Menneisyys tai ihan yhtä hyvin tulevaisuus (Näyttely: Kenttä)

Ari Kenttä: Kaukokaipuu. Pääkirjasto Metso (Tampere) 25.11.–7.12.2013.

–

Wou. Metson yläkerran näyttelyt vaihtuvat tiuhaan! Kahden viikon näyttely, mutta hei, ehdin näin näyttelyn viimeisenä päivänä vielä kirjoittaa siitä (minun pitäisi alkaa opetella käyttämään kalenteria).

Ari Kenttä. Maalauksia.

Istuin kirjaston kahvilassa teellä, ja katselin paikaltani avautuvaa maisemaa (ks. kuva oikealla, maalauksen nimi on Koneasema I). Siitä tuli mieleeni jollain tapaa Magritte, vaikka eihän (te nyt siellä ajattelette) tuossa maalauksessa ole mitään surrealistista. Magrittessa on kuitenkin minulle ollut aina kyse rauhallisesta tunnelmasta, jonka rikkoo jokin miltei fyysisenä tuntuva aavistus uhasta. Tässä Kentän maalauksessa on jotakin samaa, ahtautta ja avaruutta yhtä aikaa.

Teen juotuani kävin läpi näyttelyn loputkin teokset. Taiteiijan tyylien vaihtuvuus ensin hämäsi minut luulemaan, että esillä on monen tekijän töitä. Niin meidät on totutettu taiteilijan yhtenäiseen ääneen (tai näyttelyn temaattisuuteen).

Kentän ihmiskuvat ovat kivan venyviä ja vanuvia. Sellaisia alienmaisia silmiä, ja klassisemmissakin ihmiskuvissa hyvin voimakkaita piirteitä. Muutenkin pidin näistä esittävämmistä maalauksista enemmän kuin abstrakteista, vaikka kaikissa maalauksissa on jokin samankaltainen tunne tulevaisuudesta. Utopia? Dystopia? Keskiaikaisen linnanneidon näköinen (mistä minä tiedän, miltä linnanneidot näyttivät) nainenkin on kuin ikkuna tuhannen vuoden päähän tulevaisuuteen.

En osaa selittää tätä. Ehkä se vastapäisen seinän kuva sata vuotta vanhasta sukeltajanasusta TAI ihan yhtä hyvin futuristisesta avaruuspuvusta sekoitti aikakäsitykseni täysin. Ripottelin kuvat aikajanalle noin vuoteen 3000.

Satumaailman pölyiset nurkat (Näyttely: Metsähonkala)

Mikko Metsähonkala: Toisaalta. Pääkirjasto Metso (Tampere) 23.11.2013 saakka. (Näyttelyyn ei ole pysyvää linkkiä, mutta selatkaa vaikka tästä kirjaston tapahtumia.)

–

Mikko Metsähonkalan teokset näyttävät kauempaa Rudolf Koivun satukirjakuvituksilta. Läheltä yksityiskohdat paljastavat kieroutuneen, surrealistisen maailman.

Näyttelyssä kerrotaan, että Metsähonkalan ”sarjakuvia” (eivät nämä mielestäni ole sarjakuvia, ihan vain kuvia) on julkaistu Helsin Sanomien Nyt-liitteessä. Nytin lukijoille kuvat siis ovat tuttuja, mutta toki nyt seinällä ne ovat isommassa koossa.

Jo pelkät kuvat ovat riemastuttavia. Ne ovat kuin tehtäviä, joissa pitää etsiä viisi virhettä. Satumaailmassakin on omat hanslankarinsa ja pölyiset nurkkauksensa. Joku siivoaa sankaritöiden jäljet.

Sitten löysin kuvatekstit (kuten huomaatte, en yleensä lue mitään vaan ryntään suoraan kuvien pariin, aina!) jotka lisäävät kuviin tarinallisen syvyyden. Ne ovat hauskoja ja hämmentäviä. Käy ilmi, että Godot ilmestyy sittenkin paikalle, ja että avoautossa pois huristava nainen on Lumikki, joka varasti kääpiöiden timantit.

Pidän tästä maailmasta. Tästä kertomisen tavasta. Pimeyttä voi lähestyä kauniisti ja hellästi, hosumatta.

(Pahoittelen kuvan huonoa laatua.)