Posts Tagged ‘Krister Gråhn’

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Taidetaloja ympäri Tamperetta

En ole löytänyt läheskään kaikkia taidetaloja, joita Tampereella tänä kesänä on (nimellä Pala taivasta) 31.8.2012 saakka. Kartta olisi varmaan jossain, mutta minä en jaksa istua koneella etsimässä tietoa, kun yhtä hyvin voin etsiä taloja turhaan pitkin ja poikin kaupunkia.

Kuulin ystävältä, että kannattaa mennä katsomaan se Koskipuiston talo. Tutkin sitten eräänä päivänä Koskipuiston tiheällä kammalla, ja mietin, että kuinka pieni se talo voi olla, kun sitä ei löydy. Vasta päivien kuluttua, bussin ikkunasta, näin talon. Sehän on naamioitu näyttämään täysin ympäristöltään! (Sittemmin kaupunki avasi uuden jalankulkutunnelin Rongankadulta Tammelaan, minä vuoksi en ole käynyt lähelläkään Hämeenkadun pakokaasuja enää, joten meni pitkään ennen kuin menin katsomaan tätä löytämääni taloa. Mutta tämä nyt ei oikein liity asiaan.)

Talo on Heidi Saramäen, Kristen Gråhnin ja Janika Rainan käsialaa ja nimeltään Korsu. Onneksi minulle oli kerrottu, että talossa on jotakin, mitä ei heti huomaa. En olisi meinaan huomannut (ja nyt vähän kyllä arveluttaa laittaa kuvaa tänne, koska se paljastaa jotakin). Luulin kyllä ensin, että se, mikä piti huomata, oli Veikko Halmetoja

Muita kohtaamiani taloja ovat olleet nämä:

Verkarannassa on Sanna Kauppisen ja Tuomo Rosenlundin talo (tekijöitä on muitakin, mutta yritän pitää tämän yksinkertaisena), jonka ulkopuoli on kuin taiteltu koivunrunko ja sisäpuolella on Rosenlundin teoksesta rakennettu suuri laiva. Talo on kaunis kokonaisuus ja ulkopuolen piirros niin taitava, että sen tutkimiseen kannattaa kuluttaa aikaa.

Frenckelin luona on piparkakkutalo, josta olen unohtanut ottaa kuvia, joten en muista, kenen tekemä se on. Sen sisälle on koottu pölyttynyt vinttikomero tulevaisuudesta – Aamulehdet lattialla ovat nyt uusia. No niin, täältähän se talo löytyy. Piparkakkumainen ulkopuoli jotenkin luotaantyönsi minua. Tuli sellainen ensireaktio, että en tykkää. Hyvin analyyttistä ja taidehistoriallista (mutta minulla nyt onkin kana kynittävänä joidenkin satujen kanssa, joten ehkä tämä vain johtuu jostain Hannu ja Kerttu -vihastani).

Finlaysonin alueella on teos, josta näköjään myös olen unohtanut ottaa kuvan (mikä minua oikein vaivaa?!). Miracle on läpinäkyvyyden illuusio.

Muita en olekaan tainnut nähdä.

Ei enää mitään sanottavaa (Näyttely: Gråhn)

Krister Gråhn. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 22.5.2012 saakka.

Olisi mukavaa, jos postiluukusta putoilisi useamminkin sellaisia papereita kuin Krister Gråhnin näyttelykutsu. Mystisellä lapulla nimittäin kysytään esimerkiksi: Miksen murehdi aikaa ennen syntymääni? Loistava kysymys katkaisemaan päivän!

Kutsun perusteella minulle syntyi vahva mielikuva näyttelystä, jossa sanoilla on vähintään yhtä suuri merkitys kuin kuvalla. Näyttely on kuitenkin ihan toisenlainen kuin luulin (koskaan ei pitäisi luulla mitään). Suuria kysymyksiä lähestytään valolla, lämmöllä ja heijastamisella.

Kun näkee kaksi toisiaan osoittavaa TV-ruutua, ei voi muuta kuin mennä niiden väliin (jotta näkisi itsensä). Itsensä näkeminen on yleisinhimillinen tarve. Todistakaa minulle, että olen olemassa. Näyttäkää minut itselleni; sitähän tällainen bloggaaminenkin pohjimmiltaan on.

Gråhnin teoksessa itsestään näkee kuitenkin vain selän. Kun kääntyy, näkee taas selän. Selkien kauas katoavan jonon. (Olenko siis nähnyt itseni? Jäinkö kokemusta vaille vai sainko sittenkin nähdä jotain todellisempaa kuin peilistä?) (Ja tallennuinko jonnekin? Missä selkäni nyt kulkee, minusta irrotettuna?)

Gallerian kauhukabinettimaisessa alakerrassa on kerrankin valoisaa, mikä on mukavaa. Lukemattomien projektorien lämmittämässä ilmassa risteilee valkoista valoa. Tyhjää. Kenelläkään ei ole enää mitään näytettävää eikä ainuttakaan powerpointille kirjoitettua sanaa sanottavana. Seisomme tässä, meille tulee hiki, ja ympärillämme hurisee tasaisesti (kuin meri, ajattelen nyt kotona, kun en enää saa esiin muistoa äänestä, jonka otteessa niin varmasti olin).