Posts Tagged ‘Galleria Saskia’

Kuin koruja kuin kasveja kuin vettä (Näyttely: Heta Laitakari)

HETA LAITAKARI: aQua – veistoksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 25.11.–14.12.2016.

2016-12-05-2709

Heta Laitakarin veistoksissa on valoa. Näyttelyssä kuljetaan satumaisesta unitilasta toiseen: lumpeet kasvavat valolammesta, pronssiin valetut puunoksat taipuvat silmukoiksi.

Galleriassa on miellyttävän hämärää. Teokset valaisevat joulukuun alun pimeyttä. Tiedotteen lupaamaa kuunvaloa näyttelytilassa tosiaan on: kirkasta mutta kuulasta, vedenpinansta heijastuvaa. (Illan pimeydestä galleriaan astuneena jopa himmeä valo on paikoin liikaa, kun sitä pitää katsoa suoraan. Teoksia täytyy aluksi siristellä.)

Monet veistokset ovat kuin jättimäisiä koruja kiiltävillä alustoillaan. Rengasmaiset kasviveistokset voisi kutistaa sormuksiksi ja kaulakoruiksi. Toiset ovat pesiä: erilaisten hyönteisten koteja, joiden säspuolelta voi odottaa mitä tahansa (pronssisten ampiaisten äänetöntä virtaa galleriaan, esimerkiksi).

Pidän veistoksista, joissa yhdistyy muovinen putki ja lampun sisäpinnalle piirretyt (maalatut?) kasviaiheet. Niissä on jotakin dystopistista, tulevaisuutta, jossa kasvien on pitänyt kehittää itselleen muovisia rankoja.

Toiset valoteokset näyttävät silmääni liikaa lampuilta, ja jään kaipaamaan niihin jotain vähän lisää. Lisä voi olla pienikin: metallilankaan käärityt kivet riippumassa valoteoksesta kuin kellonpunnukset tai valojen asettelu suurille oksille ohjaavat ajattelua uusiin suuntiin.

Näyttely onnistuu luomaan kummallisia, pieniä satukirjamaisia maailmoja. Kun yhden jättää taakseen, toinen jo kutsuu luo.

 

 

Aina voi hypätä uuteen (Näyttely: Helge Riskula)

Helge Riskula: 40-VUOTISTAITEILIJAJUHLANÄYTTELY. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 14.10. – 2.11.2016.

sam_5520

Jumalat ovat kuolleet 4

”En ole esteetikko enkä luonnon kuvaaja, vaikka näenkin kauneuden ympärilläni ja pidän luonnosta. Alitajunta tuottaa mitä tuottaa, se ei sensuroi, läheskään kaikkea ei kuitenkaan ehdi tehdä”, Helge Riskula kirjoittaa juhlanäyttelynsä esittelyssä. Galleria Saskian näyttely on runsas, alitajuinen ja mielikuvituksellinen, toisinaan jopa surrealistinen. Huumori on kevyen myhäilevää.

Esillä on monella eri tekniikalla toteutettuja teoksia. Tekniikka sinänsä ei oikeastaan kiinnitä erityisesti huomiota – oli teos sitten tehty piirtämällä tai esineistä koostamalla, jokainen istuu hyvin yhteen ja samaan näyttelyn todellisuuteen.

Näyttelyssä on paljon viittauksia taidehistoriaan (mm. Hieronymus Boschiin). Perspektiivi-illuusioista tulee mieleen M. C. Escher, vaikka illuusioiden historia ulottuu toki paljon kauemmas. Riskulan Jumalat ovat kuolleet -sarjan temppelien pylväiköt ovat mahdottomia, niiden läpi ei voi kulkea. Temppelit ovat jääneet maailmalta suljetuiksi paikoiksi.

Riskulan kantaaottavuus on juuri tällaista, visuaalista oivaltamista. Esimerkiksi Puiden haamut -teoksen puunrungot on maalattu valkoisella piiloon. Ne ovat yhtä luoksepääsemättömissä kuin temppelien oviaukot.

sam_5518

Mummon makkara, Marianne-makkara, Maharadja-makkara, Domina-makkara, Poni äm -makkara

Esillä on unenomaisia näkyjä, joista suurin, Chiricon huone on huoneen kokoinen esinekooste, jonka sisällä on suklaarasioihin tehtyjä pienoismaailmoja. Osa teoksista sijoittuu Pohjanmaalle, jonka lakeudessa leijuu hedelmiä ja huulia.

Ihmisen ristit -installaatiossa erilaisia ristejä on koottu, leikattu pois ja täytetty asioilla, joista voi visualisoida ihmisen elämän käännekohtia. On matkalaukku, hiiliä, pullo ja ehkä jokin sisäelin formaliinissa. Vaikuttava teos kokoaa yhteen monta suurta ajatusta.

Näyttely kertoo taiteilijasta, jonka teokset rönsyilevät kulloisenkin ajatuksen perässä. Mistään ei ole tarve pitää liian tiukasti kiinni – aina voi hypätä uuteen. Näyttely on runsas, mutta täynnä pieniä pysähdyttäviä hetkiä. Sen voisi kiertää useampaan kertaan ja katsoa, mitä oma alitajunta poimii teoksista kulloinkin mukaan.

 

On nautittava nyt (Näyttely: Tiina Kemppainen)

TIINA KEMPPAINEN: SPIELPLATZ – Maalauksia, installaatio.

Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 12. – 31.8.2016.

15 hautajaiset, yhdet häät (yksityiskohta).

15 hautajaiset, yhdet häät (yksityiskohta).

Olen kesän ajan kokenut taidetta (työn ohessa) vain kirjoittamatta siitä. Kävin mm. Taidekeskus Salmelassa, jossa olikin taidetta muutamaksi tunniksi, sekä Alice Neelin näyttelyssä Ateneumissa (ehkä kirjoitan siitä vielä jotakin – näyttely on hieno).

Palaan kirjoittajavaihteelle Tiina Kemppaisen Spielplatz-näyttelyssä. Ensin vähän pökerryttää: maalauksissa on värejä ja yksityiskohtia niin, että jokaisen katsomiseen voisi käyttää vartin. Tai puoli tuntia. Sanojakin maalauksista löytyy.

Ja kuitenkin se ainoa installaatio imaisee minut luokseen. Olen naulittuna sen maailmaan pitkään. Puunviipaleissa on hautajaisia ja häät (hääpari seisoo kuilun reunalla). Hautajaisvieraita markkeeraavat rautanaulat ovat taivuttaneet päänsä mustien suorakaiteiden puoleen.

Liikutun teoksen yksinkertaisuudesta. Miten kevyesti kaikki on kuvattu, ja miten raskasta siitä on tullut. Rautanauloissa ja puunpalasissa on sitä paitsi jotakin tuttua mummolan suulista, ja ajattelen hautajaisia, joita suvussa vietetään ketjussa. Ensin häitä, sitten ristiäisiä, sitten hautajaisia, kaikkea limittäin, kiintyvällä vauhdilla. Suku on sitä, että on surijoita haudan äärellä.

Maalausten värikkäissä maailmoissa on väkivaltaisia kuvia, joissa jättiläinen syö lapsensa (tai muita pieniä otuksia) ja nainen vaipuu tanssiin luurangon kanssa. Kuolema on läsnä, mutta se tekee elämästä vain kirkkaampaa ja maanisempaa. On nautittava nyt.

Kaiken keskellä seesteisemmät tunnelmat helpottavat oloani. Habeas corpus -maalauksessa naisen ruumis muuttuu maastoksi, jäniksen korvat muuttuvat kasveiksi. Kaikki elää, osa on vain niin pientä/suurta, ettei näe muita kuin omankokoisen todellisuutensa osia.

 

 

 

Rytmiksi ja muodoksi (Näyttely: Samu Raatikainen)

SAMU RAATIKAINEN: Maalauksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 13.5.–1.6.2016.

Listener, 2014.

Listener, 2014.

Ensin jään seisomaan leveän, tasaisia pintoja ja pivimassaa rytmittävän leveän maalauksen eteen. Samu Raatikaisen näyttelyssä maalaaminen on teko, jolla nähty kokemus muuttuu rytmiksi ja muodoksi. Esillä on abstrakteja, heijastuksia tai vedenpintaa muistuttavia maalauksia sekä pilviä, jotka voivat yhtä hyvin olla jotakin paljon suurempaa: tähtisumua.

Maalausten värimaailma on harmaa, melkein hopeinen. Se on alkutalven väriä, jäätä joka vasta vähitellen alkaa peittää asfalttia alleen. Se on kesän väriä: liian kirkasta auringonpaistetta veden pinnassa. Lätäköitä syksyllä. Kevät, joka sulaa.

Värien lisäksi kankaalla on nonparelleja. En tiedä, ovatko ne nyt ihan oikeita sokerinonparelleja, mutta sellaisilta ne näyttävät: ne ovat yhtä aikaa väriä ja olioita. Jotakin, mitä kasaantuu maalattujen tilojen nurkkiin ja pinnoille.

Ja sitten joukossa on näitä lajittelevia teoksia, joissa värit, pilvikuviot ja pinnat on aseteltu siistiin riviin. Kuin toteamuksena: näistä tämä näyttely koostuu, eri muodoissaan.

Pilvet/tähtisumut on toteutettu niin kauniisti, että niihin voi upota. Niissä riittää perspektiiviä kilometreihin saakka.

Gradual retreat II, 2015.

Gradual retreat II, 2015.

 

 

Tekee hyvää katsoa (Näyttely: Tuomo Saali)

TUOMO SAALI: Pala taivasta. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 22.4.–11.5.2016.

Nocturne.

Nocturne.

Okei, käsitellään se romantiikka nyt tästä ensin alta pois. Tuomo Saalin maalauksissa on massiivisia pilviä ja maisemia, ja pieniä ihmisiä maisemien keskellä. Tulee mieleen Caspar David Friedrich ja hänen vaeltajansa.

Tämä on kuitenkin vain pintaa, koska Saali maalaa toisenlaisia kohtaloita. Hänen ihmisensä ovat todella pieniä, ja hänen taivaissaan on voimaa, joka musertaa. Ei siis mitään sellaista, että romanttinen sankari katselee kallionkielekkeeltä alaspäin, ehkä jopa hallitsee maisemaansa jossain määrin.

Kyllä Saali siitä huolimatta romantiikkansa tuntee. Hänellä on maalaus nimeltä Ylevä (Sublime), ja subliimin käsite on varsin merkittävä osa romanttista maisemamaalausta. Subliimi luo katsojalle varsin vahvoja tunteita. Tunneskaalaan kuuluu ihastus, vaarantunne ja jopa kauhu, ja yleensä tunne liitetään nimenomaan luontoon. (Hassua kyllä, Saalin Ylevä on pienin teos koko näyttelyssä. Olen haistavinani tässä jonkinlaisen kommentin siihen, että tätä subliimin käsitettä varmaankin aina tarjotaan selittämään hänen maalauksiaan.)

Näyttelyn maalauksista näkee ensin pilvimassat ja ihmiset, siis sisällön. Kun samankaltainen (joskin aina huomattavasti erilainen) maisema toistuu monta kertaa, alkaa maalauksista nähdä niiden pinnan ja tekniikan. Yhtäkkiä pilvet muodostuvatkin maaliläiskistä ja vuori on valutettu kankaalle. Kaikki tämä saa arvostamaan teoksia vielä enemmän: että ne on oikeasti tehty, jokainen niistä, suunnattomalta vaikuttavalla innolla toistuvasti samaan tematiikkaan ja kuva-aiheeseen.

Ihailen tätä omistautumista.

Toisinaan taivaat tuntuvat syövän ihmiset sisäänsä, välillä maisema rauhoittuu. Joka tapauksessa niitä tekee hyvää katsoa.

 

Tämä on naisten maailma (Näyttely: Kirsti Tuokko)

KIRSTI TUOKKO: MEDEIA JA HÄNEN LAPSENSA – maalauksia

Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 1.–20.4.2016.

Viesti.

Viesti.

Energiaa – se on ensimmäinen, mitä ajattelen Kirsti Tuokon näyttelyssä galleria Saskiassa. Ensimmäinen huone onkin täytetty voimakkaan punaisilla Medeia-maalauksilla ja muotimaailmaan viittavilla Tasaraita– ja Viesti-teoksilla. Kuvien naiset ovat värikkäästi pukeutuneita, ja heidät on kaapattu maalauksiin kuin valokuvaan, hetkellisesti. Myös Medeiat näyttävät siltä kuin kävelisivät catwalkilla.

Sen jälkeen näyttely yllättää: pääosan saavat lapset, jotka asettuvat maalauksiin kuin vanhoihin valokuviin. Värimaailma on äkkiä hyvin hillitty. Lasten ilmeet ja eleet ovat aitoja tallenteita, ikään kuin maalauksilla olisi esikuvansa (valokuvina) todellisessa maailmassa.

Lasten maailmaan astutaan kuin muistoihin. Pleksin kiiltävä pinta asettaa myös katsojan osaksi kuvien tilanteita. Erityisesti Tuolileikki-maalauksessa löydän oman heijastukseni ihan oikeassa mittakaavassa leikkivien lasten keskeltä.

Tämä on naisten maailma. Äidit ja lapset on ikuistettu mustavalkokuviin, ja viattomasta tuolileikistä kasvaa vuosikymmenten kuluessa kokonaisen muotimaailman oikukas piirileikki.

Party Girls 3, Kolme sisarta.

Party Girls 3, Kolme sisarta.

On hienoa, että matka on ripustettu näin päin: värikkäästä hillittyyn. Toiseen suuntaan kulkiessa tuntuisi, kuin kuvien ihmiset alkaisivat vähitellen taistella huomiosta ja huutaa viestiään läpi. Nyt energisenvärikkäät maalaukset asettuvat paremmin samalle linjalle hienovaraisten kanssa.

Ollaan erilaisia, mutta kunnioitetaan toistemme todellisuuksia (vaikka äidin varjo saattaakin toisinaan olla hurja, musta, päälle vyöryvä massa).

Kauneuden näkemistä tutussa (Näyttely: Mörö)

Reijo Mörö: Näin näen/näin. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 19.2.–9.3.2016.

SAM_3875Reijo Mörön 30-vuotisen uran retrospektiivi täyttää galleria Saskian sekä vitivalkoisilla että värien rinnakkaiselosta voimansa saavilla teoksilla. Näyttelyssä on myös punainen lanka – varsin konkreettisesti, sillä osassa teoksia lanka yhdistää pojan sydämen vedenpintaan tai eläimet toisiinsa.

Näyttely alkaa vitivalkoisella huoneella. Lempeyden ohjaama dynaaminen voima ja Elävää vuorovaikutusta -sarjoissa on vanhaa, myyttisen ikiaikaista anatomista kuvastoa. Mieleen tulee kiinalainen lääketiede, energialinjat ja ayurveda. Kuvia on niiden kokovalkoisuuden vuoksi hieman vaikea nähdä kokonaisina, valo heijastuu lasista ja on katsottava vain yhtä kuvan nurkkaa kerrallaan. Tämäkin tuntuu kannanotolta: miten ihmistä voi katsoa näin, pala kerrallaan?

Retrospektiivien luonne on sellainen, että esillä on hyvinkin erilaisia kausia ja teossarjoja. Helmenkalastajat-sarjan vesilasiin kuvottavat ihmiset ovat virkistävän sarjakuvamaisia. Kasvusto täyttää kokonaisen seinän: juurineen kiskaistut kasvit on muutettu mustavalkoisiksi varjokuviksi, joiden tunnistaminen on välillä helppoa ja välillä vaikeaa. Ehkä nämä ovat muistijälkiä, joita legendaariset mittasuhteet saaneiden kasvistojen kerääminen on jättänyt joidenkin sukupolvien koululaisille. Parhaita muistoja lienevät ne kasvit, joiden pinta on muuttunut kimalteeksi.

Punaiset langat luovat välillä hurjiakin mielleyhtymiä. Kun lanka kulkee kurjen nokasta lehmän sydämeen, sen punainen väri vaikuttaa väkivaltaiselta. Toiset luontokuvat ovat lempeitä ja jättävät analyysit sikseen, sanojen avulla. Olla vaan kauneudessa valppaana -sarjassa kukkivat pihakasvit ovat saaneet seurakseen teosten nimitekstin. SAM_3878

Yhden seinän kokoinen runojen ja kuvien yhteiselo vaikuttaa olleen tekijöilleen tärkeä. Lahja Hyppösen runot ja Mörön kuvat luovat perhealbumimaisen kertomuksen, jossa ollaan uteliaita kuin auringonpaisteeseen heräävä vauva ja katsellaan ikkunasta lumista maisemaa. Pienten kuvien ja tekstien kokonaisuus toimisi ehkä paremmin kirjamuodossa – näyttelyn osana tekstit tuli ohitetuksi liian nopeasti silmäillen.

Näyttely kuljettaa maisemasta toiseen, mutta vahvimpana voimana tuntuu olevan kotoinen luonto niin kesällä kuin talvellakin. Arkisten vuorenkilpien ja jäniksenjälkien kavalkadi sallisi sekaansa vähän enemmänkin kiinalaista lääketiedettä tai yllätyksellistä eksotiikkaa. Toisaalta eksotiikan vaatimus on aina vähän virheellinen. Ei se ole pihakasvien vika, että ne viihtyvät samassa ilmastossa kuin minäkin ja ovat siksi niin tutun näköisiä.