Lisää kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, osat 2 ja 3)

Uusin silmin. Näyttely on avoinna Emil Aaltosen museossa (Mariankatu 40, Tampere) 16.6.2017-20.8.2017, Taidekeskus Mältinrannassa 17.6.-4.7.2017 ja Hiekan taidemuseossa (Pirkankatu 6, Tampere) 18.6.-20.8.2017.

Hiekan taidemuseossa taiteilijat Anne Lehtelä, Lars Holmström, Hanna Oinonen, Meri Westlin, Marje Viitala, Sanna Kauppinen, Paananen & Ulvila ja Marjo-Riitta Sasi.

Emil Aaltosen museossa taiteilijat B&C ensemble, Sebastian Boulter, Katri Mononen, Hannu Riikonen, Sanna Kauppinen, Mirja Kurri, Paula Ollikainen, Juhani Tuomi ja Ilkka Väätti.

–

Sanna Kauppinen: Lammastyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Kirjoitin Uusin silmin -näyttelyn Mältinrannan osuudesta viime viikolla. Sittemmin olen käynyt myös Hiekan taidemuseon ja Emil Aaltosen museon näyttelyissä.

Sekä Hiekan taidemuseossa että Emil Aaltosen museossa taiteilijat ovat enimmäkseen kommentoineet teoksia, jotka ovat museossa nähtävissä ihan originaaleina. Tämä on kiinnostavaa – kun näkee maalauksen museon seinällä, voi reagoida siihen itse, ja sitten syventyä tutkimaan taiteilijan reaktiota, joka on ripustettu alkuperäisteoksen viereen.

–

Hiekan taidemuseon näyttely alkaa heti, kun ovesta astuu sisään. Siinä, Yrjö Liipolan veistoksen vieressä, on Paananen & Ulvilan maalaus, joka kommentoi veistosta. Mystinen, osin luonnosmainen maalaus on ottanut ihmishahmojen asennot veistoksesta, mutta pukenut heidät toisenlaisiin tunteisiin ja ruusuihin. Veistoksen itseensä käpertyneet naiset katsovat nyt kohti ja ovat pelkistysten sijasta kokonaisia, tuntevia ihmisiä.

Täällä rakastun teoksiin, jotka syleilevät toisiaan. Marjo-Riitta Sasin Kaipaus on toisinto Kauko Salmen Skibotn-maalauksesta. Sasi on kaivannut paitsi maisemaa, jonka Salmi on maalannut 1950-luvulla, myös maalaamisen tekoa. Hän on kopioinut värit, etsinyt kädellään edelläkävijänsä reittejä.

Sanna Kauppisen lyijykynäteos Tuulenkaato jatkaa siitä, mihin Matti Petäjän Mänty vuonna 1950 jäi. Nyt kelottunut puu on katkennut tuulessa.

Näyttelyn tunnelma on historiallinen. Uudet teokset ovat kuin kuiskauksia ajassa, ne kuljettavat hienovaraisia viestejä vuosikymmenten takaa.

(Museossa ei saa valokuvata, enkä pysty lataamaan kuvia myöskään näyttelyn sivuilta, joten joudutte itse tsekkaamaan kuvat tuolta.)

–

Mirja Kurri: Atlas-tyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Emil Aaltosen museossa sama teema jatkuu. Nyt ei kuitenkaan kuiskata vaan hymyillään.

Ilkka Väätin hieno sarja eri taiteilijoille omistettuja maalauksia kommentoi edelläkävijöiden värivalintoja ja teosten rytmejä. Kolmen rinnakkain ripustetun teoksen edessä voi istua vaikka miten pitkään, tuijottaa kuvia, kunnes niiden vastavärit alkavat hohtaa silmissä.

Mirja Kurrin Atlas-tyttö on uusi versio Essi Renvallin samannimisestä veistoksesta (se on ihan lähellä Emil Aaltosen museota, Marianpuistossa). Kun alkuperäinen tyttö pitelee käsissään kultalankaa ja neulaa, Kurrin versiossa tytön käsissä on hitsausvälineet. Teos on tehty metallista, ja sen piirrostyylissä on jotain mukavan sarjakuvamaista. Tytön odottaa koko ajan lähtevän kiiltävästä pinnasta irti.

Hugo Simbergin Lammastyttö on saanut kaksikin hymyilevää kommenttia. Sanna Kauppinen on yhdistänyt teoksen tytön ja lampaan yhdeksi taruolennoksi, ja Paula Ollikainen on asettanut tytön ja lemmikkikoiran kaupunkimaisemaan. Tytön ja eläimen suhde nousee kommentissa tärkeimmäksi alkuperäisteoksen anniksi.

Näyttely on pullollaan hienoja teoksia. Aika kului ihan huomaamatta.

Emil Aaltosen museon alakerrassa muuten törmäsin sekä Fredrik että Nina Ahlstedtin maalauksiin. Olen kirjoittanut heistä näyttelyluettelon eräänä kesänä Mäntän Honkahoviin, ja pariskunnan maalausten löytyminen näin läheltä oli iloinen yllätys. Muutenkin museon alakerrassa on esillä varsinaisia aarteita. Ei siis kannata vilkaista ainostaan Uusin silmin -kerrosta.

 

 

Pintanaarmuja, maisemia (Näyttelyt: Boulter; Kaustinen)

Sebastian Boulter: TIEDÄ MITEN KAIKKI KÄVI, MUTTA ASIOILLAHAN ON TAPANA JÄRJESTYÄ. Marianne Kaustinen: Metsän aika. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 21.6.-7.7.2015.

–

Marianne Kaustisen Metsän aika -näyttely saa uusia ulottuvuuksia, kun lukee taiteilijan käyttäneen löytämiään kaarnanpaloja ja painaneen niillä kuvioita paperille. Kuva muuttuu ikonista indeksiksi, esittävästä kuvasta jäljeksi.

Jälkiä alan muutenkin Kaustisen teoksista etsiä. Mitä on painettu perhosten siipiin? Sulkia, hyönteisiä, karttoja?

Metsä on jatkuvasti muuttuva merkkien pelikenttä, jota me ymmärrämme hiukan. Pinta ei koskaan ole pinta, vaan sen alla on sadoittain tiloja, maailmoja, ekosysteemejä.

Varsin mustavalkoinen tämä näyttelyn metsäkuva on. Siis värimaailmaltaan, ei arvoiltaan.

–

Sebastian Boulter on maalannut kuvia pienistä epäsiisteyksistä, joiden ohi kävelemme kaupungissa jatkuvasti. Muutama kuva saa minut liikuttumaan, mikä on hassua (miksi mustaan muoviin kääritty putkenpätkä keskellä tietä liikuttaisi ketään?)

Jäljitän liikuttumistani pitkään. Lopulta päättelen sen johtuvan tunnistamisesta: että joku muukin katselee juuri näitä kohtia kaupungeissa. Ei arkkitehtuuria tai ihmisiä vaan ruosteisia ovia, raitiovaunujen sähkölinjoja, rikkaruohoa.

Ristiriita näyttelyyn syntyy kuvilla Sarajevon luodinreikäisistä seinistä. Millaisia ovat pintanaarmut eri todellisuuksissa: meillä ne ovat siivoamatta jääneitä roskia, toisaalla täyttämättä jääneitä ammusten jälkiä.

Ihmisten puuttuminen kuvista tuo niihin yllättävää hellyyttä. Sen sijaan, että katsoisin ihmistä jossakin, katson sitä ihmistä, joka on katsonut näitä paikkoja. Ajattelen häntä kävelemässä yksin, kiinnittämässä huomionsa asioihin. Odottamassa, että saa esittää kommenttinsa näinä maalauksina, tässä tilassa.