallennettu luova työskentelyprosessi, kaavio, joka paljastaa sellaisia totuuksia kuin ”On ihan tavallista todeta viikon päätteeksi, että kaikki mitä tällä viikolla tein, menee roskiin.”

Lopputuloksena on kuitenkin hieno näyttely. Aloitan sitaattiin sopivasti Marianna Piepposen Jäämistöstä – maalauksissa on hedelmänkuoria, käytetty teepussi ja muuta sellaista, mikä varmaankin viikon päätteeksi menee roskiin. Maalaukset ovat kauniita ja tuovat mieleen Hollannin 1600-luvulla.

Mitään mätänemisen estetiikkaa näissä ei ole, nämä ovat kuivia ja hajuttomia kuvia. Teepussikuvakin näyttää suorastaan teellä maalatulta, kuultavalta. Vaikka roskien maalaaminen ei sinänsä ole uutta (mikäpä olisi?), pidän heti Piepposen näkökulmasta. Hänellä on jano nähdä, tunnistan sen, koska itsekin voin istua bussissa 3 tuntia tekemättä mitään, katsoa vain ikkunasta ulos ja samalla kun katson, ajattelen voi kunpa näkisin enemmän. Näissä maalauksissa on jotain sellaista.

Ismo Torvinen

Veli-Pekka Suorsan Relapsia on sarja piirustuksia, sellainen kunnon seinällinen. Hänen hahmojaan voisi sanoa sarjakuvamaisiksi, mutta mitä sekään kertoo? Sanotaan vaihteeksi vaikka että hahmot ovat räiskintäpelimäisiä (mitä hittoa minä yritän sanoa? olenko koskaan nähnyt yhtään räiskintäpeliä? en!). Tyypit laahustavat, seisoskelevat, jonottavat. Heidän maailmansa on paperin pinnan toisella puolella, niin kuin televisiosarjojen maailma on ruudun toisella puolella. Me kosketamme toisiamme katseella, nämä valonsäteet kimpoavat teidän kasvoistanne ja osuvat minun silmiini, minä

(kirjoitin itseni umpikujaan).

Nurkassa huutelee Ismo Torvisen Tee-se-itse-spektaakkeli, jossa kerrotaan, miten tehdä savukonebasso. Nurkassa on kasa bassoon tarvittavaa välineistöä, ja videollahan se bassokin näkyy toimivan. Näyttelytilaan sitä ei ole tuotu, koska miksipä kaikki pitäisi antaa valmiina edes sitä odottavalle taideyleisölle? Tehkää itse bassonne, jos haluatte sellaisen! Menkää kotiin ja eläkää, jos arkenne tuntuu tylsältä! Älkää meiltä odottako viihdykettä, te laiskat ääl-

(innostuin liikaa).

Anna Haajan Laulutunti on diptyykki, jossa pieni tyttö katsoo lattiaan ja hieroo silmäänsä. Suu on kiinni, kaikki valo osuu tyttöön, hänen pitäisi suoriutua tästä laulusta, mutta hän odottaa yhä jotakin. Tältähän se aina tuntuu, aikuisenakin, kun pitäisi suoriutua jostakin (turvaudun lämpimään teemukiin, katselen ikkunasta ulos, lattiaan) mutta lasta kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Aikuinen piiskaa itseään, suoriutuu.

Ninni Luhtasaari

Ninni Luhtasaaren Nainen huoltoaseman pihalla on sukua Johanna Mattilan Shivers-valokuvasarjalle.

Nainen seisoo huoltoaseman pihalla kuin valokuva, mutta hänen muovikassistaan leviää maahan punaista massaa. Sitä valuu, se ei lopu, se on kuin lihallinen elämä itse, joka ei taltu vaikka ajamme ihokarvoja ja selitämme hienoa päiväämme Facebookissa, elämä vain valuu meistä ja me olemme häpeissämme sen kanssa.

Mattilan valokuvissa on kauniita maisemia, jotka on rakennettu jäätelöstä ja hiuksista, erivärisistä kastikkeista ja ilosta. Sekin on lihallista, että jokaisesta synttärisankarista tulee aikuinen. Jokaisesta muistosta tulee vääristynyt, sillä joka kerta kun muistoa muistellaan, aivot tallentavat sen uudelleen, eri tavalla kuin viimeksi.

Johanna Mattila

Verna Tervaharju lähestyy pelkoa ja rakkautta hamahelmillä. Suorastaan tunnen hänen pinsettiotteensa aiheuttaman kivun (okei, ehkä hän on niin nuori, ettei helmien jatkuva näprääminen tuota hänelle tuskaa). Pikkuruisia helmiä. Pelon kuvia. Rakkauden kuvia. Kliseinen lause ”Suurin ase on rakkaus” kaiken yläpuolella kuin muodikas kaupasta ostettava seinätarra, jossa on jokin suuri viisaus.

Hamahelmilläkin voi suorastaan maalata, pinnat ovat hienoja eivätkä yhtään pikselimössöisiä.

Verna Tervaharju

Alakerran tilassa on kaksi videoteosta. Kiittelen valintaa laittaa niiden äänet kuulokkeisiin (haluan itse päättää, millä voimakkuudella ja milloin kuulen videoteosten ääniä).

Viika Sankilan Loputon on hieno animaatio ehkä masennuksesta tai muusta mielialahäiriöstä, johon kertoja alkaa syödä lääkkeitä. Video on tarina muutoksesta, se ei selitä mitä ja miksi muuttuu, se vain havainnoi. Animaatiot on tehty taidolla hedelmistä ja ties mistä. Sankila saa jopa tyhjän hedelmänkuoren sykkimään kuin sydän.

Henna Lainisen Uhri on pidempi ja muutenkin elokuvamaisempi. On näyttelijöitä ja puvustusta. Tila on pidemmän videon katomiseen huono (yhä niskat jumissa siitä, kun yritin katsella videon lattialta säkkituolista). Elokuvassa on tarina/tarinoita, mutten oikeastaan välitä siitä. Katson hetkiä. Hetkissä on kylmiä väreitä. Tyttö painaa poskensa auton alle jääneen eläimen poskea vasten. Nainen halaa munakoisoa.

Vaikka paikoin puvustus ärsyttää minua kliseisyydellään ja sillä, että kaikki näyttää liian uudelta ja tahrattomalta (vaikkakin paikoin vaatteisiin/ihmisiin on maalattu valkoista), elokuva kokonaisuutena tallentaa hyvin tunteita. On kai oma vikani, jos kiinnityn katsomaan liikekieltä, sormia, joiden tietynlainen koukistus näyttää teennäiseltä. (On vaikeaa mennä virran mukana, siksi poimin elokuvasta hetkiä).

Lapsesi eivät ole sinun jne. (Rajataide, jäsenistönäyttely)

Jäsenistönäyttely — Celebration. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 30.4.2013 saakka.

–

Odotellessani Muotokuvatiskin alkua lauantaina ehdin varsin hyvin tutustua Rajatilan näyttelyyn. Ensi alkuun oli hankala selvittää, kuka on tehnyt mitäkin, sillä esillä on jäsenistönäyttely. Toisaalta, ja tätä mietin aina ryhmänäyttelyissä, onko sillä mitään merkitystä, että katson kunkin teoksen tekijän nimen teosluettelosta? Eikö näyttelyä voisi katsoa näyttelynä, eikä irrotella sieltä yksittäisiä tekijöitä ja teoksia kuin piikkejä yhdestä ja samasta kaktuksesta?

On sillä kai merkitystä.

Niinpä aloitan Katja Bohmin maalauksilla nimeltä Ilmo Oskari. Voi vauvaa, joka on joutunut aikuisen miehen ruumiiseen! Lihaskimppu vauvanpäineen näyttää koomiselta ja eksyneeltä, eikä vauvojen salaperäistä buddhamaisuutta kyllä tihku näihin miesvauvoihin lainkaan. Lattialle sijoitetun maalauksen kasvot on tehty hienon arpisiksi. Vauvamies on sammunut sohvalle, ja kaverit ovat piirrelleet hänen käsivarsiinsa tussilla.

Vauvanpäiset aikuiset ovat ikkunoita tulevaisuuteen. Kuka ajattelee vauvan saatuaan, että ei enää mene kuin 15 vuotta ja tämä meidän vauvelimme sammuilee kotibileissä oksennuslammikoihin? Harvapa. Mutta niin vain käy monelle, en sano että kaikille, mutta vaikkemme sammuilisikaan elämän tyhjyyden alkoholin pariin ajamina sinne tänne, meillä on omat rituaalimme, riippuvuutemme, heikkoitemme ja typeryytemme kaikilla. Eikä niistä puoletkaan varmaan tullut vanhempiemme mieleen kun synnyimme (eikä varmaan tule muuten vieläkään).

Sellaista se on, lapsesi eivät ole sinun jne. 

Kun istuin galleriassa yhteensä yli tunnin (muotokuvan kuivumistakin piti odotella 20 min. ennen kuin voin poistua sen kanssa), Johanna Longan Tanssivat kor­pi­met­sot -teoksen tiiviisti toistuva äänimaisema alkoi ihan hitusen ärsyttää. Itse teos on sympaattisuuden huipentuma, korpimetsoraukat soidinmenoissa (luin tämän tiedotteesta), jotka eivät houkuttele sen enempää teerinaaraita kuin koppeloitakaan. Edes korpimetsojen hieno punaisten lyhtyjen alue ei houkuttele ketään! Raukat!

Vera Arjoman Nimetön (WE ❤ PORN) leijuu samassa eläimellisessä elämän syntymisen tilassa. Suuri, punainen veistos on jonkin elämän alku, käpertyneenä omaan mahdottomaan seksikkyyteensä.

Alakerrassa on sitten vielä Arttu Merimaan ja Tuuli Penttinen-Lampisuon video Repeat, jonka katseleminen minulta ikävä kyllä vähän jäi (ei minulla ole edes kunnollista tekosyytä (tekosyyt eivät koskaan ole kunnollisia) vaan joudun kertomaan, että aloin yläkerrassa kirjoittaa teosten synnyttämistä ajatuksista ja istahdin lattialle ja kirjoitin, kunnes tuli vuoroni mennä muotokuvaan).

Monet videotaiteen efektit muuten (en sano että tässä teoksessa, mutta usein) ajavat minut pois kyseisen taiteen luota. Vilkkuvat valot. Liian kovat äänet. Muu aggressiivisuus. Lisä-ärsykkeenä videoiden esittämisen pimeä tila, jossa ei löydä edes penkkiä, jolle istua vaan törmäilee vain. Mältinrannassa (josta kirjoitan ihan hetikohta) ääniongelma oli ratkaistu kuulokkeilla, joiden ääntä voi itse säätää, mutta lattialle heiteltyjen säkkituolien ja korkealle seinälle heijastetun kuvan suhde oli sellainen, että niska oli jumissa puolivälissä videota. (Joo tiedän, olen nirso.)

Taidesuunnistus, päivä 1

Olin niin päättäväisesti reissussa, että menin 45 minuuttia etuajassa Galleria Rajatilaan jonottamaan muotokuvatiskille. Tai no, mitä jonottamista se oli, kun siellä ei ketään muuta tietenkään ollut niin ajoissa? Mutta ainakin varmistin, että päivästä tulee muotokuvapäivä, miten spesiaalia!

Muotokuvatiski on Rajatilalla huomennakin, muotokuvat piirtää/maalaa Mirka Kinnula ja runoilee Anne Mölsä. Olin kuvitellut, että minua haastatellaan runoa varten tai jotain, mutta ei. Sain istua ihan omissa ajatuksissani, ja sitten, kas, sain muotokuvani ja runoni.

Päätin istumisen aikana vaipua täydelliseen mielenrauhaan, ja tuntuu, että taiteilija on tallentanut ommmm-henkisen rauhani vihreäksi nutturaksi pääni päälle. Runossakin on jotain sellaista, itsensä etsimistä, itseensä katsomista. Pidän siitä, ettei muotokuva yritä olla liian tarkka vaan suorastaan sanoo: ”et sinä niin selvärajainen ole kuin kuvittelet!” ja runokin on enemmän tunnelmapala kuin yritys sanoa jotakin suurta ventovieraasta ihmisestä kymmenessä minuutissa.

Olen varsin tyytyväinen! (Niin, taiteilija & runoilija: vaikken osannut sanoa teille mitään, olen oikeasti iloinen saadessani nämä teokset.)

Törmäsin muotokuvajonossa ystävään, ja jatkoimme taidesuunnistusta samaa matkaa. Käväisimme 7 Boheemin työhuoneella. Muotokuvani vihreys jäi päälle ja ostin Katrin Havian vihreällä kehystämän vihreän vedenalaisen kortin.

Pääsin myös käymään Ameliessa, joka on ajatuksena kiehtonut minua jo jonkin aikaa. Siellä oli kolme iloista taiteilijaa, jotka esittelivät teoksiaan & mehiläisvahataiteen tekemistä.

Taidesuunnistus jatkuu huomenna, vink vink.

Maaliskuun kolumnit

Viime kuussa kirjoitin Keskisuomalaiseen kolumnit:

Sivun avaaminen epäonnistui, palvelinta ei löydy

ja

Pingispöytähaaste.

Teatteria: Hugo Simbergin Siivet

Tampereen Teatterissa ilmeisesti enää kerran esitettävä Hugo Simbergin Siivet innoittaa minut kirjoittamaan teatterista. Katsokaas, olen niin monipuolinen, että menen teatteriinkin katsomaan kuvataiteeseen liittyviä juttuja! En yhtään niin monomaaninen ja fiksoitunut ole kuin luulette!

Näytelmä-monologin Simberg on maaninen ja depressiivinen taiteilija, joka ei piittaa siitä, tuleeko hänestä kuuluisa vai ei. Tampereen Johanneksenkirkon maalaaminen tuntuu vuoroin mahtavalta, vuoroin liian suurelta haasteelta. Välillä kuvia syntyy, välillä ei, välillä purjehditaan ja välillä syödään kermaleivoksia puuvajassa, ettei mestari Gallen-Kallela huomaa.

Monologiin on onnistuneesti kirjoitettu taiteilijan lopullinen kriisi: heti, kun jotakin hienoa on saanut aikaiseksi, pitää pelätä, ettei enää koskaan saa inspiraatiota eikä enää koskaan innoitu tekemään jotain yhtä hienoa. Kirkon maalaamisen jälkeen innoituksen odottelusta vaikuttaa tulevan taiteilijan päätyö.

Puolivälissä näytelmää tarina muuttui minulle turhan osoittelevaksi, maalaus alkoi selittää rautalangasta väännettyä filosofiaansa ja lopulta jouduttiin tunnustamaan elämän väliaikaisuus ja kuolemaan pois. Sellaisia kai elämäkerrat ovat – ne on pakko lopettaa päähenkilön kuolemaan.

Kertomatta nyt sen enempää juonesta totean, että yksi Ville Majamaan esittämä hahmo, Koukkuniemessä asuva papparainen, oli lopulta koko monologin liikuttavin henkilö. Ainut kerta, kun olin alkaa itkeä oli kun pappa sanoi kirkossa istuessaan toistuvasti ”jaa-jaa” käheällä, poissaolevalla äänellä.

 

Siististi valaistunut (Näyttely: Namdakov)

Dashi Namdakov – Myyttien maailma. Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 5.5.2013 saakka.

–

Ilmeisen kitsch-sävytteinenhän tämä Dashi Namdakovin veistosnäyttely on. Suurin osa hahmoista voisi olla suoraan jonkin Disney-animaation hupaisia, mutta urheita ja suurisydämisiä sankareita. Pronssiveistosten pinta on hiottu, kiiltävä, täydellisen sileä.

Maailmassa, jossa on ihan riittävästi kaaosta, epävarmuutta ja huonoja uutisia, nämä veistokset edustavat sisäistä voimaa. Niiden nimetkin ovat sellaisia kuin Valaistunut.

Veistoksissa on paljon katsottavaa. Ensin: miten pronssi on tuon väristä? Sitten: miten tässä on tällainen liike? Sitten: mutta jopas on herttainen ilme tyypillä! Sitten: miksei tätä veistosta saisi kotiin 10 cm korkuisena miniversiona? Sitten: jestas, tuntuupa jotenkin meditatiiviselta tuijottaa tätä vatsakasta vanhaa soturia tällä tavalla. Sitten: tekisipä mieli silittää tätä veistosta. Sitten: pitäisiköhän jo siirtyä seuraavan luo, näitähän piisaa täällä tunneiksi.

Museossa ei saa valokuvata, mikä on tylsää, koska teen muistiinpanot näyttelyistä yleensä kameralla. Että en sitten tehnyt muistiinpanoja, mikä lie syynä, tekijänoikeudet varmaan. Kun suljen silmäni, näen näyttelystä erityisesti yhden teoksen. Se on pienoisveistos norsusta, hyönteisten keskelle kuin sateen mukana pudonnut keijukaismainen otus.

Teosten maailma on siten turvallinen, että teoksista saa paljon irti, vaikkei tietäisi niiden pohjalla olevista myyttien virroista mitään. Aika samankaltaisia monet veistokset ovat, mutta sitten on vastapainoksi ihan toisenlaisia, hevosenjouhista kudottujakin teoksia. Selittävät seinätekstitkin on tarjolla niille, jotka sellaisia kaipaavat.

Näyttely on sillä tavalla helppo, että teosten visuaalisuus on kuin fantasiaelokuvista lainattua. Ilmeisen puhuttelevia ne myös ovat, ainakin ajatellen sitä, miten monta suurta, julkista teosta taiteilija on saanut tehdä. Ja tulivat ne minunkin uniini, lentävät shamaanit.

Taiteilijan nettisivut: http://dashi-art.com/en/

–

Taidemuseon alakerrassa on nykyään Muumilaakso. Museo oli niin omiaan Metson alakertaan, että vähän tuskallista oli nyt nähdä vain osa hienoista vitriineistä ja maalauksista. Tämä Muumilaakso on enemmänkin näyttely kuin olotila (se entinen oli olotila). En tiedä, vähän harmittaa kaikkien puolesta. Muumilaakson, koska sen tila kutistui. Taidemuseon, koska nyt taidemuseo ei saa enää alakertaansa muita kuin Muumi-näyttelyitä.

Mutta ovathan ne Muumi-pienoismallit aina hurjan puoleensavetäviä. Itse olen lukenut Muumi-kirjoja vasta aikuisena, juurikin näiden Muumilaakson teosten viettelemänä. Ja taas tekee mieli sukeltaa tarinoihin.

Mutta silti jotenkin harmittaa.