Seuraava. Ja taas seuraava. (Näyttely: Schütte)

Thomas Schütte – Frauen. Sara Hildénin taidemuseossa (Särkänniemi, Tampere) 12.5.2013 saakka.

Schutte1Kaikissa Thomas Schütten veistoksissa on nainen (ja kasvoista päätellen useammassa vielä sama nainen). Silti veistokset ovat niin loputtoman kiehtovia, että huomaan näyttelystä poistuessani että jotakin hyvin harvinaista tapahtui: en katsonut lainkaan taiteilijan maalauksia, joita oli museon seinillä. En tarvinnut niitä. Eivätkä nämä veistoksetkaan kaipaa seuraa.

Aluksi hämmästelin veistosten materiaaleja. Raaka-alumiini näyttää harvinaisen vahvasti betonilta! Ja millaisella lakalla on saatu aikaan pinta, joka on eri suunnista eri värinen (kamera ei tunnista punaviolettia väriä, vaan tarjoaa kuviin jatkuvasti pelkkää sinistä)?

Pinnan jälkeen muoto imaisee sisäänsä. Näyttely käy lenkistä: jokainen suuri veistos on kierrettävä moneen kertaan ennen kuin tuntuu edes vähän siltä, että voi siirtyä seuraavan luo. Ihon, lihasten ja rasvakudoksen laskostuminen on kaunista.

Välillä nainen on kova ja kulmikkaaksi hiottu, välillä pelkkä litteä, väännetty savenpala. Sarja veistoksia on kuin kommentti taidehistoriaan: ei, me emme vielä ole nähneet kaikkea sitä, mitä alastomassa naisvartalossa voi nähdä. (Ja Frau nr. 18 on kuin Chiricon maalaama mallinukkeihminen.)Schutte2

Kyykistelevä, valoa kohti katsova nainen (jonka käsivarsi ja reisi muodostavat hienon S-kuvion) on suorastaan enteellinen. Kun yritän nähdä (ja saada valokuvaan) naisen profiilia, huomaan joutuvani ottamaan lattialla täsmälleen saman asennon, jossa veistos on. Kyykistelen, kurotan kaulaani valoa kohti ja hetken veistos olen minä, tieto minun lihaksissani.

Pienet saviveistokset ärsyttävät minua melkein yhtä paljon kuin maalaukset seinillä. Mutta kun pikkuveistoksista alkaa löytyä suurten naisten esiäitejä, muodot alkavat kiinnostaa. En vain ymmärrä taiteilijan tarvetta sotkea nämä saviveistokset maaliroiskeilla. (Erään saviveistossarjan nimi, I am sorry, I am very sorry, saa minut ajattelemaan, että ehkä taiteilijasta tuntuu pahalta jättää veistokset tällaiseen puolivalmiiseen tilaan eikä tehdä niistä suuria, hiottuja, kiiltäviä, massiivisia.)Schutte3

Nämä ovat naisia, joille taidetta tehdään. Nämä eivät ole neuroottisia, luisia naisia vaan lihaa ja verta. Ja miten hassua onkaan sanoa näin naisesta, joka on alumiinia.

Muoto kuljettaa katsetta kilometrikaupalla yhden ainoan veistoksen pintaa pitkin. Ja sen jälkeen on vuorossa seuraava. Ja taas seuraava.

(PS: Näyttely sopii jotenkin erityisen hyvin Sara Hildénin tiloihin. Veistosten pinnoista heijastuu kattorakenteita, ikkunoiden maisemia, kaunista tilaa.)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: