ONNI KOSONEN, muistonäyttely. Keski-Suomen museo (Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä) 7.9.-3.11.2013.
–
Valitanpa teille vähän tähän alkuun. On ollut monta viikkoa jo sellainen olo, etten jaksa katsella taidetta, että nyt minut on loppuun ammennettu (tämä on toistuva olotila kausina, jolloin kaiket päivät vain kirjoitan yksin kotona, eikä kukaan sano hienosti valittu verbi tuossa! tai vastaavaa). Kirjoitin tännekin pidempää kritiikkiä muutamasta helsinkiläisestä galleriasta, joissa kävin toissaviikolla, mutten koskaan klikannut Julkaise-nappia. Jotenkin on ollut sellainen olo. Että jään sanallisesti vajaaksi taiteen edessä.
Ja sitten minua muistutettiin Keski-Suomen museossa vasta avautuneesta Onni Kososen muistonäyttelystä. Onneksi satuin viettämään vapaapäivää Jyväskylässä (no okei, taidekasvatuksen graduseminaarissa minä siellä olin, mutta opiskelu on työhön verrattuna vapaa-aikaa) ja menin.
Ja tiedättekö, minä katselin niitä teoksia ja päässäni pyöri taukoamatta käsittämättömän kaunista käsittämättömän kaunista herranjumala miten kaunista ja kiersin näyttelyn saman tien muutamaan kertaan, ensin ahmien jokaisen teoksen silmilläni, sitten hitaasti, yksityiskohtaisesti.
Katselin, miten mustaa on musta, kun sen taittaa varjoon ja miten kauniisti valo osuu geometrisiin pintoihin. Miten kenelläkään voi olla niin täydellinen värisilmä, ettei hän pelkää edes myrkynvihreää taivasta. Miten naisen selkä on saman tunteen kiteytymä kuin peileistä rakennettu sahalaitainen pinta, joka näyttää valuvan valonsirpaleina lattialle!
Puhdas kauneus, minä ajattelin, ja minusta tuntui taas siltä, että voin hengittää taidetta sisään, puhaltaa sanoja ulos. Eikä minua nyt yhtään huvita kertoa teille Onni Kososen uran vaiheista tai geometrisista tekniikoista (mutta lienette jo havainneet, etten muutenkaan kauneuteen törmätessäni ole niitä analyyttisimpia kirjoittajia).
Kävellessäni alas museon portaita näin lattialaatoissa samaa kolmiulotteista mosaiikkia kuin Kososen töissä. Kävellessäni ylös museon taakse kiertäviä ulkoportaita näin museon katon pistävänpunaiset kasvit, ja miltä ne näyttivät vielä vihreiden kumppaniensa rinnalla, miltä valo tuntuu kun se osuu verkkokalvolle.
Mutta niin taide tekee aina. Aina kun luulen, että tässä se oli, minusta ei irtoa enää sanaakaan, se nappaa minusta kiinni. Ei päästä putoamaan.
(Ja sitten jouduin istumaan 3 tuntia graduseminaarissa, ikkunaverhotkin kiinni, miten mieletöntä on puhua taiteesta kaikesta visuaalisesta riisutussa huoneessa!)
(Olen pahoillani, kuvat ovat tosi huonoja (eikä tämäntyyppisistä teoksista muutenkaan saa kuvan kautta irti kuin promillen kokemuksesta), mutta tahdon silti laittaa tähän kuvia.)
Nokkonen 