Kukkien (Näyttely: Kärki)

IPI KÄRKI. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 13.3.2013 saakka.

–

Olen heti alkuun pahoillani: listallani oli seitsemän paikkaa, joissa piti käydä kun menen keskustaan, ja ihan vain sijaintinsa puolesta galleria Saskia oli niistä viimeinen. Niin että jos en ollut enää ihan skarpeimmillani, se johtui siitä että olin palautellut kirjoja kolmeen eri kirjastoon, kävellyt Tallipihalle vain huomatakseni, että kauppa siellä on maanantaisin kiinni ja niin edelleen. Mutta eihän keskustassa voi käydä ilman taidetta, joten menin sinne Saskiaankin lopulta. Siellä on Ipi Kärjen maalauksia.

Kärki on valinnut aiheeksen kukan. Kukkia on suurissa ja pienissä maalauksissa, lähikuvissa ja kauempaa. Säväyttävimpiä ovat kaksoismaalaukset, joista toisessa kukka on väreissä ja valossa, toisessa vain ääriviivoina. Tumma maalaus on kuin jälkikuva, joka jää leijailemaan silmien eteen, kun on katsonut liian kirkkaaseen valoon.

Myös Minä olen vasta alussa itse, suuri keltainen maalaus, jossa on yksi pieni kukka, on vaikuttava. Se on kuin jonkin valtion lippu. 

Joidenkin maalausten kohdalla tulee tunne, että tämän asian olisi ehkä voinut ilmaista helpommin valitsemalla aiheeksi jotakin muuta kuin kukkia. Erityisesti maalaus Äiti jää minulle vieraaksi. Punaisella pohjalla on kolme kukkaa ja yksi maalaamatta jäänyt nurkka. Viesti on selvästi tärkeä, mutten saa sitä.

Näyttelyyn on jotenkin vaikea keskittyä (mikä voi johtua tuhannesta päässäni pyörineestä asiasta – mutta toisaalta, olisihan taide voinut pysäyttääkin mieleni, kuten toisinaan käy). Ehkä en oikein ymmärrä tätä pakonomaista rajoittumista kukkiin. Vaikka niissäkin on hetkensä, olisin ehkä kaivannut enemmän variaatioita. Kun pysytään samassa aiheessa, siihen olisi kiva kaivautua niin syvälle, että jotakin ennennäkemätöntä tarttuu mukaan.

Mutta sitten palaan taas noihin ylemmän kuvan valtaviin violetteihin maalauksiin. Niissä on sitä jotakin. Tätä lisää.

Fraktaalikukkakaali ja pikselipurjevene (Näyttelyt: Haapala; Immonen & Korkiakoski)

Antti Immonen ja Sami Korkiakoski. Tapio Haapala. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.3.2013 saakka.

–

Tapio Haapala on rakennellut johdoista (vai letkuista?), metallista ja kaarnalaivoista Mältinrannan studion kokoisen rannan. Suuret, anonyymit olennot tuijottavat pikselöitynyttä purjevenettä näytöllä ja uittavat omia laivojaan.

Suuripäisistä otuksista tulee mieleen kyklooppi, jolla on pään tilalla vain suuri silmä. Nämä hahmot eivät voi tehdä muuta kuin tuijottaa, ja ne ovat vankina omassa tuijotuksessaan. Mykät ressukat, jonkinlaiset lapset jotka eivät osaa enää leikkiä.

Esillä on myös yksi teos, jota saa itse liikutella kammesta pyörittämällä. En oikein saanut selville, mikä siinä liikkui, mutta oletan, että tähän olisi tarvittu kaksi ihmistä: toinen pyörittämään ja toinen katselemaan suuren metallikehikon aukoista sisällä liikkuvaa panoraamaa.

Gallerian puolella on kahden taiteilijan yhteisnäyttely. Antti Immonen ja Sami Korkiakoski ovat löytäneet toisensa, vaikka heidän teoksensa ovat kuin se kuuluisa lihapulla ja hajuvesi: aika erilaisia.

Immosen veistoksista ensin huomioni kiinnittää suuri pää, jonka alla on pään peilikuva, heijastus kolmiulotteisessa vedessä. Sitten huomaan kammottavan Vielä nimetön (Saari) -teoksen, josta tulee mieleen viime syksy Prismassa: vihannesosastolla oli juuri tuollaisia, terävähuippuisia fraktaalikukkakaaleja! Ja vielä eri väreissä! En tietenkään uskaltanut ostaa sellaista, saati sitten syödä, mutta Immonen on ikuistanut muodon hienosti tämän kalliomaiseman alapinnalle. 

Ensi alkuun veistokset vievätkin kaiken huomioni. Ne ovat harmaita ja mustia, niissä on kaikuja jostakin öljynhajuisesta tulevaisuudesta, jonne olemme päätä pahkaa menossa.

Puinen Evoluutio # oi tuu love on ihana orgaaninen palapelitutkielma, jonne on piilotettu sydän. Jos puu voi rakastua, tältä se takuulla tuntuu.

Sami Korkiakosken maalausten esillepano rikkoo gallerian normaalia ripustusta. Pidän tästä, enkä vähiten siksi, että pari viikkoa sitten Saksassa sain ilon vierailla erään taiteilijan koti/työhuoneella, missä tajusin, ettei elämän ja taiteen välille (kodin ja työhuoneen välille) voi tehdä eroa. Keittiön seinään on voitava piirtää ihan siinä missä kankaallekin.

Ja Korkiakoski luo saman illuusion maalauksillaan, joita on pinoissa ja kasoissa. Jonkinlainen rakennuksen puuosa näyttäisi tulleen huomaamatta mukaan. Ja erään taulun taakse on litistynyt jonkun (ehkä taiteilijan itsensä) alter ego: housut roikkuvat kuin avunhuuto maalikerrosten takaa.

Itse maalauksista en lopulta saa irti oikeastaan mitään, mutta ei se haittaa. Minulle riittää, että maalaukset ovat palasia tässä taideteoksessa, joka tilasta on kokonaisuutena tullut.

Kirjoittamassaan tiedotteessakin taiteilija tuntuu yrittävän välittää tunteen siitä, miten taide imaisee koko elämän sisäänsä. ”Maalia on joka paikassa. Nenässä, käsivarissa, hiuksissa.” (Ai, miten aina kadehdinkaan taiteilijoita, jotka pääsevät olemaan yhtä materiaaliensa kanssa! Miten säälittäviltä tuntuvatkaan taas sanat, kuulakärkikynän muste, valkoinen paperi.)

 

Yksityiskohtia kaupungista (Näyttely: Pajamäki)

Pasi-Pekka Pajamäki: San Francisco Stills. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 28.2.2013 saakka.

–

Hittolainen, onkohan tämä ”älä kuvaa” galleria Rongan uusi periaate vai liittykö kielto vain Pasi-Pekka Pajamäen näyttelyyn? On niin ärsyttävää yrittää kirjoittaa taiteesta ilman kuvia, etten tiedä tahdonko edes yrittää (mutta sen jälkeen kun opiskelin kuvailutulkiksi, olen kieltänyt itseäni käyttämästä sanontaa ”en voi sanoin kuvailla”, ja niinpä yritän taas). Ja onhan teille tuossa tuo näyttelyn mainos, josta heijastuu koko Ojakatu (alkuperäisessä kuvassa on sumuun katoava pilvenpiirtäjä).

Pajamäen valokuvissa on yksityiskohtia kaupungista. Sellaisia kuin maahan pudonneet avaimet, henkarissa heilahteleva oranssi vaate ja kauniin siniset katukivet (tai jonkinsortin kaakelit). Kuvat on otettu San Franciscossa, ja tiedote kertoo taiteilijan löytäneen kuviinsa esimerkiksi ”sateenkaarikaupungin sukupuolinormeista vapaata elämää”.

En tiedä, missä se vapaa elämä on (oranssissa hatussa? aurinkolaseissa?), mutten oikein saanut siitä otetta. Näyttely toimii pienillä oivalluksilla, se sanoo: katsokaas, huomasin tällaista! ja sitten katsojan tehtävä on riemastua tai haikeutua niistä havainnoista. Eikä siinä mitään.

Ehkä tämä näyttely jotenkin näyttää liikaa omilta matkakuviltani (tiedän kyllä, että tämä taiteilija on asunut San Franciscossa, joten kyse ei ole mistään lomakuvista), joissa on aina viemärinkansia ja kadulle pudonneita roskia, eikä koskaan mitään oleellista (paitsi että juuri ne pikkujutut ovat matkustamisessa oleellista). En osaa ottaa kuviin riittävää etäisyyttä, jotta ne muuttuisivat edessäni taiteeksi.

Ja mitä taide sitten on, te kysytte (taiteilija itse varmaan ainakin kysyy). Niinpä. Jotenkin itse pidin määritelmästä, johon jossakin taidekasvatuksen tenttikirjassa taannoin törmäsin (huomatkaa akateemisen tarkka viittaus lähteeseen!), että jos taideteos toistaa todellisuutta täysin ja suoraan, se ei anna teoksen kohteelle riittävää etäisyyttä arjesta. Kuva on sitten vain osa todellisuutta, jota se toistaa täsmälleen sellaisena kuin todellisuus itse on.

(Huomaan kirjoittaneeni itseni nyt varsin kaltevalle pinnalle, josta pois räpiköiminen on miltei mahdotonta.)

Kokisin tämän näyttelyn ehkä mieluummin kirjana kuin kuvina gallerian seinillä. Näin todelliset kuvat kärsivät gallerian todellisuudesta vieraantuneesta tilasta.

(Kas niin, olen jo melkein turvassa.)

Ja valokuvissahan mikään ei koskaan ole varsinaisesti totta. Kuva on valikoitu ja rajattu. Kuva on olevinaan totta, mutta oikeasti se on vain näyttämö, jolle taiteilija on löytänyt sopivan sommitelman ja rajauksen. Vaikkei hän liikuttaisi kuvaamaansa kohdetta, hän voi aina liikuttaa itseään sen ympärillä.

Kuvat ovat hyvin valoisia, aurinkoisia ja värikkäitä. Ja hyvin rajattuja. En väitä, että omat toisintoni viemärinkansista olisivat yhtä hyvin valotettuja ja rajattuja; tiedän kyllä, että kamera ei ota itsestään täydellistä kuvaa vaan kuvaajalla tulee olla kykyä ja taitoa kameran käyttämiseen.

Ehkä nämä yksityiskohtaiset kuvat ovat muistuttamassa minua(kin) siitä, että kuvaaja on aina läsnä paitsi valinnoissaan myös valoissa ja väreissä. Että ei se ole aina ihan yksinomaan Ifolorin vika, että kuvani ovat pimeitä, tärähtäneitä ja sitä rataa.

Seuraava. Ja taas seuraava. (Näyttely: Schütte)

Thomas Schütte – Frauen. Sara Hildénin taidemuseossa (Särkänniemi, Tampere) 12.5.2013 saakka.

–

Kaikissa Thomas Schütten veistoksissa on nainen (ja kasvoista päätellen useammassa vielä sama nainen). Silti veistokset ovat niin loputtoman kiehtovia, että huomaan näyttelystä poistuessani että jotakin hyvin harvinaista tapahtui: en katsonut lainkaan taiteilijan maalauksia, joita oli museon seinillä. En tarvinnut niitä. Eivätkä nämä veistoksetkaan kaipaa seuraa.

Aluksi hämmästelin veistosten materiaaleja. Raaka-alumiini näyttää harvinaisen vahvasti betonilta! Ja millaisella lakalla on saatu aikaan pinta, joka on eri suunnista eri värinen (kamera ei tunnista punaviolettia väriä, vaan tarjoaa kuviin jatkuvasti pelkkää sinistä)?

Pinnan jälkeen muoto imaisee sisäänsä. Näyttely käy lenkistä: jokainen suuri veistos on kierrettävä moneen kertaan ennen kuin tuntuu edes vähän siltä, että voi siirtyä seuraavan luo. Ihon, lihasten ja rasvakudoksen laskostuminen on kaunista.

Välillä nainen on kova ja kulmikkaaksi hiottu, välillä pelkkä litteä, väännetty savenpala. Sarja veistoksia on kuin kommentti taidehistoriaan: ei, me emme vielä ole nähneet kaikkea sitä, mitä alastomassa naisvartalossa voi nähdä. (Ja Frau nr. 18 on kuin Chiricon maalaama mallinukkeihminen.)

Kyykistelevä, valoa kohti katsova nainen (jonka käsivarsi ja reisi muodostavat hienon S-kuvion) on suorastaan enteellinen. Kun yritän nähdä (ja saada valokuvaan) naisen profiilia, huomaan joutuvani ottamaan lattialla täsmälleen saman asennon, jossa veistos on. Kyykistelen, kurotan kaulaani valoa kohti ja hetken veistos olen minä, tieto minun lihaksissani.

Pienet saviveistokset ärsyttävät minua melkein yhtä paljon kuin maalaukset seinillä. Mutta kun pikkuveistoksista alkaa löytyä suurten naisten esiäitejä, muodot alkavat kiinnostaa. En vain ymmärrä taiteilijan tarvetta sotkea nämä saviveistokset maaliroiskeilla. (Erään saviveistossarjan nimi, I am sorry, I am very sorry, saa minut ajattelemaan, että ehkä taiteilijasta tuntuu pahalta jättää veistokset tällaiseen puolivalmiiseen tilaan eikä tehdä niistä suuria, hiottuja, kiiltäviä, massiivisia.)

Nämä ovat naisia, joille taidetta tehdään. Nämä eivät ole neuroottisia, luisia naisia vaan lihaa ja verta. Ja miten hassua onkaan sanoa näin naisesta, joka on alumiinia.

Muoto kuljettaa katsetta kilometrikaupalla yhden ainoan veistoksen pintaa pitkin. Ja sen jälkeen on vuorossa seuraava. Ja taas seuraava.

(PS: Näyttely sopii jotenkin erityisen hyvin Sara Hildénin tiloihin. Veistosten pinnoista heijastuu kattorakenteita, ikkunoiden maisemia, kaunista tilaa.)

Museoita Saksassa, Deutsche Guggenheim, Berliini

Deutsche Guggenheim, Berliini

Visions of Modernity: Impressionist and Modern Collections from the Guggenheim Foundation (17.2.2013 saakka).

–

Hämmästyttävällä ajoituksella ehdin käydä Berliinin Deutsche Guggenheimissa sen viimeisinä aukiolon päivinä. Nyt tuo näyttely on päättynyt, ja samalla sulki ovensa 15-vuotisen näyttelytoiminnan jälkeen koko näyttelypaikka.

Turha siitä on siis enää kirjoittaa. Pidin kyllä näyttelytilasta, joka oli sopivan pieni ja sopivasti jaettu (seinätilaa oli paljon). Vaikka ihmisiä tunkeili kuin puluja pullan äärellä, taidekokemus oli mahdollinen.

Guggenheimin lehti on muuten myös hyvä. Mielenkiintoisia haastatteluja. Ja toimi oikein loistavasti raappana, kun piti kahdelta yöllä saada jäät pois auton tuulilasista.

Alla Piet Mondrianin Composition 8 sekä kaksi prahalaista seinää.

 

The Mucha Gallery, Praha

The Mucha Gallery, Praha (Muchan teoksiin voi tutustua mm. Mucha Foundationin sivuilla.)

Prahassa on se hieno puoli, että kun kielestä ei ymmärrä mitään (jos ovessa lukee SEM, se tarkoittaa VEDÄ ja TAM tarkoittaa TYÖNNÄ, mutta sen enempää en saanut kieltä dekoodattua – jopa ’kiitos’ on niin vaikea sana että jokainen, jolle sitä yritin sanoa, kysyi mitä yritin sanoa ja korjasi sen jälkeen lausuntaani. En onnistunut tuottamaan ainuttakaan ymmärrettävää kiitosta), joten kaikki tulee vastaan yllätyksenä. Kävin Alfons Maria Muchan (1860-1939) teoksia esittelevässä näyttelyssä, ja nyt kun kirjoitan siitä, tajuan, että sehän on ihan Mucha-galleria, pysyvä näyttely kaupungin ytimessä.

No niin.

Siellä ei saanut ottaa kuvia, joten te ette saa tietää, miten hienot, kuluneet parkettilattiat siellä on. Muchalta on esillä 350 teosta, mikä, jos Muchaa tunnette, on runsaasti (koska Muchan tyyli on teoksesta toiseen tiukan yhdenmukainen, on sadan kuvan jälkeen enää vaikea ymmärtää, näkeekö nyt uusia teoksia vai uudelleen niitä samoja).

Näyttely kertoo hienosti sen, että kyse on aikansa käyttögrafiikasta. Vaikka kuvat ovat ihan pikkuisen hienompia kuin nykyään mainoksissa, mainoksia, kutsuja ja ruokalistojen koristeita näistäkin suuri osa on ollut.

Pikku hiljaa massasta alkavat erottua poikkeamat, kuten piirrokset hyönteisistä ja lasiesineistä. Ihana art deco!

Muchan elämäntarina on kertomus sitkeydestä. Kun hän haki ensimmäistä kertaa taidekouluun, hän sai professorilta vastauksen: ”Maailmassa on vähän rahaa, mutta paljon taiteilijoita, joten neuvon teitä hankkimaan jonkin toisen ammatin.” Kun hän sitten pääsi tekemään teatterin lavasteita Wienissä, teatteri paloi. Mucha löysi kuitenkin itselleen mesenaatin, joka maksoi hänen taidekoulutuksensa – vuoden kuluttua koulutuksen alkamisesta mesenaatti kuitenkin lähetti Muchalle kirjeen, jossa hän kertoi lopettavansa tukensa, koska muuten Mucha ei ole kunnolla valmistautunut maailman realiteetteihin. Rahaa oli pakko hankkia ja pikku hiljaa lehtikuvitusten kautta esiin kuoriutui tämä tuottelias Mucha, jonka teoksia Prahan keskustassa voi katsella.

Kotona otin hyllystäni Mucha-kirjan, enkä enää osannut sanoa, mitkä teoksista olin nähnyt. Sellaista se on, häikäisevä kauneus; siihenkin turtuu kun sen näkee 350 kertaa.

 

Museoita Saksassa, Deutsches Bergbau-Museum, Bochum

Deutsches Bergbau-Museum, Bochum

Jos ikinä satutte Saksassa Bochumin suunnille (ja miksipä ihmeessä ette?), suosittelen tutustumaan läntisen Saksan kaivosteollisuuden historiaan kaivosmuseossa. Joo, tiedän, ei se heti kuulosta maailman kiehtovimmalta paikalta. Mutta se on!

Museossa selviää mm. se, että koko Reinin jokilaakson alue on niin läpeensä kaivettu, että se on pudonnut 25 metriä alemmas kuin ennen kaivosteollisuuden saapumista alueelle. Ja kuulemme, että ellei maahan pumpattaisi koko ajan vettä, se vajoaisi lisää.

Kolmiulotteiset kartat kaivosalueesta tosiaan kertovat, että maa on reikäjuustoa. Orgaaniset rihmastot maan alla ovat kuva etsimisestä ja löytämisestä, kovasta työstä, jolla pieninkin pala hiiltä on hakattu maan uumenista esiin.

Hienoja ovat myös liikkuvat pienoismallit kaivosteollisuuden keksinnöistä, joilla maan alle on pumpattu happea ja maan alta on nostettu pois vettä. Loistavaa insinöörintyötä!

Henkilökunta museossa on ihan mahtavaa. Lipunmyyjänainen totesi, että kellareiden kaivosluoliin pääsee vain oppaan kanssa: ”When you hear some bla bla bla in German, come to the elevator!” hän sanoi osoittaessaan katonrajan kaiuttimia. Museovahti kuuli meidän puhuvan suomea ja kertoi lasketelleensa Vuokatissa. Kellarin opas, joka tosiaan puhui vain saksaa, oli loistava (vaikken ymmärtänyt kuin sanan sieltä, toisen täältä, ymmärsin hänen olevan kiinnostunut sekä kaivoksesta että ihmisistä kierroksellaan. hän esiintyi hyvin) (sitä paitsi mukanani oli ystävä, joka tulkkasi kaiken englanniksi, joten sain käsityksen myös asiasisällöstä; hevosista kaivoksessa (ne eivät mahtuneet hissiin, joten ne kasvoivat ja elivät maan alla) jne.).

Museo on taas näitä, joissa luulee jo nähneensä kaiken, kun yhtäkkiä löytää uuden siiven. Kauniit, oranssit uusiorakennukset liittyvät museoon ja esillä on vaihtuvia näyttelyitä eri puolilta maailmaa (eikä pelkkää kaivosaihetta vaan laajempaakin kulttuurihistoriaa).

Museon kivi- ja mineraaliosastollekin voisi kadota päiväkausiksi.

Menin museoon sillä ajatuksella, että koska näytän toistuvasti vierailevan Bochumissa, otetaan nyt sitten selvää alueen menneisyydestä. Museo oli vaikuttavampi kuin luulin ja monipuolisempi. Kaivosteollisuus on ollut alueen sydän, joten sen ympärille on kietoutunut kaikki. Kaikki ovat olleet töissä kaivoksessa, sittemmin Nokialla (joka lopetti tuotantonsa Bochumissa niin paskamaisesti, että siellä ei kannata edelleenkään huudella Nokiaa ympäriinsä), sitten autotehtaalla (Opel?) joka sekin lopetetaan ensi vuonna. Ja mitä jää? Reikäjuustoa jalkojen alle.

Franz Kafka -museo eli Kuinka sain eksistentiaalisen kriisin Prahassa (enkä selvinnyt siitä)

Franz Kafka Museum
HERGETOVA CIHELNA
Cihelná 2b
118 00 Prague 1-Lesser Town

–

Praha. Olen istunut autossa melkein 9 tuntia (Bochumista, Saksan lännestä, asti). Perillä joukkiomme purkautuu autosta hostellin pihassa. Hostellia pitää suitsukkeentuoksuinen, intialainen Krishna-enkeli, seinät ovat täynnä jumalten kuvia. Ensimmäinen yö menee kuitenkin enimmäkseen kävellessä kaupunkia ympäri, ei hostellin rauhoittavien Buddhien seurassa. Hämärässä kaupunki on hiljainen, kahdelta yöllä sillat ovat suoraan satukirjojen sivuilta.

Aamulla on tehtävä lista asioista, joita Prahassa pitää tehdä. Kafka-museo on listalla korkealla (eikä vähiten siksi, että kissani nimi oli Kafka). Ja niinpä, pahaa aavistamatta, astelen museoon (paitsi että sinne ei niin vain astellakaan, koska museon pääsyliput myydään kaupassa sisäpihan toisella puolella).

Ensimmäisen shokin (älkää sanoko, että se kirjoitetaan nykysuomeksi ’sokki’) koen museokaupassa, jossa on esillä muistikirjoja, joihin on sidottu tyhjien sivujen sekaan revittyjä kirjeitä, valokuvia ja muuta salaperäistä. Kirjassa lukee: A first sign of the beginning of understanding is the wish to die. Joo, helppoa draamaa, mutta lukekaapa lause Prahan painostavan kauniilla kadulla!

Ja sitten muistikirja repussa museoon!

Museon pysyvä näyttely on nimeltään The City of K. Franz Kafka and Prague. Kaikki on englanniksi, mikä on enemmän kuin hienoa.

Retki alkaa Kafkan lapsuudesta. Seinätekstit ovat vihjailevia ja kaunokirjallisia, eivät lainkaan sellaista informaatiotulvaa kuin museoissa yleensä. Musiikki soi. On kivikasoja lattialla, salaperäisiä teatteritelttoja, huopakankaalle heijastettuja dioja, läpinäkyviä valokuvia. Kafkan elämästä saa jotenkin realistiselta vaikuttavan käsityksen. Ei mitään sellaista museokelpoista, tiivistettyä elämäntarinaa vaan rosoja, ristiriitaisuuksia, katkelmia.

Kun museotila tuntuu jo päättyvän, nurkasta laskeutuu portaat alas punaiseen valoon. Seinällä kannustetaan: mennäänpä katsomaan Kafkan kirjojen maailmaa! Tässä olisi mahdollisuus suuriin kliseisiin ja virheisiin, mutta kas, alakerta on toteutettu yhtä loistavasti kuin ylä-.

Alhaalla on esimerkiksi käytävä toisensa jälkeen jatkuvia arkistokaappeja, joiden laatikoissa on Kafkan kirjojen henkilöiden nimiä. On pikkuruisia ikkunoita, joista melkein näkee eräässä novellissa kuvaillun kidutuslaitteen. On valoon kulkeva kaarikäytävä, jota kävellessä on uhkaavan piinaava tunne kuin jonkin kauhuelokuvan lopussa.

Tietoa ei yritetä jakaa pitkillä teksteillä vaan näyttämällä ja viemällä erilaisiin tunnetiloihin. Ja se toimii. 

Se toimii niin hyvin, että astuessani talvipäivän valoon kadulle huomaan päätyneeni eksistentiaaliseen umpikujaan. Mitä merkitystä millään on? Mitä merkitystä on tällä blogikirjoittamisella, jossa en koskaan saavuta tasoa, jolle tahtoisin päästä? Miksi yritän kirjoittaa mitään, kun olen niin hyvin perillä sanojen rajallisuudesta? Mitä luomista tämä muka on?

Päätän lopettaa kirjoittamisen ja ryhtyä muistikirjansitojaksi (mitä olenkin tässä opetellut viikon verran matkalta palattuani, mutta nyt huomaan antaneeni periksi entiselle itselleni ja istuvani taas tässä kirjoittamassa). Ajattelen nimittäin, että koska sanoista ei ole mihinkään, täytän hyllyni itse tekemilläni tyhjillä kirjoilla.

Museo on kokemus. En minä pysty siitä teille mitään kertomaan näillä typerillä merkeillä.

(PS Prahan kaupunki on erityisen kafkamainen parkkipaikkaviivoituksissaan. Sinisille paikoille esimerkiksi saa parkkeerata, ja sellaisille keltaisille, joissa on sahalaitainen viiva (mutta vain talon omistajan luvalla). Valkoisia paikkoja ei saa käyttää ilman parkkilupaa. Jos nyt oikein ymmärsin.)

Lokikirja Taide-lehdessä

Taide-lehti uudistui ja samalla Blogikatsauksestani tuli Lokikirja (lähteenä ei enää ole pelkkiä blogeja vaan tässä juuri ilmestyneessä mm. alikulkutunnelin seinä ja King of Kong -dokkari).

Mutta niin, lukekaa lehdestä loput.

 

Kolumni & muuta

Berliini

Vietin viikon Saksassa (& Prahassa), enkä koskaan matkustellessani pidä puhelinta päällä tai käy netissä (aina kun on tilaisuus vierottaa itsensä tietoverkoista, siihen tulee tarttua). Kirjoittanen teille taas jotain saksalaisista (& prahalaisista) museoista, mutta en vielä tiedä miten (toisten ihmisten matkakertomukset eivät koskaan liene kovin kiinnostavia).

Ennen matkaani kuitenkin kirjoitin puhelimen sulkemiseenkin liittyvän kolumnin Keskisuomalaiseen: Kohta, ihan pian, sitku. (Ai että, kylläpä vihaankin sanaa ’sitku’.)