Posts Tagged ‘Galleria Saskia’

Patsaspuistossa (Näyttelyt: Virpi Kanto & Maarit Blomqvist)

Virpi Kanto: Veistoksia betonista. Maarit Blomqvist: Akvarelleja ja piirroksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 11. – 30.8.2017.

IMG_20170816_170028Galleria Saskian näyttelyt kietoutuvat yhteen. Virpi Kannon betoniveistokset ja Maarit Blomqvistin akvarellit ja piirrokset ottavat tilansa yhteisistä huoneista.

Kannon veistoksissa näkyy betonin rosoisuus. Taiteilija on kuvannut ihmisiä, jotka seisovat tai makaavat vaiti. Teoksissa on jotakin arkkitehtonista – voin kuvitella, että patsaat ovat osia muinaisista rakennuksista. Että ne ovat ainoita jäljellejääneitä jonkin kadonneen temppelin osia.

Ihmishahmojen asennot viittaavat tähän tulkintaan. Yksi makaa selällään, kädet yhdessä vatsan päällä, rauhallisesti. Toiset on nostettu seinälle, jolla ne seisovat pystyssä kuin miekat, korkeat hiippalakit päässään.

Väriä veistoksissa on melko vähän, mutta välillä sekin saa sijansa. Osassa veistoksia on erivärisiä kerroksia, kuin raidallisissa räsymatoissa (oheisessa kuvassa yksityiskohta tällaisesta veistoksesta).

Ihmishahmojen kasvot ovat hartaita. Monella on silmät kiinni. Niissä on rauhaa, sisäistä tyytyväisyyttä ja tietoa. Osa jää omaan maailmaansa, osaan saan kontaktin toisia paremmin.

Blomqvistin akvarelleissa on puutarhoja. Parhaimmillaan maalaukset ovat ilmavia ja vihjailevia, ja niissä väikkyy lehdistöjen väleistä hohtava auringonpaiste. Myös ihmisiä kuvaavat piirrokset ovat luonnosmaisuudessaan kauniita. Taiteilija on osannut irrottaa oikeaan aikaan. IMG_20170816_170014

Maalausten puutarhoissa on violettia, sinistä ja vihreää. Niissä on syvää punaista ja lähes mustaa turkoosia. Niissä on kesän kaikkien kukkien värit, niin päivänvalossa kuin tummina, illan ukkosen hetkinä.

Osa akvarelleista on tukehduttavan täynnä. Niihin tekisi mieli mennä puutarhasaksien kanssa ja tehdä vähän hengitystilaa. Ilmavammat maalaukset paljastavat, että taiteilija pystyy tuomaan teoksiinsa myös elintärkeän hapen (ja kukkien tuoksua).

 

 

Taide kirmaa kesään (Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely)

Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely 2017. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 4.-22.6.2017.

IMG_20170610_150509

Anne Lehtinen: Empire kruunu.

Galleria Saskian kesänäyttelyn taiteilijat ovat Pirkkalan taideyhdistyksestä. Taideyhdistyksen näyttely on perinteinen ryhmänäyttely, jossa on monta taiteilijaa ja jokaiselta yksi tai korkeintaan muutama teos. Tunnelmasta ja tyylistä toiseen saa siirtyä vähän väliä (mutta sehän on tällaisten katsausten koko idea).

Teen nyt näyttelyssä kierroksen, jolla tartun muutamaan teokseen/tekijään/asiaan. Aloitetaan:

Ensimmäinen teos, Anne Lehtisen Empire kruunu: Ripustus tukee teoksen sisäistä tuulta: kattokruunun kynttilöiden liekit lepattavat poispäin gallerian avonaiselta ovelta. Maalaus on selkeä, yksinkertainen ja kuitenkin täynnä latausta.

Kattokruunut ovat nykyään paljon käytettyä taiteen kuvamateriaalia, mutta ne ovat silti pysyneet arvossa. Ehkä me tarvitsemme niitä (ja ajatusta kaikesta siitä, mitä kattokruunujen alla on meneillään).

Maarit Pajulan Soittaja on ihmiskuva, jossa ei näy kasvoja. Hiukset ovat löysällä nutturalla, naisen niska on paljas. Hän soittaa pianoa (tai näin päättelen): musiikki on keskittymistä, jonka me näemme, muttemme kuule.

Ihmisen kuvaaminen asennon kautta on mielenkiintoinen valinta. Ei kasvoja, ei käsiä, ei tekemisen kuvaa. Vain pään asento. Vain kampaus.

Riitta Oittisen pikkutarkoissa satumaailmoissa riittää kuljettavaa. Kaikkialta kuvapinnasta erottuu kasvoja, ja puunoksat elävät tietoisen olennon elämää. Kuun edessä lepattaa pilvi kuin meressä uiva meduusa.

Meri-Kaarina Rahkomaan puulle maalatuissa teoksissa on jotakin kiehtovaa. Kuin näkisi yllättävän LP-levyn kirpparilla ja tarttuisi siihen. Maalaukset ovat retroa lepattavine lahkeineen ja spiraalikuvioineen.

Menneisyys voi olla läsnä vaatteina. Vaatteista voi lukea ihmisen.

Toisenlainen menneisyys on sellaista kuin Pentti Kokon maalaismaisemissa: realistista. Punaisia mökkejä ja sorateitä. (Mutta juuri näistä mökeistä lähtivät maailmalle ne, jotka pukeutuivat leveälahkeisiin farkkuihin ja korkeapohjaisiin puukenkiin.)

IMG_20170610_150627

Suvi Malek: Kätkö.

Ihmiskuvauksen taitoa: tuoda ihmisen luonne ja tunnemaisema esiin teoksen taustassa. Tällaisia teoksia haluan mainita kaksi:

Suvi Malekin KätköMaria Laurikan Hetki ongella.

Kätkössä nuori tyttö lähes peittyy maalauksen pinnan täyttävään, vihreään suomukuvioon. Hänestä tulee osa elävää puunkuorta. Hän joutu kätköön (tai hän on juuri oppinut luomaan kätköjä itseensä, maailmoja, joihin kukaan muu ei pääse).

Hetki ongella purkautuu reunoistaan keväänvihreiksi rihmoiksi. Onkiva lapsi istuu laiturilla, joka sekin katoaa jo toisesta reunastaan valoon. Kesä syö järven, laiturin ja lopulta myös lapsen.

Kierros ryhmänäyttelyssä on kierros vaikutelmasta toiseen. Harvan teoksen eteen jää minuuteiksi, imemään kaiken sen, mitä teoksella on annettavanaan. Ensivaikutelma saa arvaamattoman paljon painoa.

Toisaalta ajattelen, että juuri tällaiset näyttelyt ja tällainen katsomisen tapa kuuluvat kesään. Kesä on vapautta – myös taide kirmaa kesälaitumelle ja suo katsojalle kevyemmän otteen.

 

 

Kuin koruja kuin kasveja kuin vettä (Näyttely: Heta Laitakari)

HETA LAITAKARI: aQua – veistoksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 25.11.–14.12.2016.

2016-12-05-2709

Heta Laitakarin veistoksissa on valoa. Näyttelyssä kuljetaan satumaisesta unitilasta toiseen: lumpeet kasvavat valolammesta, pronssiin valetut puunoksat taipuvat silmukoiksi.

Galleriassa on miellyttävän hämärää. Teokset valaisevat joulukuun alun pimeyttä. Tiedotteen lupaamaa kuunvaloa näyttelytilassa tosiaan on: kirkasta mutta kuulasta, vedenpinansta heijastuvaa. (Illan pimeydestä galleriaan astuneena jopa himmeä valo on paikoin liikaa, kun sitä pitää katsoa suoraan. Teoksia täytyy aluksi siristellä.)

Monet veistokset ovat kuin jättimäisiä koruja kiiltävillä alustoillaan. Rengasmaiset kasviveistokset voisi kutistaa sormuksiksi ja kaulakoruiksi. Toiset ovat pesiä: erilaisten hyönteisten koteja, joiden säspuolelta voi odottaa mitä tahansa (pronssisten ampiaisten äänetöntä virtaa galleriaan, esimerkiksi).

Pidän veistoksista, joissa yhdistyy muovinen putki ja lampun sisäpinnalle piirretyt (maalatut?) kasviaiheet. Niissä on jotakin dystopistista, tulevaisuutta, jossa kasvien on pitänyt kehittää itselleen muovisia rankoja.

Toiset valoteokset näyttävät silmääni liikaa lampuilta, ja jään kaipaamaan niihin jotain vähän lisää. Lisä voi olla pienikin: metallilankaan käärityt kivet riippumassa valoteoksesta kuin kellonpunnukset tai valojen asettelu suurille oksille ohjaavat ajattelua uusiin suuntiin.

Näyttely onnistuu luomaan kummallisia, pieniä satukirjamaisia maailmoja. Kun yhden jättää taakseen, toinen jo kutsuu luo.

 

 

Aina voi hypätä uuteen (Näyttely: Helge Riskula)

Helge Riskula: 40-VUOTISTAITEILIJAJUHLANÄYTTELY. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 14.10. – 2.11.2016.

sam_5520

Jumalat ovat kuolleet 4

”En ole esteetikko enkä luonnon kuvaaja, vaikka näenkin kauneuden ympärilläni ja pidän luonnosta. Alitajunta tuottaa mitä tuottaa, se ei sensuroi, läheskään kaikkea ei kuitenkaan ehdi tehdä”, Helge Riskula kirjoittaa juhlanäyttelynsä esittelyssä. Galleria Saskian näyttely on runsas, alitajuinen ja mielikuvituksellinen, toisinaan jopa surrealistinen. Huumori on kevyen myhäilevää.

Esillä on monella eri tekniikalla toteutettuja teoksia. Tekniikka sinänsä ei oikeastaan kiinnitä erityisesti huomiota – oli teos sitten tehty piirtämällä tai esineistä koostamalla, jokainen istuu hyvin yhteen ja samaan näyttelyn todellisuuteen.

Näyttelyssä on paljon viittauksia taidehistoriaan (mm. Hieronymus Boschiin). Perspektiivi-illuusioista tulee mieleen M. C. Escher, vaikka illuusioiden historia ulottuu toki paljon kauemmas. Riskulan Jumalat ovat kuolleet -sarjan temppelien pylväiköt ovat mahdottomia, niiden läpi ei voi kulkea. Temppelit ovat jääneet maailmalta suljetuiksi paikoiksi.

Riskulan kantaaottavuus on juuri tällaista, visuaalista oivaltamista. Esimerkiksi Puiden haamut -teoksen puunrungot on maalattu valkoisella piiloon. Ne ovat yhtä luoksepääsemättömissä kuin temppelien oviaukot.

sam_5518

Mummon makkara, Marianne-makkara, Maharadja-makkara, Domina-makkara, Poni äm -makkara

Esillä on unenomaisia näkyjä, joista suurin, Chiricon huone on huoneen kokoinen esinekooste, jonka sisällä on suklaarasioihin tehtyjä pienoismaailmoja. Osa teoksista sijoittuu Pohjanmaalle, jonka lakeudessa leijuu hedelmiä ja huulia.

Ihmisen ristit -installaatiossa erilaisia ristejä on koottu, leikattu pois ja täytetty asioilla, joista voi visualisoida ihmisen elämän käännekohtia. On matkalaukku, hiiliä, pullo ja ehkä jokin sisäelin formaliinissa. Vaikuttava teos kokoaa yhteen monta suurta ajatusta.

Näyttely kertoo taiteilijasta, jonka teokset rönsyilevät kulloisenkin ajatuksen perässä. Mistään ei ole tarve pitää liian tiukasti kiinni – aina voi hypätä uuteen. Näyttely on runsas, mutta täynnä pieniä pysähdyttäviä hetkiä. Sen voisi kiertää useampaan kertaan ja katsoa, mitä oma alitajunta poimii teoksista kulloinkin mukaan.

 

On nautittava nyt (Näyttely: Tiina Kemppainen)

TIINA KEMPPAINEN: SPIELPLATZ – Maalauksia, installaatio.

Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 12. – 31.8.2016.

15 hautajaiset, yhdet häät (yksityiskohta).

15 hautajaiset, yhdet häät (yksityiskohta).

Olen kesän ajan kokenut taidetta (työn ohessa) vain kirjoittamatta siitä. Kävin mm. Taidekeskus Salmelassa, jossa olikin taidetta muutamaksi tunniksi, sekä Alice Neelin näyttelyssä Ateneumissa (ehkä kirjoitan siitä vielä jotakin – näyttely on hieno).

Palaan kirjoittajavaihteelle Tiina Kemppaisen Spielplatz-näyttelyssä. Ensin vähän pökerryttää: maalauksissa on värejä ja yksityiskohtia niin, että jokaisen katsomiseen voisi käyttää vartin. Tai puoli tuntia. Sanojakin maalauksista löytyy.

Ja kuitenkin se ainoa installaatio imaisee minut luokseen. Olen naulittuna sen maailmaan pitkään. Puunviipaleissa on hautajaisia ja häät (hääpari seisoo kuilun reunalla). Hautajaisvieraita markkeeraavat rautanaulat ovat taivuttaneet päänsä mustien suorakaiteiden puoleen.

Liikutun teoksen yksinkertaisuudesta. Miten kevyesti kaikki on kuvattu, ja miten raskasta siitä on tullut. Rautanauloissa ja puunpalasissa on sitä paitsi jotakin tuttua mummolan suulista, ja ajattelen hautajaisia, joita suvussa vietetään ketjussa. Ensin häitä, sitten ristiäisiä, sitten hautajaisia, kaikkea limittäin, kiintyvällä vauhdilla. Suku on sitä, että on surijoita haudan äärellä.

Maalausten värikkäissä maailmoissa on väkivaltaisia kuvia, joissa jättiläinen syö lapsensa (tai muita pieniä otuksia) ja nainen vaipuu tanssiin luurangon kanssa. Kuolema on läsnä, mutta se tekee elämästä vain kirkkaampaa ja maanisempaa. On nautittava nyt.

Kaiken keskellä seesteisemmät tunnelmat helpottavat oloani. Habeas corpus -maalauksessa naisen ruumis muuttuu maastoksi, jäniksen korvat muuttuvat kasveiksi. Kaikki elää, osa on vain niin pientä/suurta, ettei näe muita kuin omankokoisen todellisuutensa osia.

 

 

 

Rytmiksi ja muodoksi (Näyttely: Samu Raatikainen)

SAMU RAATIKAINEN: Maalauksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 13.5.–1.6.2016.

Listener, 2014.

Listener, 2014.

Ensin jään seisomaan leveän, tasaisia pintoja ja pivimassaa rytmittävän leveän maalauksen eteen. Samu Raatikaisen näyttelyssä maalaaminen on teko, jolla nähty kokemus muuttuu rytmiksi ja muodoksi. Esillä on abstrakteja, heijastuksia tai vedenpintaa muistuttavia maalauksia sekä pilviä, jotka voivat yhtä hyvin olla jotakin paljon suurempaa: tähtisumua.

Maalausten värimaailma on harmaa, melkein hopeinen. Se on alkutalven väriä, jäätä joka vasta vähitellen alkaa peittää asfalttia alleen. Se on kesän väriä: liian kirkasta auringonpaistetta veden pinnassa. Lätäköitä syksyllä. Kevät, joka sulaa.

Värien lisäksi kankaalla on nonparelleja. En tiedä, ovatko ne nyt ihan oikeita sokerinonparelleja, mutta sellaisilta ne näyttävät: ne ovat yhtä aikaa väriä ja olioita. Jotakin, mitä kasaantuu maalattujen tilojen nurkkiin ja pinnoille.

Ja sitten joukossa on näitä lajittelevia teoksia, joissa värit, pilvikuviot ja pinnat on aseteltu siistiin riviin. Kuin toteamuksena: näistä tämä näyttely koostuu, eri muodoissaan.

Pilvet/tähtisumut on toteutettu niin kauniisti, että niihin voi upota. Niissä riittää perspektiiviä kilometreihin saakka.

Gradual retreat II, 2015.

Gradual retreat II, 2015.

 

 

Tekee hyvää katsoa (Näyttely: Tuomo Saali)

TUOMO SAALI: Pala taivasta. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 22.4.–11.5.2016.

Nocturne.

Nocturne.

Okei, käsitellään se romantiikka nyt tästä ensin alta pois. Tuomo Saalin maalauksissa on massiivisia pilviä ja maisemia, ja pieniä ihmisiä maisemien keskellä. Tulee mieleen Caspar David Friedrich ja hänen vaeltajansa.

Tämä on kuitenkin vain pintaa, koska Saali maalaa toisenlaisia kohtaloita. Hänen ihmisensä ovat todella pieniä, ja hänen taivaissaan on voimaa, joka musertaa. Ei siis mitään sellaista, että romanttinen sankari katselee kallionkielekkeeltä alaspäin, ehkä jopa hallitsee maisemaansa jossain määrin.

Kyllä Saali siitä huolimatta romantiikkansa tuntee. Hänellä on maalaus nimeltä Ylevä (Sublime), ja subliimin käsite on varsin merkittävä osa romanttista maisemamaalausta. Subliimi luo katsojalle varsin vahvoja tunteita. Tunneskaalaan kuuluu ihastus, vaarantunne ja jopa kauhu, ja yleensä tunne liitetään nimenomaan luontoon. (Hassua kyllä, Saalin Ylevä on pienin teos koko näyttelyssä. Olen haistavinani tässä jonkinlaisen kommentin siihen, että tätä subliimin käsitettä varmaankin aina tarjotaan selittämään hänen maalauksiaan.)

Näyttelyn maalauksista näkee ensin pilvimassat ja ihmiset, siis sisällön. Kun samankaltainen (joskin aina huomattavasti erilainen) maisema toistuu monta kertaa, alkaa maalauksista nähdä niiden pinnan ja tekniikan. Yhtäkkiä pilvet muodostuvatkin maaliläiskistä ja vuori on valutettu kankaalle. Kaikki tämä saa arvostamaan teoksia vielä enemmän: että ne on oikeasti tehty, jokainen niistä, suunnattomalta vaikuttavalla innolla toistuvasti samaan tematiikkaan ja kuva-aiheeseen.

Ihailen tätä omistautumista.

Toisinaan taivaat tuntuvat syövän ihmiset sisäänsä, välillä maisema rauhoittuu. Joka tapauksessa niitä tekee hyvää katsoa.