Archive for kesäkuu 2011

Kirjoja, kirjoja!

Huomenna alkavat Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät (sehän on Sastamala nykyisin, mutta en mitenkään voi rikkoa tuota hienoa alkusointuista nimeä). Läjäpäinen kirjojen ostaminen Vammalasta on jokakesäinen perinteeni ensimmäisistä kirjapäivistä asti (ja voi, miten sielua kaivertaakaan se yksi ainut väliin jäänyt kesä, kun olin köyhä opiskelija enkä päässyt Vammalaan!) ja kannustankin kaikkia kynnelle kykeneviä nauttimaan ainutlaatuisesta… hikisestä tunnelmasta.

Tämä ei nyt tietenkään lupaa hyvää, koska syvennyn sitten taas lukemaan kirjoja enkä tajua käydä näyttelyissä. Kävin sentään Mäntässä (Kunnioita isääsi ja äitiäsi).

Mainokset

Kolumnilinkki

Oi voi, olen ollut kesäisen huoleton ja lukenut kirjoja sen sijaan että olisin käynyt näyttelyissä. Voi minua!

Tässä lohdukkeeksi kolumni museolinja-autosta.

Kahvila Runo ja Rongan viileä näyttely

kahvilarunoTänään oli mahdollista kuulla samalla keikalla sekä Juha Siron että Kristiina Wallinin runoja. Sinnepä suuntasin, kahvila Runoon, jossa helteestäkin huolimatta oli kuitenkin jonkin verran väkeä.

Huomasin pari asiaa:

a) Kun kuuntelee runoja, joita on itse lueskellut kotona, on paljon helpompi hahmottaa, mistä runossa on kyse (kuin jos kuuntelisi ihan tuntemattomia runoja). Ja runoilijan lukurytmi tuo runoon uuden tulkinnan.

b) Kun kuuntelee runoja, joita on itse lueskellut, saattaa joutua yllättävien tunteiden valtaan (koska runoon on lukiessa liittynyt joitakin tunteita) ja sitten pitää istua kahvilassa ihan viileänä, ikään kuin iho ei menisi kananlihalle ja ikään kuin ei itkettäisi. (Varsinkin siinä kohdassa, kun Siro luki Tammerkosken sillalla -runon lopun:

ja kaikki, jotka näen ympärilläni
ovat vain ihmisiä
kuolemansa hyväksymisen eri vaiheissa.)
 

Miksi tätä nyt tässä mainostan, niin nämä runoilijat lukevat runojaan vielä tänään uudelleen kahvila Valossa klo 19. Voin suositella!

Runon vieressä on galleria Ronga, jonka oven luona oli houkutteleva kyltti: ”Galleriassa on viileää!”

Ja niin olikin. Paitsi lämpötilallisesti myös sisällöllisesti: Marja Liisa Torniasen valokuvissa ja videoteoksissa virtaa vesi. Uskomattoman hienoja kuvia liikkuvasta vedestä saakin. Näin niissä vaikka mitä linnunsulista lähtien.

(Näyttely on avoinna 16.6.2011 saakka.)

Tuntuu typerältä raportoida täällä, kun on niin hieno ilma eikä kukaan lue blogeja helteellä. Ja hyvä niin! Nautintoja on nyt enemmän toisaalla!

Kauhistuttava, outo uni (Näyttely: Ojamo & Rannikko)

Hanna Ojamo: Negretina & Jaana Rannikko: Unessa, valveilla galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 19.6.2011 saakka.

Jos olette yhtään kaltaisiani, ja haluatte katsella kesällä ahdistavia ja utuisen melankolisia elokuvia, kannattaa sellaista mennä katsomaan galleria Rajatilaan. Yläkerrassa pyörii noin neliminuuttinen Hanna Ojamon teos Negretina. Elokuva (ja nyt siteeraan suoraan tuolta Rajatilan sivuilta) ”perustuu alkuperäiseen 1920- ja 30-lukujen saksalaiseen Pathé- 9.5mm found footage- filmimateriaaliin.”

Taustamusiikki tekee elokuvasta hartaan. Kyllähän siellä joukossa seikkailee myös Jeesus, jonka pää ei ole ihan mahtunut kaikkiin kuviin. Ja Negretina, pieni tumma tyttö, jolla on aivan liian suuret maiharit jalassa.

Elokuva on (ainakin minulle) tunnelmia enemmän kuin tarinoita. Hyönteisiä, jotka elävät kauhistuttavana värinänä kaupunkiemme alla. Lapsia, aina sairastuvia lapsia, joiden mielestä lääkkeet maistuvat pahalta. Jeesus, joka katoaa polvistuneen naisen silmien edestä. (Tulee mieleen Andalusialainen koira näistä mielleyhtymistä, hyönteisistä, pystyyn nousevista hiuksista. En edes tiedä, kuinka kauas tällä mielikuvallani osun.)

Jaana_RannikkoVanha filmimateriaali tekee kuvasta viehättävän kulunutta. Ikään kuin historia olisi enää juuri ja juuri olemassa, kohta kadonnut ikuisiksi ajoiksi.

Alakerrassa Jaana Rannikon valokuvat on ripustettu outoon välitilaan, pimeän ja valon rajalle, unen ja valveen rajalle. Vaikka en yleensä viihdy vieraissa, pimeissä tiloissa, tämä näyttely pysäytti.

Minulle tuli tirkistelyolo siitä, että pääsin katselemaan toisen ihmisen unia. Ihan kuin katselisi nukkuvan kasvoja tämän tietämättä – siinä on jotain viatonta ja jotain kammottavaa yksityisyyden rikkomista yhtä aikaa. Kuvissa on päällekkäisiä asioita, liikkuvaa valoa, ohi kulkevat kasvot. Ja ovia. Salaisuuksia, joiden takana ei tarvitse edes olettaa olevan mitään.

Hienosti pimeydellä, valolla ja liikkeellä on luotu unen logiikka. Tai siis: taiteilija on luonut. Ei pidä käyttää pasiivia silloin, kun tekijä on tiedossa. (Taisin pitää näyttelystä aika paljon. Heti galleriasta poistuttuani en vielä tiennyt, että se jäisi näin mieleeni muhimaan.)

Uusi runo ja suuri paljastus

Istuin kuuntelemassa Uusi Runo -tapahtumaa Telakalla. Vaikka paikoin päänsisäinen kriitikkoni julisti kaikenlaista (eihän tämä ole runoa vaan proosaa! esimerkiksi), on aina hienoa kuunnella runoja pari tuntia. Vaikka visuaalisena ihmisenä haluaisin nähdä runon, kuunteleminen tuo runoon rytmin. Ymmärsin sellaistakin runoutta, mitä en kirjoitettuna ymmärtäisi, mikä yllätti.

Niin, ja tuli taas pari potkua takamukselle: Tietty muoto tai rytmi tai kieli jää helposti päälle. Nyt tekee taas mieli kirjoittaa jotain ihan erilaista. Hapuilla enemmän.

(Olen kiteyttänyt mielessäni, että runoilija tarvitsee älykkyyttä, kielen tajun ja rauhan. Listasta unohtui kokonaan halu hapuilla.)

Kun julkaisemattomat runoilijat lukevat tekstejään, heissä näkyy palo. Vaikka moni runoilija pelkää esiintymistä (paperit tärisevät, ääni takertuu kurkkuun), on mahtavaa saada runonsa eteenpäin. Ja siksi tällaisia iltoja pitää olla; että runonkirjoittajista katoaa se hirveä halu julkaista ja se tuska, kun posti tuo vain kielteisiä päätöksiä. En tiedä, kuinka moni näistäkin lukijoista on saanut postista kielteisiä päätöksiä, mutta tänä iltana he tulivat kaikki kuulluiksi. Ah!

Tällainen hölmö kun olen, en tajunnut ottaa Telakalla valokuvia (koska ääneen luetuista sanoista ei saa kuvaa). Mutta korvaan valokuvan jollakin muulla:

Paljastan teille Runokaupungin kunniaksi salaisuuden: yksi työn alla olevista kaunokirjallisista projekteistani on arjen tehtäväkirja. Siirrän sitä paperisesta muodostaan pala kerrallaan tuonne: WWJD?

Toivotan teidät mitä nöyrimmin tervetulleiksi mukaan hapuilemaan.

Kutittava taide ja muita huomioita (Tampereen taidemuseo)

Kirjoitin Tampereen taidemuseon 80-vuotisnäyttelystä tällaisen pienen kritiikin.

Haluan kertoa näyttelystä lisäksi seuraavaa:

1) Kun seisoo Charles Sandisonin taideteoksen keskellä siten, että sanat vilisevät omalla iholla, sanat alkavat kutittaa. Aivot luovat loistavan illuusion siitä, että jos iholla vilisee näin vimmaisesti jotain pientä, siihen täytyy reagoida tuntoaistilla.

2) Olisin toivonut, että museon lattiakivissä makoilevat oikosarvet olisi otettu jotenkin tarinaan mukaan. Nyt sen sijaan, kun jäin tuijottelemaan niitä, museovahti tuli kysymään, mitä katselen ja jatkoi: ”Ne eivät liity tähän mitenkään.” Niin – kunpa liittyisivätkin!

3) Näyttelyn teoskyltit on toteutettu ihan älyttömän epäselvästi. Teksti on pientä ja taustavärit riitelevät tekstin kanssa monessa paikassa. Tästä seuraa kaksi oletusta: joko tässä on haluttu tehdä katsojasta kovin nöyrä (jokaisen teoksen edessä on kumarrettava, jotta näkee, mitä lapussa lukee) tai sitten epäselvyys on tarkoituksellista, jotta teosten oikeat nimet ja tekovuodet eivät sekoittaisi fiktiivistä tarinaa näyttelyn takana. Joka tapauksessa aina ärsyttää, kun pitää työntää nenä lappuun kiinni että saa selville teoksen tiedot.

Runollinen viikko

Menkää nyt kaikki ihmeessä Runokaupunkiin! Tampere vilisee runoja ja runoilijoita koko viikon, ja sinne sekaan aion minäkin hypätä. Ja raportoida sitten tänne milloin mistäkin ylikierroksilla. Hyvää Runokaupunkia siis kaikille!