Lisää kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, osat 2 ja 3)

Uusin silmin. Näyttely on avoinna Emil Aaltosen museossa (Mariankatu 40, Tampere) 16.6.2017-20.8.2017, Taidekeskus Mältinrannassa 17.6.-4.7.2017 ja Hiekan taidemuseossa (Pirkankatu 6, Tampere) 18.6.-20.8.2017.

Hiekan taidemuseossa taiteilijat Anne Lehtelä, Lars Holmström, Hanna Oinonen, Meri Westlin, Marje Viitala, Sanna Kauppinen, Paananen & Ulvila ja Marjo-Riitta Sasi.

Emil Aaltosen museossa taiteilijat B&C ensemble, Sebastian Boulter, Katri Mononen, Hannu Riikonen, Sanna Kauppinen, Mirja Kurri, Paula Ollikainen, Juhani Tuomi ja Ilkka Väätti.

–

Sanna Kauppinen: Lammastyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Kirjoitin Uusin silmin -näyttelyn Mältinrannan osuudesta viime viikolla. Sittemmin olen käynyt myös Hiekan taidemuseon ja Emil Aaltosen museon näyttelyissä.

Sekä Hiekan taidemuseossa että Emil Aaltosen museossa taiteilijat ovat enimmäkseen kommentoineet teoksia, jotka ovat museossa nähtävissä ihan originaaleina. Tämä on kiinnostavaa – kun näkee maalauksen museon seinällä, voi reagoida siihen itse, ja sitten syventyä tutkimaan taiteilijan reaktiota, joka on ripustettu alkuperäisteoksen viereen.

–

Hiekan taidemuseon näyttely alkaa heti, kun ovesta astuu sisään. Siinä, Yrjö Liipolan veistoksen vieressä, on Paananen & Ulvilan maalaus, joka kommentoi veistosta. Mystinen, osin luonnosmainen maalaus on ottanut ihmishahmojen asennot veistoksesta, mutta pukenut heidät toisenlaisiin tunteisiin ja ruusuihin. Veistoksen itseensä käpertyneet naiset katsovat nyt kohti ja ovat pelkistysten sijasta kokonaisia, tuntevia ihmisiä.

Täällä rakastun teoksiin, jotka syleilevät toisiaan. Marjo-Riitta Sasin Kaipaus on toisinto Kauko Salmen Skibotn-maalauksesta. Sasi on kaivannut paitsi maisemaa, jonka Salmi on maalannut 1950-luvulla, myös maalaamisen tekoa. Hän on kopioinut värit, etsinyt kädellään edelläkävijänsä reittejä.

Sanna Kauppisen lyijykynäteos Tuulenkaato jatkaa siitä, mihin Matti Petäjän Mänty vuonna 1950 jäi. Nyt kelottunut puu on katkennut tuulessa.

Näyttelyn tunnelma on historiallinen. Uudet teokset ovat kuin kuiskauksia ajassa, ne kuljettavat hienovaraisia viestejä vuosikymmenten takaa.

(Museossa ei saa valokuvata, enkä pysty lataamaan kuvia myöskään näyttelyn sivuilta, joten joudutte itse tsekkaamaan kuvat tuolta.)

–

Mirja Kurri: Atlas-tyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Emil Aaltosen museossa sama teema jatkuu. Nyt ei kuitenkaan kuiskata vaan hymyillään.

Ilkka Väätin hieno sarja eri taiteilijoille omistettuja maalauksia kommentoi edelläkävijöiden värivalintoja ja teosten rytmejä. Kolmen rinnakkain ripustetun teoksen edessä voi istua vaikka miten pitkään, tuijottaa kuvia, kunnes niiden vastavärit alkavat hohtaa silmissä.

Mirja Kurrin Atlas-tyttö on uusi versio Essi Renvallin samannimisestä veistoksesta (se on ihan lähellä Emil Aaltosen museota, Marianpuistossa). Kun alkuperäinen tyttö pitelee käsissään kultalankaa ja neulaa, Kurrin versiossa tytön käsissä on hitsausvälineet. Teos on tehty metallista, ja sen piirrostyylissä on jotain mukavan sarjakuvamaista. Tytön odottaa koko ajan lähtevän kiiltävästä pinnasta irti.

Hugo Simbergin Lammastyttö on saanut kaksikin hymyilevää kommenttia. Sanna Kauppinen on yhdistänyt teoksen tytön ja lampaan yhdeksi taruolennoksi, ja Paula Ollikainen on asettanut tytön ja lemmikkikoiran kaupunkimaisemaan. Tytön ja eläimen suhde nousee kommentissa tärkeimmäksi alkuperäisteoksen anniksi.

Näyttely on pullollaan hienoja teoksia. Aika kului ihan huomaamatta.

Emil Aaltosen museon alakerrassa muuten törmäsin sekä Fredrik että Nina Ahlstedtin maalauksiin. Olen kirjoittanut heistä näyttelyluettelon eräänä kesänä Mäntän Honkahoviin, ja pariskunnan maalausten löytyminen näin läheltä oli iloinen yllätys. Muutenkin museon alakerrassa on esillä varsinaisia aarteita. Ei siis kannata vilkaista ainostaan Uusin silmin -kerrosta.

 

 

Esineen neljä ulottuvuutta (Näyttely: Ilkka Väätti)

Ilkka Väätti: MUNDUS-sarjan maalausnäyttely. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 22.10.-8.11.2016.

–

Avaris.

Ilkka Väätin maalaukset ovat esineitä. Ne ovat kuin rasioita, joilla on neljä ulottuvuutta: neljäs on aika, josta teokset ottavat palasia ja kuljettavat niitä sisällään aikakaudelta toiselle.

Maalauksia voisikin pitää jonkinlaisina aikakapseleina, joissa säilyy fragmentteja ihmisen todellisuudesta. Se, miten me eri kulttuureissa ja eri vuosisadoilla nuo fragmentit ymmärrämme, on sattumanvaraista, mutta siitä huolimatta ne säilyttävät ihmisyyttä.

En tiedä, onko muutos todellinen vai tapahtuuko se vain minun mielessäni, mutta jotenkin näen Väätin maalaukset vuosi vuodelta enemmän nimenomaan kolmiulotteisina esineinä. Pienemmässä koossa ne voisivat olla astioita tai muita käyttöön tarkoitettuja tavaroita. Niissä on kohtia, joihin käsi asettuisi sopivasti, muotoja, joita tekee mieli silittää.

Maalauksissa on myös visuaalisia illuusioita. Mustan ristikon risteyskohtiin ilmestyy vaaleita pilkkuja, kun katsoo toisaalle. Mustasta pinnasta kohoaa esiin puolipalloja kuin niittejä, jotka on yritetty piilottaa.

Näyttelyssä on rauhallinen olo. Sellainen tulee, kun näkee jotakin, mihin voi luottaa. Väätin teosten varaan voi laskea itsensä kokonaan: niissä on historiaa, joka kantaa, ja uudenlaista näkemistä, joka antaa katsojan oivaltaa jotakin sekä kuvista että omasta tavastaan nähdä ja katsoa. Teosten kanssa tekee mieli elää pitkään (ja siksi on joka kerta yhtä hienoa päästä näkemään niitä näyttelyissä).

 

Pyhäjärven kappeli (Viikinsaari)

Aurinkoisena heinäkuun päivänä Viikinsaaressa: lavatanssit, minigolfia, rannat täynnään lapsiperheitä, hiekkaa sandaaleissa, jäätelöä. Suunnistin kuitenkin suoraan laivasta Pyhäjärven kappelille, joka oli ollut käyntilistallani jo jonkin aikaa.

Kappeli on Ilkka Väätin johdolla toteutettu hämäävän ajaton teoskokonaisuus. Se on tehty vanhaan putkaan (miksi saarella oli putka, sitä en tiedä). Lisätietoa Kappelista löytyy Tampereen kaupungin sivuilta.

Väätin väri- ja muotokoodeja purkava ja uudelleenkoodaava tekniikka sopii kappeliin oikein hyvin. Värien abstraktit harmoniat kutsuvat katsomaan pitkään, sukeltamaan omiin ajatuksiin. Tässä kappelissa on jotain sellaista kuin suurissa keskieurooppalaisissa kirkoissa: läsnäoloa. Ja kun elämässä on kyse ainoastaan läsnäolosta tai sen puutteesta, on suurta, että kappeli onnistuu hetkeksi pysäyttämään ohi kulkevan virran ja nappaamaan minusta kiinni.

Mukava pieni kappeli, johon sitten pusertui sisään lauma muita saarellakävijöitä, ja lähdin pois. Sinne kohti minigolfia ja hiekkaa sandaaleissa.

(Pahoittelen kuvanlaatua: en tennyt tulevani kaapatuksi saarelle kesken päivän, joten mukanani oli vain kännykkä. Parempia kuvia on kaupungin sivuilla.)

Uudelleensyntynyt ja tuttu (Näyttely: Väätti)

Ilkka Väätti taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.10.2010 saakka.

www.ilkkavaatti.net

—

Ilkka Väätin näyttelyissä tulee aina viivyteltyä. Vaikka tuntuu kiusalliselta hiippailla hiljaisessa galleriassa ja norkoilla joka nurkalla, maalaukset on pakko nauttia hitaasti. Sitä paitsi Väätin vuodesta 1993 asti kasvanut Mundus-sarja on älyllisestikin parhaita ideoita, joita kukaan on saanut pitkiin aikoihin. Miten mielenkiintoista onkaan nähdä uudelleenvisualisoituja taide- ja kulttuurihistoriallisia kuvia!

Haluan väittää, että uudelleen tulkituissa eri kulttuurien kuvissa on jotain niin syvästi meille ominaista, että kuvista tulee juuri siksi jotenkin pyhä olo. Tai ei, ei voi sanoa pyhä; pyhää olisi pelottavaa lähestyä, mutta Väätin maalaukset tuovat galleriaan jonkinlaisen vanhemman, minua pidempään olemassa olleen ihmisen kunnioitettavan ja turvallisen läsnäolon. Ja kuitenkin raikkaan. Ja kiehtovan.

Kirkkaat värit ja vahvat kontrastit saavat silmät täyteen ilmassa leijuvia jälkikuvia. Ikään kuin uusi tulkinta kuvista olisi jo tuloillaan, leijuisi ilmassa aaveena teosten edessä.

Mitä minä tässä tätä enempää kirjoittamaan. Menkää itse katsomaan!

Mältinrannassa on vielä se mukava puoli, että siellä voi taidelainaamon puolella katsella lisää Väätin teoksia ja potea ikuista ostanko-enkö osta -dilemmaa (joka taidelainaamoissa valtaa mielen aina, poikkeuksetta) (olen vieraillut Mältinrannassa jo pari vuotta saman vedoksen äärellä oikeastaan edes tajuamatta, että se voi hävitä sieltä milloin tahansa jonkun muun matkaan. Kiintymyssuhde on jo syntynyt, lienee välttämätöntä käydä hankkimassa teos lähipäivinä).