Archive for helmikuu 2013

Franz Kafka -museo eli Kuinka sain eksistentiaalisen kriisin Prahassa (enkä selvinnyt siitä)

Franz Kafka Museum
HERGETOVA CIHELNA
Cihelná 2b
118 00 Prague 1-Lesser Town

Kafka-museoPraha. Olen istunut autossa melkein 9 tuntia (Bochumista, Saksan lännestä, asti). Perillä joukkiomme purkautuu autosta hostellin pihassa. Hostellia pitää suitsukkeentuoksuinen, intialainen Krishna-enkeli, seinät ovat täynnä jumalten kuvia. Ensimmäinen yö menee kuitenkin enimmäkseen kävellessä kaupunkia ympäri, ei hostellin rauhoittavien Buddhien seurassa. Hämärässä kaupunki on hiljainen, kahdelta yöllä sillat ovat suoraan satukirjojen sivuilta.

Aamulla on tehtävä lista asioista, joita Prahassa pitää tehdä. Kafka-museo on listalla korkealla (eikä vähiten siksi, että kissani nimi oli Kafka). Ja niinpä, pahaa aavistamatta, astelen museoon (paitsi että sinne ei niin vain astellakaan, koska museon pääsyliput myydään kaupassa sisäpihan toisella puolella).

Ensimmäisen shokin (älkää sanoko, että se kirjoitetaan nykysuomeksi ’sokki’) koen museokaupassa, jossa on esillä muistikirjoja, joihin on sidottu tyhjien sivujen sekaan revittyjä kirjeitä, valokuvia ja muuta salaperäistä. Kirjassa lukee: A first sign of the beginning of understanding is the wish to die. Joo, helppoa draamaa, mutta lukekaapa lause Prahan painostavan kauniilla kadulla!

Ja sitten muistikirja repussa museoon!

Museon pysyvä näyttely on nimeltään The City of K. Franz Kafka and Prague. Kaikki on englanniksi, mikä on enemmän kuin hienoa.

Retki alkaa Kafkan lapsuudesta. Seinätekstit ovat vihjailevia ja kaunokirjallisia, eivät lainkaan sellaista informaatiotulvaa kuin museoissa yleensä. Musiikki soi. On kivikasoja lattialla, salaperäisiä teatteritelttoja, huopakankaalle heijastettuja dioja, läpinäkyviä valokuvia. Kafkan elämästä saa jotenkin realistiselta vaikuttavan käsityksen. Ei mitään sellaista museokelpoista, tiivistettyä elämäntarinaa vaan rosoja, ristiriitaisuuksia, katkelmia.

Kun museotila tuntuu jo päättyvän, nurkasta laskeutuu portaat alas punaiseen valoon. Seinällä kannustetaan: mennäänpä katsomaan Kafkan kirjojen maailmaa! Tässä olisi mahdollisuus suuriin kliseisiin ja virheisiin, mutta kas, alakerta on toteutettu yhtä loistavasti kuin ylä-.

Alhaalla on esimerkiksi käytävä toisensa jälkeen jatkuvia arkistokaappeja, joiden laatikoissa on Kafkan kirjojen henkilöiden nimiä. On pikkuruisia ikkunoita, joista melkein näkee eräässä novellissa kuvaillun kidutuslaitteen. On valoon kulkeva kaarikäytävä, jota kävellessä on uhkaavan piinaava tunne kuin jonkin kauhuelokuvan lopussa.

Tietoa ei yritetä jakaa pitkillä teksteillä vaan näyttämällä ja viemällä erilaisiin tunnetiloihin. Ja se toimii. Sininen

Se toimii niin hyvin, että astuessani talvipäivän valoon kadulle huomaan päätyneeni eksistentiaaliseen umpikujaan. Mitä merkitystä millään on? Mitä merkitystä on tällä blogikirjoittamisella, jossa en koskaan saavuta tasoa, jolle tahtoisin päästä? Miksi yritän kirjoittaa mitään, kun olen niin hyvin perillä sanojen rajallisuudesta? Mitä luomista tämä muka on?

Päätän lopettaa kirjoittamisen ja ryhtyä muistikirjansitojaksi (mitä olenkin tässä opetellut viikon verran matkalta palattuani, mutta nyt huomaan antaneeni periksi entiselle itselleni ja istuvani taas tässä kirjoittamassa). Ajattelen nimittäin, että koska sanoista ei ole mihinkään, täytän hyllyni itse tekemilläni tyhjillä kirjoilla.

Museo on kokemus. En minä pysty siitä teille mitään kertomaan näillä typerillä merkeillä.

(PS Prahan kaupunki on erityisen kafkamainen parkkipaikkaviivoituksissaan. Sinisille paikoille esimerkiksi saa parkkeerata, ja sellaisille keltaisille, joissa on sahalaitainen viiva (mutta vain talon omistajan luvalla). Valkoisia paikkoja ei saa käyttää ilman parkkilupaa. Jos nyt oikein ymmärsin.)

Lokikirja Taide-lehdessä

Taide-lehti uudistui ja samalla Blogikatsauksestani tuli Lokikirja (lähteenä ei enää ole pelkkiä blogeja vaan tässä juuri ilmestyneessä mm. alikulkutunnelin seinä ja King of Kong -dokkari).

Mutta niin, lukekaa lehdestä loput.

 

Kolumni & muuta

Berliini

Berliini

Vietin viikon Saksassa (& Prahassa), enkä koskaan matkustellessani pidä puhelinta päällä tai käy netissä (aina kun on tilaisuus vierottaa itsensä tietoverkoista, siihen tulee tarttua). Kirjoittanen teille taas jotain saksalaisista (& prahalaisista) museoista, mutta en vielä tiedä miten (toisten ihmisten matkakertomukset eivät koskaan liene kovin kiinnostavia).

Ennen matkaani kuitenkin kirjoitin puhelimen sulkemiseenkin liittyvän kolumnin Keskisuomalaiseen: Kohta, ihan pian, sitku. (Ai että, kylläpä vihaankin sanaa ’sitku’.)

Lähikuvat (Näyttelyt: Nieminen & Esko)

VIIVI NIEMINEN — KULTATYTTÖ JA MUITA JUTTUJA & IINA ESKO — METAMORPHISM. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 12.2.2013 saakka.

Viivi Nieminen

Viivi Niemisen näyttely on kuvien ja tekstien kokonaisuus. Kuvissa on paikka, joka vaikuttaa yleissuomalaiselta mummolalta (seinällä on kello, jollainen on mummolassani sekä pylvään päässä kipsikoira, jollainen oli toisessa mummolassani). Teksteissä on sellaisia juttuja kuin mummo, joka antaa lapsenlapselle tupsun omia hiuksiaan ja sukulainen, joka punkkaa mummolan nurkissa poltettuaan äitinsä talon.

Kuvissa minua häiritsee niiden tuttuus. Pureeko tämä mummolaromantiikka? Ei ihan minuun ainakaan tällä hetkellä. On toki aikoja, jolloin kaipaan mummolaa (ja tietysti olen sitä ihmistyyppiä, jolla on mummolasta muistona kipsinen kissa ja keltaoransseja kippoja, joista syötiin 1980-luvun alussa vohvelinmuruja).

Näyttely on kulttuurihostoriallinen kooste mummolaan liittyviä kuvia ja tarinoita, ja koska meillä kaikilla on omat tarinamme ja kuvamme, tämä on tuttua mutta samalla vähän (anteeksi vain) yhdentekevää. Miksi minua pitäisi kiinnostaa jonkun toisen mummola?

Teksteissä on absurdismia, josta kyllä tykkään. Eikä kuvissakaan mitään vikaa ole. Vika on itse asiassa varmaankin siinä, että mummolani ovat rakentuneet täysin samalla aikakaudella Niemisen kuvaaman mummolan kanssa. Tulee etäisyyttä, muttei tule tarpeeksi etäisyyttä. En osaa kokea näitä kuvia.

Iina Esko

Alakerrassa on Iina Eskon neulanreikävalokuvia, joissa kaupunkimaisemat hajautuvat kerroksittaisiksi, kaleidoskooppimaisiksi kuviksi. Alakerrassa on yhtä aikaa muitakin näyttelyvieraita. Yksi heistä sanoo: ”Hän pystyy luomaan kauneutta.” Siihen voin kyllä yhtyä.

Mukavaa, miten jostakin teollisuusaleesta kasvaa pyramidi tai kerrostalot alkavat näyttää avatulta filmirullalta. Uusi puskee vanhaa alta pois, kuin hammas kasvaisi ikenestä esiin.

 

Häijyä tekemässä (Näyttelyt: Kähkönen; Murtti, Korin & Matikainen)

Studio: Urho Kähkönen; galleria: Saana Murtti, Tytti Korin ja Tiia Matikainen. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 12.2.2013 saakka.

Kaiken kuolevaisen yläpuolella

Kaiken kuolevaisen yläpuolella

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan (mikä typerä aloitus tämä nyt on, totta maar täällä ollaan rehellisiä!) en ihan osaa laittaa Urho Kähkösen teoksia mihinkään lokeroon tai lajityyppiin. Tuijottelen niitä. Ajattelen: ärsyttävää, että tuossa maalauksessa on tuollaista sotkua. Ajattelen: ah, miten ihanaa, että tuossa maalauksessa on tuollainen kauniin ja ruman kontrasti.

Runo I

Runo I

Kaiken kuolevaisen yläpuolella kiteyttää täydellisesti taidehistoriallisen kauniin ja katumaalauksen rosoisen. Pidän maalauksesta ihan hulluna! Pidän myös osasta runomaalauksia, koska runo on kuva on runo on kuva on runo.

Jostain syystä Kähkösen näyttely on ripustettu enimmäkseen tosi korkealle (ehkä hän on pitkä mies). Päänkallistelu kyllästyttää. Ärsyttää.

Taiteilijalla on mukava suhde kirjaimiin. Hän mainitsee herra Gutenbergin, ja hänellä on näitä Runo-nimisiä maalauksia. Koska olen viime aikoina menettänyt uskoani kirjoittamiseen uuden luomisena tai edes jonkinlaisena säilyttämisen välineenä, pidän näistä maalauksista, joissa kirjaimet levähtävät taivaalle, ja se on sitten siinä. Runo.

Saana Murtti

Saana Murtti

Muutama porras ylöspäin, ja edessäni aukeaa Saana Murtin, Tytti Korinin ja Tiia Matikaisen maailma.

Saana Murtin Katoamisia on suoraa sukua valokuville, joita levitettiin sos.mediassa, kun jokin uskontokunta väitti, että ihmiset temmataan taivaaseen jonakin päivänä (joka sitten meni huomaamatta ohi). (Kyseisiä kuvia esim. tässä ja tässä.) Ihmiset ovat kadonneet, jäljellä on vain kengät ja vaatteet. Näissä Murtin teoksissa tosin vaatteet on pinottu kenkien päälle. Katoaminen on ollut selvästi harkitumpi teko.

Tytti Korin

Tytti Korin

Samaa aavemaista poissaoloa on Tytti Korinin Odotuksessa, jossa jäätelö on sulanut lautaselle. Myös mehukannu on sulanut! Korin tutkii tätä läsnä-poissa-määritelmää muissakin teoksissaan: Vaunut ovat aikuisenkokoiset lastenvaunut, joiden koriosana on ruumisarkku.

Tiedän, että ei ole kauhean korrektia sanoa näin, mutta on kiva katsella näyttelyä, jonka teoksissa on ollut ihan selvästi suuri työ. Että on tehty oikein olan takaa, osattu erilaisia tekniikoita, ratkaistu ongelmia ja näin luotu uutta. Murtin kutistuvat posliinikengät. Tiia Matikaisen valtava korpinpää ja kipsiveistokset, joissa nainen on pelkkää hiusta. Korinin arkkuvaunut.

Olisi kauhean typistävää alkaa tässä etsiä näyttelyn teemoja tai liittää nämä ajatukset jotenkin naisten kokemukseen elämästä. En jaksa yrittääkään, ei tämä näyttely mene raameihin sillä tavalla helposti.

Tiia Matikainen

Tiia Matikainen

Hienosti teokset ryhtyvät kokonaisuudeksi. Kaikissa on jotakin arvaamatonta, lihanhajuista ja liian lähelle tulevaa. Se on tietenkin aina kivaa (olen kulman takana vaanivan häijyyden ystävä).