Posts Tagged ‘Jyväskylän taidemuseo’

Kati Immonen: Pioni

Kati Immonen: Pioni



Kati Immosen vesiväritöissä on hienoa huumoria ja karnevalismia. Osittain sitä saa etsiskellä: viherkasvien seasta löytyy pieni teltta ja kukkaruukusta kynä, jonka varaan kasvi on asettunut. Kaikkialta puskeva vihreä luo keveyden tunteen: kaikki on hyvin niin kauan kuin kasvit valtaavat itselleen tilaa.

Pioni-maalaus on toisenlainen. Se on tumma ja synkkä, ainoastaan itse pioni hohtaa valkoista valoa. Maasto näyttää kuvatun korkealta. Kuin katselisi peltotilkkuja lentokoneesta.

Teoksessa on kuitenkin samaa hellää mystiikkaa kuin Immosen vehreissä ja rönsyävissä teoksissa. Pioni on ihmeellinen, loistava olento, joka pölyttää kuivunutta maastoa omalla valollaan.

Kasvi saattaa olla myös pelkkä muistikuva tai haamu. Ehkä se on mustaksi palaneen maaston entinen asukas, joka on jäänyt kummittelemaan niille, jotka sen pystyvät näkemään.

Immosen maailma on ihmeellinen ja kaunis. Teoksiin mahtuu rajujakin ajatusketjuja, mutta näyttelystä poistuessani askel on kevyempi kuin sinne mennessä.

*

Kati Immonen – Korpi vastaan puutarha.
Jyväskylän taidemuseo, 4.6.– 5.9.2021.

Juho Jäppinen: Birds of

Juho Jäppinen: Birds of (kuvassa osa teoksesta)



Nyt on lintuja! Juho Jäppisen valokuvakollaasiin on koottu lintuja kaikissa muodoissaan (paitsi niitä ihan aitoja lintuja). On jäätelöstä tuttua pingviiniä ja Saarioisten kukkoa, lastenkirjakuvitukselta vaikuttavia, piirustuksia ja ehkä tatuointeja…

Tykkään tällaisista teoksista, jotka raportoivat maailmasta ympärillämme. Tämä sanoo: ihminen käyttää lintua vaikka minkä symbolina. En esimerkiksi ole kauheasti uhrannut ajatuksia sille, että Jysk myy huonekaluja, mutta se logossa on lintu. Miksi ihmeessä?

Lintu on globaali olento, paljon ihmistä vapaampi liikkuja. Se elää trendikkäästi monessa paikassa, ja liikkuu kevyesti työpisteidensä välillä.

Teoksesta löytyy hurmaavia, tunnistettavia, ihan uusia ja erikoisia lintuja. Se tarjoaa yhden tavan hahmottaa todellisuutta. Kun astun museosta ulos, näenkö enemmän linnun kuvia vai niitä oikeita eläimiä (monet niistä uhanalaisia)?

Kenen luonto? Jyväskylän taidemuseo 27.3.-16.5.2021

Riitta Päiväläinen: Sand Dunes

Riitta Päiväläinen: Sand Dunes



Valokuvassa aurinko näyttää nousevan kukkulan takaa. Aurinko paljastuu keltaiseksi kankaaksi, joka on levitetty kahden kukkulan väliin.

Onko se teltta? Onko se sirkus? Mitä valoisaa ja ihanaa tapahtuu keltaisen kankaan takana?

Ajatukseni kulkeutuvat Christon paketointiteoksiin. Christo ja Jeanne-Claude paketoivat maisemia, puita, rakennuksia. En tiedä, kuinka usein paketointikangas oli juuri keltaista, mutta ensimmäinen mielikuvani taiteilijapariskunnan teoksista on kirkkaankeltainen.

Ehkä Riitta Päiväläisen valokuvassakin on paketoitu jotakin. Se jokin voi olla laskeva aurinko, jonka viimeisen, kirkkaan säteen näen kankaan läpi.

(Pahoittelen heijastuksia teoksen lasissa.)

Kenen luonto? Jyväskylän taidemuseo 27.3.-16.5.2021.

Yuichiro Sato: Valo

Yuichiro Sato: Valo



Tiedän, ettei tämä ole valokuva, mutta silti koen ihmeen, kun lähestyn teosta. Ihan oikeasti tämä koivu on piirretty! Tuntuu kuin tätä pitäisi vähän aikaa tunnustella edestakaisin: astua kauemmas, astua lähemmäs. Kyllä, se pysyy piirroksena, eikä loikkaa eloon.

Puun muotokuvassa tapahtuu sama ilmiö kuin ihmisen muotokuvassa: piirrettynä/maalattuna kohde on usein aidommin läsnä kuin valokuvassa. Valokuva tallentaa hetken, mutta piirtämällä voi tallentaa kokonaisen elämän.

Teoksen pinta kimmeltää kuin pakkaslumi. Minun ja puun väliin asettuu ohuen ohut kalvo, joka estää meitä kohtaamassa. En voi koskettaa, en voi kiivetä. Puu ei voi humista tuulessa.

Ja silti kohtaamme todellisemmin kuin kohtaan puita luonnossa koskaan (?). Katselen rauhassa toisen ihmisen silmien kautta nähtyä elävää olentoa. Kaikki teokseen käytetty aika ja myötätunto kelluu kuvasta minuun, hitaasti. Katsomisesta tulee hyvä olo.

Terveydeksi! Sairaala Novan taidetta. Jyväskylän taidemuseo 27.3.-16.5.2021.

Julman romanttista (Näyttely: Emma Ainala)

Emma Ainala, Dear Ambiguity. Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 24.5.–8.9.2019.

IMG_1832

Emma Ainala: Moult.

Emma Ainalan maalauksille pitää vähän lämmetä. Kun astuu kadulta taidemuseoon, mieli on niin täynnä, että menee hetki ennen kuin on tilaa tälle kaikelle. Sillä tilaa Ainalan teokset tarvitsevat, niissä on niin paljon katsottavaa.

Mutta vähitellen se tapahtuu: alan lämmetä. Kun ensin olen nähnyt maalauksissa hauskoja anekdootteja ja viitteitä populaarikulttuuriin, leluihin ja muuhun tuttuun kuvastoon, alan nähdä pintaa syvemmälle. Ensin näen ihmissuhteita, jotka ovat suoraan muinaisista jumaltaruista. Sitten näen nykyhetken.

Ainalan maalausten nuoret naiset pelaavat seksuaalisuudellaan. He eivät välttämättä tiedä pelaavansa tai edes halua pelata, mutta he ovat joutuneet rooliin, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Jokainen teko voidaan tulkita vihjailuksi, jokainen asento voi olla houkutteleva.

Toisaalta peli voi olla tietoista ja kovaa. Toisten naisten päitä syödään lautaselta, ja päädytään kierimään hirviöitä suudellen niitylle.

Ainalan maailma on julma ja väkivaltainen mutta sellaisena myös romanttinen. Kuvastossa on enkeleitä ja jumalhahmoja, vaaleanpunaista ja -sinistä. Hän on maalannut hengellistä kuvastoa aikamme ihmisille, joille pelikoneen tuijottaminen saattaa olla hiljainen pyhyyden kokemus.

Näyttely on levoton ja villi, mutta siinä on myös paljon iloa. Ihmiselämän kaikki kauheus ja mielenrauhan täydellinen katoaminen on kuvattu herkästi ja huumorilla.

Iättömiä (Näyttely: Yuichiro Sato)

Yuichiro Sato: Metsä – todellisuuden ja kuvitelman rajamailla. Jyväskylän taidemuseossa (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 15.6.–8.9.2019.

IMG_1823

Yuichiro Sato: Vanha koivu.

Pidän hyvin spontaanisti Yuichiro Saton teoksista. Ne näyttävät iättömiltä valokuvilta iättömistä puista. Vaikka katsoisin kuinka läheltä, en osaa sanoa, onko teokset piirretty vai onko niiden pohjalla valokuva. Museon sivuilla taiteilija kuitenkin toteaa: ”Uppouduin piirtämään puita ja niitä syleileviä maisemia, sellaisena kuin ne ovat, sellaisena kuin ne tunsin.”

Ne on siis piirretty! Kaikki nämä usvan takaa kauniisti erottuvat, myyttisten hahmojen hiljaista energiaa huokuvat, valtavat puut.

Olen ihmeissäni teosten edessä.

Rakastan puita syvästi, ja uskon, että se on hyvin yleisinhimillinen tunne. Kun kaupungeista kaadetaan vanhoja puita, ihmiset tuovat kannoille hautakynttilöitä. Puut ovat suuria, näkyviä hahmoja, joilla on oma ikänsä ja vuodenkiertonsa. Niihin on vaikea olla kiintymättä.

Saton piirrokset muistuttavat, että puut ovat yksilöitä ja elollisia olentoja siinä missä ihmisetkin. Jokaisella on oma luonteensa, jokaiseen on menneisyys jättänyt jälkiä.

Kritiikkejä Jyväskylästä

Olen viime aikoina kirjoittanut kritiikkejä Keskisuomalaiseen. Yhä avoinna ovat ainakin seuraavat näyttelyt:

Hautamäki, Havia, Somervuori (Jyväskylän taidemuseon alagalleriassa 21.5. 2017 saakka). Kritiikki: Vain jälkiä kankaalla.

Jaana Rannikko: Kapteeni & Komppania (Galleria Ratamossa 30.4. 2017 saakka). Kritiikki: Romantiikan ja kaipauksen maailma.

Enkä muutenkaan ole kadonnut minnekään, vaikka Nokkonen on hetken ollut kevätunillaan. Olen sukeltanut teen maailmaan ja päivittänyt ahkerammin teeblogiani: Tuo tee. Nokkosenkaan ei ole tarkoitus tämän kauemmin uinahtaa, joten palaamme asiaan!

PS Muistathan Taideblogilistan? Jos taideblogisi ei vielä ole listalla, ota yhteyttä.

Runovideoita

Tarkkanäköisimmät lienevät huomanneen, että olen lisännyt tuohon yläpuolelle runovideoita-välilehden. Olen väsäillyt sellaisia viime aikoina, kirjamuotoisia ja ei-.

Kritiikin parista en ole poistunut; sellaista on ollut esim. Keskisuomalaisessa:

Kuutti Lavonen (JKL:n taidemuseo, 7.9.2014 asti)

 

Puu on minun mantrani (Näyttely: Kovalainen & Seppo)

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo: Kultainen metsä / Golden Forest Jyväskylän tademuseo Holvi (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 3.3.2013 saakka.

Sanni Seppo

Sanni Seppo

Jyväskylän taidemuseossa on Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen valokuvanäyttely Kultainen metsä. Nimensä mukaisesti valokuvissa on metsää – välillä ihan suomalaista ja välillä 1200 vuotta vanhoja japanilaisia puita.

Kun pääsen näkemään näitä Japanin Shikokun saaren pyhiä puita, puut riittävät. Käppyräiset, ikivanhat puut ovat kuvissa tarpeeksi, mitään muuta ei tarvittaisi. Puu on minun rakkain mantrani, enkä koskaan kyllästy puiden katselemiseen.

Kuvissa kyllä on muutakin kuin puita. On ihmisiä silmät kiinni (miten etäiseltä/teennäiseltä toisen ihmisen pyhän kokemus näyttäkään!) ja on ihmisiä kädessään puunlehti, johon on kirjoitettu yksi sana, joka kuvaa tämän ihmisen omaa suhdetta luontoon. Joo, kiinnostavaa, mutta minulle riittävät ne puut.

Ylemmissä kerroksissa on sitten suomalaista metsää. Metsälammessa makaava alaston nainen tuo mieleen hukkumiskuoleman (hyi!), mutta onneksi kuvissa ei ole tämän enempää ihmisiä (jalat on yhdessä kuvassa, nuijapäiden ympäröimät jalkaterät).

Mänty, osa

Mänty, osa

Taustalla kuuluu koko ajan videoteoksen ääni, jossa ihmiset kertovat omasta suhteestaan metsään. (Nuori mies naurahtaa nolona sanoessaan ”varmaan joku henkinen merkitys (krhm) kaiken taloudellisen lisäksi”. Niin, tosiaan, toisille metsä on rahaa.

Puheenpulputus hiljaisten metsäkuvien taustalla vähän rasittaa, mutta pelkät metsäkuvat eivät ehkä riittäisi. Tulee vähän sellainen olo, että minä olen nähnyt metsän, ja teidän on hyvin vaikea näyttää siitä minulle jotain uutta. Metsä on minulle kulkemista, tuoksuja, naamaan läiskähtäviä risuja, jalan alla uppoavaa (tai yllättäen tukevaa) maata, ei kuvia. Metsää on vaikea tuoda museoon.

Taiteilijoiden yhteinen Mänty-kuvasarja on kuitenkin erityisen hieno alttaritaulu metsän hengille. Lähikuvat erilaisista männynrungoista tuovat omat metsäkokemukset lähelle: puita puiden perään, mutta jokainen on yksilö.

Lopuksi päästään vähän osoittelevaan osuuteen Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Metsänhoito on jo sanana oksymoron, itsensä kumoava; ihan kuin metsä muka tarvitsisi hoitajaa. Voi juku, mitenköhän metsä koskaan selvisi ennen kuin ihminen alkoi sitä hoitaa!

No, tämä osuus yllättää. Ehdin kerätä itseni jo täyteen pyhää raivoa avohakkuita ja sensellaisia kohtaan, kun huomaan, että ilmakuvissa autojen ajojäljet ja kaadettujen puiden linjat muodostavat ihan samanlaista kiharaa kuviota kuin puiden käkkyräiset oksat. Että tämäkin on kieli, viesti, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi.

Geometria on kaunista.

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo

Liittyyköhän metsänhoitoon samanlaisia illuusioita kuin minulla viherkasvien kasvattamiseen? Että minä jotenkin saan ottaa kunnian kasvien mahtavasta luomisvoimasta, vaikka itsehän ne kasvit kasvavat. Puut. Metsät.

(Museossa ei saa kuvata, joten saatte kökkökuvia näyttelyn esitteestä.)

Lihaa, verta ja paljasta pintaa (Näyttely: Graphica Creativa)

13. kansainvälinen grafiikkatriennaali Graphica Creativa ´12 – Naapurit. Galleria Harmonia (Hannikaisenkatu 39, Jyväskylä) ja Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 9.9.2012 saakka.

(Näyttely on myös Keski-Suomen museossa, mutten ehtinyt sinne tällä kertaa. Toiste menen!)

Mistähän tätä alkaisi purkaa? Vaikka siitä, että taidemuseossa ei saa valokuvata, joten minulla ei ole mitään muuta muistini tueksi kuin muistikirjaan raapustamani kommentit.

Jyväskylän taidemuseo olisi voinut mainostaa Graphica Creativaa sillä, että näyttelyssä voi kuunnella Bruno K. Öijeriä lukemassa ääneen runojaan. Öijerhän on taivaallinen runoilija, ja hänen pehmeän intensiivinen lukutapansa on niin vangitseva, että vaikkei runollisesta ruotsista kaikkea ymmärtäisikään, on pakko kuunnella. Hienona plussana videota voi katsella samanlaisella sohvalla istuen kuin videollakin on. Ha! (Museon videolle varaama tila vain sattuu olemaan jääkylmä, joten saattaa olla, että olin kananlihalla muistakin syistä kuin puhtaan runouden voimasta.)

Videolla Öijer lukee runojaan ja toinen samanniminen, Maya Eizin Öijer, tekee taidettaan. Maya Eizin Öijerin teoksia on näyttelyssä esillä muutenkin, mutta jotenkin ne toimivat paremmin tässä videossa. Suuri koko tekee niille hyvää; pienemmässä koossa metsään asetetut tytöt, sudet ja karhut tuntuvat jotenkin liian pohjoismais-kliseisiltä. Suurikokoisimmat kuvat seinälläkin ovat hienoja – niiden epäselviksi pikseleiksi hajoava pinta sai minut kuvittelemaan, että ne ovat liikkuvaa kuvaa.

Äh, tuntuu jotenkin tyhmältä kirjoittaa tästä, kun en voinut ottaa kuvia. Kuka tällaista jaksaa lukea, jos ei ole kuvia?

Kerrotaan siis ihan lyhyesti, että Hariton Pushwagnerin karkkiväriset, toistoon perustuvat, monotoniset kuvat tekivät minuun vaikutuksen. Eva Björkstrandin Apocalypse-sarjan yksinkertaisuus, mustavalkoiset piirrokset, joissa lapset osoittavat aseillaan sieniä ja kasveja, ovat hienoja. Aina löytyy joku, joka ei osaa panna vastaan, ja jota uhkailla.

Taidemuseon yläkerrassa on muuten luonnontieteellinen WC, jossa kannattaa käydä. Luin vessan seiniltä runoa, jonka ilokseni huomasin Kai Niemisen tuotannoksi. Sopi loppukaneetiksi Bruno K. Öijerin metsärunoille.

Ja sitten Galleria Harmoniaan.

Harmonia ei nimensä mukaan tarjoile nyt harmoniaa (oiva silta seuraavaan asiaan, eikö?) vaan esillä on kuulkaa seksiä ja paljaita rintoja ja verta ja kirveen kanssa perhettään uhkaileva isä ja leikeltyä lihaa. Joskus ihmetyttää, että taiteilijat niin suurella joukolla pyrkivät järkyttämään meitä näillä populaarikulttuurin keinoilla (mutta sitten muistan, että jos otetaan pois seksi, väkivalta ja ruumis, jäljelle ei jää paljon muuta kuin psykologiset piinat, joita tarjoilla).

Marko Mäetamm on tehnyt kivoja pienten kaupunkin ilmakuvia (ks. ylin kuva). Mutta katsokaa lähempää: mitäs nuo ihmiset tuolla oikeastaan tekevätkään? Saartavat toisiaan, lynkkaavat toisiaan, osoittelevat toisiaan! Muurahaiskekomme ei toimi ihan yhtä jouhevasti kuin muurahaisten yhdyskunnat, se on sanottava.

Liha on minusta aina yhtä omituinen tuote. Miksi ihmiset pitävät verisiä lihaskimpaleita ruokahalua herättävinä? Sitä voi pohtia Peeter Allikin grafiikan edessä. Hän liittää lihakimpalet talouden ylivaltaan ja romantiikkaan. Toisten kuolema on toisten romanttinen illallinen!

Kadri Alesmaan teokset ovat ihanan järkyttäviä. Niissä auton taustapeilistä näkyy söpösiä pupusia, mutta puputpa tulevat kohti armeijana sotakoneineen. Kuvat naurattavat ja kauhistuttavat vuorotellen.