XX Mäntän kuvataideviikot. Kuraattoreina Kalle Hamm & Dzamil Kamanger. Pekilo (Tehtaankatu 21, Mänttä) 14.6.-31.8.2015.
–
Nyt on sellainen harvinainen tilanne, etten tiedä, mitä ajatella. Olen tottunut menemään Pekiloon katsomaan uutta kotimaista nykytaidetta. Olen tottunut siihen, että kolmikerroksinen tehdashalli tarjoaa joka nurkan takana jotakin uutta, suorastaan läkähdyttävän määrän uusia ideoita, jotka elävät mielessäni pitkään näyttelykäynnin jälkeen.
Edwina Goldstone: Löydetty ja kadonnut (yksityiskohta).
Tällä kertaa kaikki on asteen verran sivussa odotuksista. Taiteilijat ovat enimmäkseen minulle entuudestaan vieraita (tämä ei sinänsä ole huono asia, se vain eroaa menneistä näyttelyistä) ja näyttelyn teema on niin tiivis, että tuntuu kuin joka nurkan takana sanottaisiin aina vain eri tavalla se sama asia.
Että on väärin arvostella ihmisiä ulkonäön tai synnyinmaan perusteella. On väärin kohdella ihmisiä numeroina. On väärin aiheuttaa humanitaarisia katastrofeja ja pitää tätä pakenemisen ja turvattomuuden noidankehää pyörimässä mm. sotien ja ilmastonmuutoksen kautta.
Kaikki tämä on erittäin tärkeää. Kaikki tämä on ahdistavaa ja totta. Kun toukokuussa vietin jonkin aikaa Roomassa, ajattelin päivittäin sitä, miten väärin on, että ihmiset asuvat puistoissa ja metroasemilla, että vaikka minä olen heinin verrattuna äärimmäisen rikas, minulla ei ole varaa auttaa heitä, voin vain antaa vitosen muutamalle ihmiselle, jutella heidän kanssaan, katsoa päin kun suurin osa kävelee ohi vilkaisemattakaan kohti. Ja voin itkeä iltaisin (vaikkei se auta ketään).
Tämä näyttely tuntuu liian suurelta, tulee väsymys. Tiedän, että epäkohtia pitää tuoda esiin ja niistä pitää huutaa. Toisaalta ajattelen myös, että taidetta seuraavat humanistit ovat jo niitä, joilla on tietoisuus tästä kaikesta, ja jotka ovat ahdistuksen asteikolla jo melko pitkällä. Miten viestin saisi heille, jotka eivät ajattele asiaa, joille mikään tällainen ei ole ongelma, jotka porskuttavat eteenpäin kuin vettä vain? He eivät taida tulla Pekiloon tänä kesänä.
Tällaisena suurena koosteena moni teoksista jotenkin ajautuu yhden viestin kommunikaatioksi. Yritän katsoa teoksia yksilöinä ja erottaa ne toisistaan. Paikoin se onnistuu, paikoin ei.
Hienoja hetkiä:
Hilda Kozári: Koskea (yksityiskohta).
Hilda Kozári: Koskea (installaatio). Pronssilevyt, joissa on sormenjäkiä, sotivat hienosti sitä ajatusta vastaan, että taide syntyy jossakin kummallisessa tyhjiössä, ilmestyy valkoisen gallerian seinille, elää ilman ihmiskäden kosketusta. On jotenkin pyhää.
Edwina Goldstone: Löydetty ja kadonnut (veistosinstallaatio). Puoliksi lattiaan vajonnut puutalo (josta tihkuu tervantuoksua) kutsuu katsomaan lähempää. Seinälautojen lomaan on pujoteltu valokuvia. Talo = historia, kaikki elämisen merkit siellä näkyvät edelleen mustavalkoisina haamuina.
Nea Lindgrénin Atelier Series -maalaukset (tai no, määritelmänä on ”sekatekniikka”). Olen ihastunut näihin ennenkin. Nämä näyttävät siltä, kuin maailmasta olisi leikattu palasia (lattioita, betoniseinää, ehkä taideteosten selkämyksiä) ja tuotu ne tänne, esille, yksittäisinä ikkunoina kaiken todellisuuden takapuolelle. Siellä ei ole selvärajaista designia. Siellä on funktionaalisia materiaalivalintoja ja värimaailmoja.
Carolina Sandell: Ajan ja paikan kollaasi (installaatio). Ulospäin hyvin neutraalin näköinen tila on sisäpuoleltaan pieni koti. Tauluissa seinillä, telkkarissa nurkassa ja sohvapöydällä tapahtuu jotakin jatkuvasti. Videoteosten esillepano on poikkeuksellisen hieno ja intiimi.
Nana & Felix: Facial Composite sekä Kanta/Väestö. Ensin mainitussa teoksessa ihmisten siluetit muodostuvat lomakkeesta, jolla määritellään ihmisten tunnistettavia piirteitä. Törmäsin tässä ensi kertaa myös erotteluun roomalaisen ja kreikkalaisen nenän välillä. En ymmärrä. Jälkimmäisessä on liitetty samaan valokuvaan monta passikuvarajattua ihmistä. Lopputuloksena on kaivomainen kuilu, joka tuntuu imaisevan katsojan sisäänsä (pelottava yhdenmukaisuuden syöveri?)
Nana & Felix: Kanta/Väestö.
Meri Linna: Retreat (osallistava installaatio). Pimeä huone, joka pimenee jokaisen verhon ohittamisen jälkeen vielä lisää. Tila, jonne valo ei pääse. Sen voisi kuvitella olevan lepoa silmille, mutta hyvin pian silmiäni alkaa särkeä. Sitten särkee jo päätäkin. Olen huoneessa alle 5 min., ja sinä aikana ehdin ajatella mm. sitä, onko pimeys vain taiteilijan keino saada ihmiset huoneeseen, jossa sitten kohta syttyy valo, joka paljastaa nurkassa kirveen kanssa istuvan pellehahmon (ei ollut mitään sellaista). Etsin koko ajan jotakin ääntä, joka paljastaisi, onko huoneessa muita. Hengitystä? Ei. Askelia? Ei. Törmään seiniin. Silmiä jomottaa. (Olen usein haikaillut aistideprivaatiokammiota, kun kerrostalossa joku harjoittelee kitaransoittoa juuri kun tahtoisin keskittyä kirjoittamiseen. Mutta oikeasti aistit tarvitsevat ärsykkeitä.)
Kiinnostava on myös eräänlainen taulukko siitä, moniko näyttelyn taiteilijoista on saanut minkäkinlaista tukea teostensa tekemiseen. Se kuului ehkä Harrie Liveartin teokseen Nomadic Nanostate.
Lingrénin maalaukset vaikuttavat olevan toisintoja seinistä. Ajattelen nähneeni juuri samanlaisia raaputuksia ainakin Vatikaanin museon seinässä. Tunnistan kansainvälisen merkin jättämisen tyylin.
Nokkonen 