Fraktaalikukkakaali ja pikselipurjevene (Näyttelyt: Haapala; Immonen & Korkiakoski)

Antti Immonen ja Sami Korkiakoski. Tapio Haapala. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 5.3.2013 saakka.

HaapalaTapio Haapala on rakennellut johdoista (vai letkuista?), metallista ja kaarnalaivoista Mältinrannan studion kokoisen rannan. Suuret, anonyymit olennot tuijottavat pikselöitynyttä purjevenettä näytöllä ja uittavat omia laivojaan.

Suuripäisistä otuksista tulee mieleen kyklooppi, jolla on pään tilalla vain suuri silmä. Nämä hahmot eivät voi tehdä muuta kuin tuijottaa, ja ne ovat vankina omassa tuijotuksessaan. Mykät ressukat, jonkinlaiset lapset jotka eivät osaa enää leikkiä.

Esillä on myös yksi teos, jota saa itse liikutella kammesta pyörittämällä. En oikein saanut selville, mikä siinä liikkui, mutta oletan, että tähän olisi tarvittu kaksi ihmistä: toinen pyörittämään ja toinen katselemaan suuren metallikehikon aukoista sisällä liikkuvaa panoraamaa.

Gallerian puolella on kahden taiteilijan yhteisnäyttely. Antti Immonen ja Sami Korkiakoski ovat löytäneet toisensa, vaikka heidän teoksensa ovat kuin se kuuluisa lihapulla ja hajuvesi: aika erilaisia.

Immonen1Immosen veistoksista ensin huomioni kiinnittää suuri pää, jonka alla on pään peilikuva, heijastus kolmiulotteisessa vedessä. Sitten huomaan kammottavan Vielä nimetön (Saari) -teoksen, josta tulee mieleen viime syksy Prismassa: vihannesosastolla oli juuri tuollaisia, terävähuippuisia fraktaalikukkakaaleja! Ja vielä eri väreissä! En tietenkään uskaltanut ostaa sellaista, saati sitten syödä, mutta Immonen on ikuistanut muodon hienosti tämän kalliomaiseman alapinnalle. Immonen2

Ensi alkuun veistokset vievätkin kaiken huomioni. Ne ovat harmaita ja mustia, niissä on kaikuja jostakin öljynhajuisesta tulevaisuudesta, jonne olemme päätä pahkaa menossa.

Puinen Evoluutio # oi tuu love on ihana orgaaninen palapelitutkielma, jonne on piilotettu sydän. Jos puu voi rakastua, tältä se takuulla tuntuu.

Sami Korkiakosken maalausten esillepano rikkoo gallerian normaalia ripustusta. Pidän tästä, enkä vähiten siksi, että pari viikkoa sitten Saksassa sain ilon vierailla erään taiteilijan koti/työhuoneella, missä tajusin, ettei elämän ja taiteen välille (kodin ja työhuoneen välille) voi tehdä eroa. Keittiön seinään on voitava piirtää ihan siinä missä kankaallekin.Korkiakoski

Ja Korkiakoski luo saman illuusion maalauksillaan, joita on pinoissa ja kasoissa. Jonkinlainen rakennuksen puuosa näyttäisi tulleen huomaamatta mukaan. Ja erään taulun taakse on litistynyt jonkun (ehkä taiteilijan itsensä) alter ego: housut roikkuvat kuin avunhuuto maalikerrosten takaa.

Itse maalauksista en lopulta saa irti oikeastaan mitään, mutta ei se haittaa. Minulle riittää, että maalaukset ovat palasia tässä taideteoksessa, joka tilasta on kokonaisuutena tullut.

Kirjoittamassaan tiedotteessakin taiteilija tuntuu yrittävän välittää tunteen siitä, miten taide imaisee koko elämän sisäänsä. ”Maalia on joka paikassa. Nenässä, käsivarissa, hiuksissa.” (Ai, miten aina kadehdinkaan taiteilijoita, jotka pääsevät olemaan yhtä materiaaliensa kanssa! Miten säälittäviltä tuntuvatkaan taas sanat, kuulakärkikynän muste, valkoinen paperi.)

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: