Posts Tagged ‘Outi Aho’

Vain tahroja paperilla? (AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely)

AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.

Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).  Kuva: AvaraTaide.

Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.

Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.

Ja sitten asiaan:

AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.

Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.

Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.

Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)

Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä. Kuva: AvaraTaide.

Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.

Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.

Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.

Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.

Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.

Mainokset

Minä + sinä = me (Näyttely: AvaraTaide)

Heli Innala: Heli kiiltokuvassa

Heli Innala: Heli kiiltokuvassa

Omakuva: toisen kuva. AvaraTaide ry:n ryhmänäyttely. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.7.2013 saakka.

Näyttelyyn osallistuvat taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Teija Hakala, Anja Härkönen, Heli Innala, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Tiina Kaisa Leppänen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Ilona Raipala, Ilona Rytkönen, Marje Viitala ja Soile Väätäinen.

Ihastuin Omakuva: toisen kuva -näyttelyn ideaan heti kun kuulin siitä. Taiteilijat ovat tehneet muotokuvia toisistaan ja itsestään, ja kuvista on koottu näyttely. Villiä!

Samat ihmiset putkahtelevat esiin eri teoksissa. Mielenkiintoista on nähdä, miten omakuva eroaa toisen kuvasta – joskus itseen näyttää olevan helpompaa sukeltaa (Marje Viitalan omakuvissa ihmisvartalo taipuu puuksi eläinten keskellä), joskus itseä ja toista ei erota toisistaan (Paula Puikkosen maalauksessa ei ihmisiä ole nimetty). Ilona Raipala on tehnyt Juliasta valoisan kuvan ja itsestään varjoisan.

Paula Puikkonen: Siniset silmät

Paula Puikkonen: Siniset silmät

Vaikka näyttelyssä on paljon perinteisiä ihmiskuvia (”perinteinen ihmiskuva” on kyllä sen verran häälyvä käsite, että ohitetaan se nopeasti ennen kuin kukaan keksii kysyä, mitä sillä tarkoitan), paikoin ihmiskuvaus lähtee suorastaan lentoon. Tuntuu, että taiteilijat ovat olleet turvassa toistensa kanssa, ja riskejä on uskallettu ottaa. Riskit kannattavat. Riski on hyväksi!

Jo mainitsemassani Paula Puikkosen maalauksessa ihmiskavoille työntyy sivellin, joka suttaa silmän siniseksi. Jo tämä pieni pintarike tekee maalauksesta maagisen.

Toinen pintarikkoja on Teija Hakala, joka on tehnyt sekä itsensä että toisen kuvan esinekollaaseina. Omakuva tietysti tuntuu alkuun helpolta, mutta miettikääpä itse: mitä esineitä ottaisitte mukaan, mitä rajaisitte pois? Hakalallekin karsiminen näyttää olleen helpompaa toisen kuvassa. Itselle on ollut pakko ottaa sen sata pientä pulloa täynnä kaikkea merkityksellistä.

Teija Hakala: Teijan talo

Teija Hakala: Teijan talo

Kaikki taiteilijat ovat naisia, ja he pääsevät toistensa kuvaamina kiiltokuviksi, maalituubeiksi, grafiikaksi, akvarelleiksi jne. Näyttely on runsas ja jotenkin galleriakin vaikuttaa kaksi kertaa normaalia suuremmalta. Ainut, mitä jään toivomaan on toisto: jos tämän idean kanssa kulkisi pidempään, mihin asti kuvaajat toistensa kanssa pääsisivät?

Itkijärobottien vieraana (Näyttely: Kalliokuusi & Aho)

Satu Kalliokuusi: Läpi Ajan & Outi Aho: Luomiskertomuksia galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 10.4.2011 saakka.

Outi Ahon teokset ovat syntyneet Kalevalan luomiskertomuksen innoittamina. Ensin katselin maalauksia ja piirroksia ajatellen, että nämä voisivat yhtä hyvin olla keramiikkaa. Jotakin sellaista käsityöläistä ja perinteistä abstrakteihin kuviin on tarttunut. Vaikka osa kuvista on aika ennustettavia (kuten kuvat sotkanmunista), kulmikkaissa viivapiirroksissa on hienon paljon liikettä, jännitystä ja katsottavaa. Kun selailin Ahon käsinkirjoittamaa ja piirtämää vihkoa, jossa luomiskertomuksen runot on kuvitettu, tajusin, että juuri näinhän tätä kyllästymiseen asti tuttua aihetta pitää lähestyä. Ei niin, että kuvaan toistetaan kirjaimellisesti tekstin asiat vaan mielikuvina, viivojen pyörteinä, tunnelmina.

Todellinen yllätys kohtasi gallerian alakerrassa, jossa Outi Ahon itkijärobotit pyörivät ja laulavat nykyajan itkuvirsiä. Tarttuvat sävelet jäivät päähän soimaan. Lauluissa aallot lyövät yli kaupungin ja lapsi itkee kadonnutta kotiaan. Lauluja on kolme; yksi jäi pelkiksi kuiskauksiksi (mikä ärsytti minua ja sitten pohdin koko kuiskailun ajan, miksi se ärsytti minua niin paljon ja päättelin, että siksi kun en saa tarinasta otetta enkä sävelestä päätä tai häntää ja minut on jätetty tänne kellariin tämän kuiskailun armoille voimattomana vaikuttamaan siihen, en voi kelata sitä tai hypätä seuraavaan tai mitään).

Itkuvirsien kuunteleminen kellarissa alkoi naurattaa. Kun joku toistelee valittavalla äänellä, ettei hän riitä maailmalle eikä elämälle eikä töissä eikä kotona, aloin väkisinkin hihittää, että koitapa nyt keksiä vielä lisää asioita, joihin et kelpaa. Ehkä katharsis on koko itkuvirsiteoksen tarkoituskin? Se, että itkijöinä ovat nuo kuvan pallonmuotoiset robotit, ei oikein toiminut, koska laulut ovat niin selvästi ihmisten laulamia. Jos ääni nyt kuuluu pyörivästä pallosta, en minä usko, että robotti laulaa vaan ajattelen, että laulu on nauhoitettu ja robotti vain toistaa sen. (Teoksen nimi on Eiväthän robotit itke? ja teoksen ohessa oli tekstiä, josta päättelin, että katselen nyt itkeviä robotteja enkä ihmisiä.)

Kapriisin toinen näyttely, Satu Kalliokuusen Läpi Ajan, on eräänlainen matkakertomus taiteilijan pitkältä reissulta autolla Italiaan ja takaisin. Taiteilija itse kirjoittaa: ”Galleria Kapriisin näyttelyssäni on nähtävänä tämän matkan ja Firenzen museaalisen kaupungin taideaarteiden loistokkuuden yms hätkähdyttämänä maalaamani teokset.”

Minulle ei maalauksista oikein välittynyt loistokkuus tai taideaarteetkaan. Maalausten karkinvärinen maailma tuo enemmänkin mieleen lastenkirjakuvitukset. Pyörteistä löytyy kaiken lisäksi erilaisia satuhahmoja (ainakin minun mielikuvituksellani). Taiteilijan matka on ollut ilmeisen villi ja vapaa, mutta kun tiedän, että maalaukset ovat matkalta, odotan niiltä erilaisia asioita. Odotan niiden olevan muistiinmerkintöjä, etsin niistä erilaisia päiviä, iltoja, valon vaihteluja, enkä oikein löydä.

Mutta miksi kenenkään pitäisi tehdä matkallaan sellaisia maalauksia kuin minä oletan? Ei tietenkään pitäisi. Jotenkin vain jäi etäiseksi tämä näyttely. (Pitäisi tietysti osata tonkia itsestään selitys sille, että etäiseksi jäi. Luulen, että usein on kyse ihmisten ja ajatusmaailmojen erilaisuudesta. Jääväthän ihmisetkin usein etäisiksi, kun ei ole mitään puhuttavaa eikä keksitä mitään yhteistä.)