Posts Tagged ‘Krister Gråhn’

Taidetaloja ympäri Tamperetta

En ole löytänyt läheskään kaikkia taidetaloja, joita Tampereella tänä kesänä on (nimellä Pala taivasta) 31.8.2012 saakka. Kartta olisi varmaan jossain, mutta minä en jaksa istua koneella etsimässä tietoa, kun yhtä hyvin voin etsiä taloja turhaan pitkin ja poikin kaupunkia.

Kuulin ystävältä, että kannattaa mennä katsomaan se Koskipuiston talo. Tutkin sitten eräänä päivänä Koskipuiston tiheällä kammalla, ja mietin, että kuinka pieni se talo voi olla, kun sitä ei löydy. Vasta päivien kuluttua, bussin ikkunasta, näin talon. Sehän on naamioitu näyttämään täysin ympäristöltään! (Sittemmin kaupunki avasi uuden jalankulkutunnelin Rongankadulta Tammelaan, minä vuoksi en ole käynyt lähelläkään Hämeenkadun pakokaasuja enää, joten meni pitkään ennen kuin menin katsomaan tätä löytämääni taloa. Mutta tämä nyt ei oikein liity asiaan.)

Talo on Heidi Saramäen, Kristen Gråhnin ja Janika Rainan käsialaa ja nimeltään Korsu. Onneksi minulle oli kerrottu, että talossa on jotakin, mitä ei heti huomaa. En olisi meinaan huomannut (ja nyt vähän kyllä arveluttaa laittaa kuvaa tänne, koska se paljastaa jotakin). Luulin kyllä ensin, että se, mikä piti huomata, oli Veikko Halmetoja

Muita kohtaamiani taloja ovat olleet nämä:

Verkarannassa on Sanna Kauppisen ja Tuomo Rosenlundin talo (tekijöitä on muitakin, mutta yritän pitää tämän yksinkertaisena), jonka ulkopuoli on kuin taiteltu koivunrunko ja sisäpuolella on Rosenlundin teoksesta rakennettu suuri laiva. Talo on kaunis kokonaisuus ja ulkopuolen piirros niin taitava, että sen tutkimiseen kannattaa kuluttaa aikaa.

Frenckelin luona on piparkakkutalo, josta olen unohtanut ottaa kuvia, joten en muista, kenen tekemä se on. Sen sisälle on koottu pölyttynyt vinttikomero tulevaisuudesta – Aamulehdet lattialla ovat nyt uusia. No niin, täältähän se talo löytyy. Piparkakkumainen ulkopuoli jotenkin luotaantyönsi minua. Tuli sellainen ensireaktio, että en tykkää. Hyvin analyyttistä ja taidehistoriallista (mutta minulla nyt onkin kana kynittävänä joidenkin satujen kanssa, joten ehkä tämä vain johtuu jostain Hannu ja Kerttu -vihastani).

Finlaysonin alueella on teos, josta näköjään myös olen unohtanut ottaa kuvan (mikä minua oikein vaivaa?!). Miracle on läpinäkyvyyden illuusio.

Muita en olekaan tainnut nähdä.

Ei enää mitään sanottavaa (Näyttely: Gråhn)

Krister Gråhn. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 22.5.2012 saakka.

Olisi mukavaa, jos postiluukusta putoilisi useamminkin sellaisia papereita kuin Krister Gråhnin näyttelykutsu. Mystisellä lapulla nimittäin kysytään esimerkiksi: Miksen murehdi aikaa ennen syntymääni? Loistava kysymys katkaisemaan päivän!

Kutsun perusteella minulle syntyi vahva mielikuva näyttelystä, jossa sanoilla on vähintään yhtä suuri merkitys kuin kuvalla. Näyttely on kuitenkin ihan toisenlainen kuin luulin (koskaan ei pitäisi luulla mitään). Suuria kysymyksiä lähestytään valolla, lämmöllä ja heijastamisella.

Kun näkee kaksi toisiaan osoittavaa TV-ruutua, ei voi muuta kuin mennä niiden väliin (jotta näkisi itsensä). Itsensä näkeminen on yleisinhimillinen tarve. Todistakaa minulle, että olen olemassa. Näyttäkää minut itselleni; sitähän tällainen bloggaaminenkin pohjimmiltaan on.

Gråhnin teoksessa itsestään näkee kuitenkin vain selän. Kun kääntyy, näkee taas selän. Selkien kauas katoavan jonon. (Olenko siis nähnyt itseni? Jäinkö kokemusta vaille vai sainko sittenkin nähdä jotain todellisempaa kuin peilistä?) (Ja tallennuinko jonnekin? Missä selkäni nyt kulkee, minusta irrotettuna?)

Gallerian kauhukabinettimaisessa alakerrassa on kerrankin valoisaa, mikä on mukavaa. Lukemattomien projektorien lämmittämässä ilmassa risteilee valkoista valoa. Tyhjää. Kenelläkään ei ole enää mitään näytettävää eikä ainuttakaan powerpointille kirjoitettua sanaa sanottavana. Seisomme tässä, meille tulee hiki, ja ympärillämme hurisee tasaisesti (kuin meri, ajattelen nyt kotona, kun en enää saa esiin muistoa äänestä, jonka otteessa niin varmasti olin).