Henrietta Lehtonen: Samea maljakko

Henrietta Lehtonen: Samea maljakko

Henrietta Lehtosen piirustusnäyttely on täynnä yllättäviä ja surrealistisia piirustuksia. Samea maljakko ei ole kuvista erikoisimmasta päästä, vaan näyttää ensisilmäyksellä melko arkiselta. Sitten maljakossa erottuu kala.

Maljakkoon ei ole nostettu ruusuja, tulppaaneja tai muita leikkokukkia. Esille ovat päässeet jonkinlaiset luonnonkasvit, joista toinen on ehkä jo vähän nuupahtamaan päin. Ja sitten siellä ui se kala.

Maljakko vaikuttaa yritykseltä säilöä kokonainen luontokokemus. Mikä siellä järvenrannassa oli parasta? No ne vesikasvit ja pikkukalat! Otetaan kaikkia vähän mukaan kotiin ja ihaillaan niitä!

Kuva tuo mieleeni muiston lapsuudesta, jossa oli ihan tavallista yrittää pitää sammankonkutua elossa ämpärissä. Enää en saa kiinni tästä tarpeesta omistaa ja ottaa luontoa mukaan. Eihän se sammakonkutukaan hengissä selvinnyt (mutta siihen aikaan ojissa oli vettä ja kaikkialla sammankonkutua. toisin on nykyään).

Elävien olentojen spontaani irrottaminen ympäristöstään johtaa vääjäämättömästi niiden nuupahtamiseen. Miten kalan käy? Pääseekö se koskaan takaisin kotijärveen?

*

Henrietta Lehtonen: Naamapiirustuksia. Galleria Saskia (Tampere) 7.1.-26.1.2022.

Elina Ruohonen: Behave Nicely #Evolution Laws

Elina Ruohonen: Behave Nicely #Evolution Laws

Elina Ruohosen teoksissa seikkailee hellyttäviä ja pelottavia eläimiä. Myös ihmisissä on jotakin kesyttämätöntä, joka tuntuu välillä uhalta.

Pleksille maalatut teokset kiiltävät ja heijastavat ympäristöään. Valo leikkii väkisinkin värikkäillä pinnoilla.

Näyttelyssä pysähdyn mustan pantterin eteen. Teos on värikäs ja siinä tapahtuu paljon. Menee tovi ennen kuin huomaan kaiken: tuolla on palmuja, tuolla seisoo vinttikoira. Pinkin ja kirkkaanvihreän onnistunut liitto tuntuu kätkevän muitakin yksityiskohtia. En osaa nimetä maasta törröttäviä sylintereitä, enkä tiedä, puhkeaako kuvapinta pantterin takana kukkimaan.

Eläin kävelee päättäväisesti, ja on jo ojentamassa tassuaan ulos kuvasta. Vaikka taustan karkkivärit tekevät siitä vaarattoman oloisen, eläimen oikea luonto paljastuu, kun katsoo sitä silmiin.

Teosten iloisuus yhdistettynä vaaran tuntuun herättää katsomaan toisenkin kerran. Tällainen ihminen on: kävelemässä iloisesti pantterin ateriaksi, kunhan ansa on kauniilla väreillä kuorrutettu.

Elina Ruohonen: Futuurissa, vol. 2. Galleria Saskia (Tampere) 3.4.-21.4.2021.

Timo Vuorikoski: Venezia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 29.1.-17.2.2021

Timo Vuorikoski: Salute iltapäivän helteessä.

Timo Vuorikoski: Salute iltapäivän helteessä.

Näyttely on matka Venetsiaan. Italian valo! Ennen kuin kävin itse Italiassa, en ihan ymmärtänyt sitä valoa. Nyt osaan katsoa, ja löydän sen Vuorikosken maalauksista.

Näyttely rakentuu hetkille. Ihmiset on kuvattu kesken liikkeen, kesken eleen. Taustat ovat väriläikkiä, impressioita. Hetken kuvia ovat myös maalaukset juuri aukeamassa olevista nupuista.

Ja sitten ovat nämä maisemat. Vaikka pääosassa onkin rakennus, tunnen, että oikea kohde on ollut valo ja – vaikkei sitä voikaan tallentaa- kuuman iltapäivän tuoksu.

Vuorikoski tuo Italian pieninä ikkunoina galleriaan. Hänen teoksissaan on keveyttä, jollaista ei voi valokuvata. Se vaatii pitkää kohteen kanssa vietettyä aikaa ja kykyä nähdä kaiken hälinän keskeltä maiseman ydin.

*

Timo Vuorikoski: Venezia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 29.1.-17.2.2021.

Suljetut: Liisa Hietanen (Galleria Saskia)

Liisa Hietanen: Kyläläisiä. Galleria Saskia (Tampere) 13.3. – 1.4.2020.

–

Suljetuista näyttelyistä kertominen on vaikeutunut, kun moni taidemuseo on poistanut sivuiltaan tiedot tämänhetkisistä näyttelyistä. Ymmärrän kyllä miksi, ja kiroan itseäni, etten tajunnut ottaa näyttelytietoja talteen, kun niitä vielä oli saatavilla.

No, galleriakenttä on laaja ja heiltä tietoja löytyy (löytyy toki osasta museoitakin, eivät ne kaikki ole sivujaan tyhjentäneet). Tänään teen mielikuvitusmatkan tamperelaiseen Galleria Saskiaan, jossa on Liisa Hietasen Kyläläisiä-näyttely.

Liisa Hietanen virkkaa arkisia asiota, kuten ruokalautasia, jatkojohtoja ja lämpöpattereita. Niiden lisäksi hän virkkaa kokonaisia ihmisiä. Näillä virkatuilla tyypeillä on esikuvansa, eli ne ovat kolmiulotteisia muotokuvia oikeista ihmisistä.

Hietasen teoksiin voi tutustua taiteilijan omilla sivuilla olevien kuvien kautta. Olen myös ilokseni saanut nähdä teoksia näytteyissä vuosien mittaan; olen kirjoittanut tähän blogiin mm. vuoden 2011 näyttelystä Galleria Rajatilassa.

Virkkaaminen on hidasta ja siitä tulee rakkoja sormiin – tämä on ensimmäinen ajatukseni. Käsityötekniikat ovat olevinaan jotenkin pehmeitä ja kotoisia, mutta oikeasti käsitöiden tekeminen on – kuten sansta voi päätellä – työtä. Villasukkien neulomisesta tulee jännetuppitulehdus, virkkaamisesta rakkoja.

Mutta koska käsityöt liitetään kotiin, niistä tulee myös lämmin olo. Hietasen virkkaamiin ihmisiin ei voi kuvitella pahuutta. Heidän näkemisestään tulee hyvälle tuulelle, ja heitä tekee mieli halata.

Ihmisten ja heidän vaatteidensa virkkaaminen kuljettaa meidät kummalliseen metatodellisuuteen. Kun taiteilija virkkaa toisinnon mallinsa neulepuserosta, syntyy madonreikä, josta voi nähdä nurinkuriseen maailmaan. Miksi virkata neule? Ja onko virkattu vaate oikeasti vaate vai onko se osa virkatun ihmisen rakennetta ja ruumista? Mitä vaatteen alla on?

Tekemisen päättäväinen kerroksesta toiseen eteneminen tuo mieleen kirjoittamisen, koodaamisen ja muut kommunikaation välineet. Virkkaaminen on tiedon tallentamista. Tällainen maailma on; näin sen voi koodata silmukka silmukalta talteen.

Näiden teosten katseleminen tuottaa iloa ja ihmetystä. Samalla se synnyttää minussa valtavan arvostuksen toistoa kohtaan. Yksi silmukka on kovin pieni, eikä kerro vielä juuri mitään, mutta entä kymmenentuhatta silmukkaa? Miljoona? Tämän kun muistaisi omassakin arjessaan, kun asiat eivät tunnu etenevän riittävän nopeasti. Tekoja toistamalla maailma muuttuu, sillä sen on pakko.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa ja gallerioissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Maailman ihme (Näyttely: Johansson & Savolainen)

Vappu Johansson ja Metta Savolainen: 2πr akvarelleja ja grafiikkaa. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 12.–31.10.2018.

–

Vappu Johansson: Universum.

Vappu Johanssonin ja Metta Savolaisen yhteisnäyttelyyn valitsemat teokset ovat samasta maailmasta. Jopa niin, että meni hetki hahmottaa kummankin oma kieli. Ensin kaikki vaikutti saman tekijän kuvalliselta ajattelulta, mutta sitten koodi alkoi avautua.

Näyttely liikkuu avaruudellisessa ja matemaattisessa maailmassa. Kuvissa on sekä geometrisia muotoja että erilaisia aaltoja ja Möbiuksen nauhoja. Teoksissa kuvallistetaan todellisuutta, jonka mallintamiseen tavallisesti käytetään numeroita ja yhtälöitä. Samaan aikaan tämä todellisuus on kuitenkin hyvin konkreettista. Aurinko liikkuu tietyssä kaaressa taivaankannen halki, ja auringonpimennys on yhtä aikaa myyttinen ja tieteellisesti tutkittu tapahtuma.

Kokonaisuus on rauhoittava niin kuin ihmistä suuremmat asiat parhaimmillaan ovat. Planeetat liikkuvat, aurinko nousee ja laskee. Ääniaallot kulkevat ilmassa.

Samalla tavalla omaa rataansa kulkee ihmisaisteille liian pieni maailma. On hiukkasia ja atomeja, ja kaikki toimii.

Tässä yhteydessä mikä tahansa yksittäinen teos voi lähettää liikkeelle hurjia ajatusprosesseja. Esimerkiksi Johanssonin erivärisistä ympyröistä koostuva Time is a Flat Circle spekuloi ajan ulottuvuuksilla ja saa varsin rajatuilla kuvallisilla keinoilla ajan avautumaan edessäni.

Koko näyttely on kuin perusta, jolle ladotaan teos teokselta uutta tietoa ja teorioita. Kuva kuvan jälkeen muuttuu aivoissani ajatuksiksi ja käsitteiksi. Koko maailma tuntuu samaan aikaan ihmeeltä ja luonnonlakien konemaiselta toiminnalta.

Metta Savolainen: Lunar Eclipse.

 

Äärettömyyksiä (Näyttely: Marra Lampi)

MARRA LAMPI: 70 – retrospektiivinen juhlanäyttely. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 21.9. – 10.10.2018.

–

Marra Lampi: Sininen (2008)

 

Joskus nuorempana kriitikkona kirjoitin näyttelyarvioon, että Marra Lammen maalaukset olivat helppoja vastaanottaa. Sain tästä (en taiteilijalta vaan joltakulta muulta) palautetta, että ei koskaan saa kutsua taiteilijan teoksia helpoiksi, se on loukkaavaa. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että helppo lähestyttävyys on taideteokselle yleensä etu.

Katsomisen keveys tulee geometriasta. Tulee turvallinen olo, kun tietää katseen pysyvän teoksessa. Vaikka viivaa seuraisi loputtomasti, ei koskaan putoa teoksen maailmasta pois.

Galleria Saskian retrospektiivinen näyttely tarjoaa Lammen uralta sellaisiakin suuntia, joihin en ennen ole törmännyt. Odotin näitä meditaationkaltaisia, geometrisia kuvioita, joita sainkin, mutta niiden lisäksi sain valoteoksia sekä herkänhauraita sateenkaarimaalauksia.

Ihaninta teoksissa tähän vuodenaikaan ovat värit. Rakastan kullan ja syvänsinisen yhdistelmää, joka tuo mieleen moskeijojen mosaiikit. Rakastan vihreää ja kirkasta keltaista. Rakastan myös viivaa, joka näyttää vaivattomalta, mutta on luonut ikuisuuksia, äärettömiin jatkuvia reittejä kuva-alan yli ja taas takaisin.

 

 

 

Niin paljon hyvää (Näyttely: Ville Räty)

VILLE RÄTY: Decay and Growth. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 22.9. – 11.10.2017.

–

Kyllä sen kehtaa sanoa: Ville Rädyn maalaukset ovat kauniita. Ne ovat kuvia maailmasta, jossa teollisuus ja teknologia vielä voidaan nähdä romanttisesti, esteettisesti ja huikeina saavutuksina. Jäänmurtajat tunkeutuvat talviselle merelle. Kaupunki kohoaa korkeuksiin.

Tähän saavutuksentunteeseen ei vielä liity ajatus planeetan lopullisesta tuhoutumisesta. Vielä on mahdollista ihailla.

Maalauksissa on iloisia värejä, jotka – yhdessä radiomastojen ja nostokurkien rakenteiden kanssa – ohjaavat tulkintaa huvipuiston suuntaan. Huvipuistoissakin on suuria rakenteita ja koneita. Siellä koneet ovat hauskuutta puhtaimmillaan.

(Yritän nähdä myrkynkeltaisen taivaan myrkyllisenä, mutta ei. Näen sen aina iloisena niin kuin syksyn keltaisissa lehdissä hyppiminen on iloa.)

Maalaukset on tehty rauhassa, kerros kerrokselta rakentaen. Niissä on pinta, johon voi kadottaa itsensä pitkäksi ajaksi. Välillä siveltimenvetojen sumuverho on kuin musiikkia kankaalla. Välillä metsänpohja näyttää kasvavan oikeaa kaarnaa.

Näyttely on hieno matka ihmisen pakkomielteeseen päästä koko ajan eteenpäin, tehdä koko ajan enemmän. Välillä jopa maalausten osat murtuvat irti toisistaan koneiden painon alla.

Maalaukset saavat minut surumieliseksi ja nostalgiseksi. Niissä on niin paljon hyvää. Mietin, miten sen saisi takaisin; miten voisi nähdä kaupungin ympärillään kuin ihmeen.

Suuri, valkoinen kuu valaisee kaupungin tornit. Ja silloin se tapahtuu: äkkiä tämä on vieras maailma, avaruusmatkailijan löytämä hämmästyttävä paikka. Olemme vasta tutkimusmatkan alussa.

 

 

Kirja kirjasta, sydän sydämestä (Näyttely: Päivi Pussila & Raimo Törhönen)

Päivi Pussila & Raimo Törhönen: Suljettu kierto. Öljymaalauksia ja veistosinstallaatioita. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 1.9. – 20.9.2017.

–

Päivi Pussilan ja Raimo Törhösen näyttely on sellainen, jossa viihdyn. Alati minulle tarjoillaan herkkuja.

Aloitetaan nyt esimerkiksi Päivi Pussilan maalauksista. Ne ovat anatomisia: niissä on aivoja, verisuonia. (Ne ovat myös mahdottomia valokuvata, koska kamerani ei tunnista sinistä sydäntä sinisellä pohjalla.) Ne etsivät ihmisen ydintä.

On aivot. Aivoissa tapahtuu jotakin. Ihminen ajattelee jotakin, tekee jotakin. On jotenkin. Silti aivot näyttävät rauhalliselta massalta, jossa ei tapahdu mitään.

Suurella kankaalla on sininen sydän. Teoksen nimi, Niin pieni ihmissydän on, viittaa siihen, että sydän on aidon kokoinen. Se näyttää suurelta, mutta menen lähemmäs ja vertaan sen kokoa nyrkkiini. Kyllä se taitaa esikuvansa kokoinen olla.

Sen ympärillä on silkka sininen tyhjyys. Sydän se jaksaa, ketään näkemättä, sykkiä ja pitää meitä elossa.

Raimo Törhönen on käyttänyt veistoksissaan kirjoja. Hauskasti nimetty Bibel Babel (kuva) on kirjoista koottu DNA-ketjun näköinen kierre. Viittaus Raamattuun ja ihmisen alkuperään?

Toiset kirjat on sidottu tai naulattu tai sensuroitu. Niihin liittyy ihmisten nimiä: esimerkiksi Vladimir Putinin kirja on se sensuroitu kappale.

Vallan ja voimattomuuden teemoja Törhönen käsittelee myös suurissa installaatioissaan. Yhdessä aidan sisäpuolella on pieni juna pienillä raiteillaan. Brave, strong nation siellä jatkaa muuriensa sisällä puksuttamista.

Näyttely päättyy yllätykseen. Pussilan maalaussarja Näkevä (kuva ylhäällä) kiertää viimeisen huoneen seinillä. Silmämuotokuvat muistuttavat ajasta, jolloin oli muotia maalauttaa rakkaalleen muotokuva silmästä.

Kaikkialle seuraavassa katseessa on jotakin mustasukkaisen kauheaa, mutta se on toiminut myös rakkaudenosoituksena. Mikäs sen henkilökohtaisempaa kuin oman puolison silmä taskussa.

 

 

Patsaspuistossa (Näyttelyt: Virpi Kanto & Maarit Blomqvist)

Virpi Kanto: Veistoksia betonista. Maarit Blomqvist: Akvarelleja ja piirroksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 11. – 30.8.2017.

–

Galleria Saskian näyttelyt kietoutuvat yhteen. Virpi Kannon betoniveistokset ja Maarit Blomqvistin akvarellit ja piirrokset ottavat tilansa yhteisistä huoneista.

Kannon veistoksissa näkyy betonin rosoisuus. Taiteilija on kuvannut ihmisiä, jotka seisovat tai makaavat vaiti. Teoksissa on jotakin arkkitehtonista – voin kuvitella, että patsaat ovat osia muinaisista rakennuksista. Että ne ovat ainoita jäljellejääneitä jonkin kadonneen temppelin osia.

Ihmishahmojen asennot viittaavat tähän tulkintaan. Yksi makaa selällään, kädet yhdessä vatsan päällä, rauhallisesti. Toiset on nostettu seinälle, jolla ne seisovat pystyssä kuin miekat, korkeat hiippalakit päässään.

Väriä veistoksissa on melko vähän, mutta välillä sekin saa sijansa. Osassa veistoksia on erivärisiä kerroksia, kuin raidallisissa räsymatoissa (oheisessa kuvassa yksityiskohta tällaisesta veistoksesta).

Ihmishahmojen kasvot ovat hartaita. Monella on silmät kiinni. Niissä on rauhaa, sisäistä tyytyväisyyttä ja tietoa. Osa jää omaan maailmaansa, osaan saan kontaktin toisia paremmin.

Blomqvistin akvarelleissa on puutarhoja. Parhaimmillaan maalaukset ovat ilmavia ja vihjailevia, ja niissä väikkyy lehdistöjen väleistä hohtava auringonpaiste. Myös ihmisiä kuvaavat piirrokset ovat luonnosmaisuudessaan kauniita. Taiteilija on osannut irrottaa oikeaan aikaan.

Maalausten puutarhoissa on violettia, sinistä ja vihreää. Niissä on syvää punaista ja lähes mustaa turkoosia. Niissä on kesän kaikkien kukkien värit, niin päivänvalossa kuin tummina, illan ukkosen hetkinä.

Osa akvarelleista on tukehduttavan täynnä. Niihin tekisi mieli mennä puutarhasaksien kanssa ja tehdä vähän hengitystilaa. Ilmavammat maalaukset paljastavat, että taiteilija pystyy tuomaan teoksiinsa myös elintärkeän hapen (ja kukkien tuoksua).

 

 

Taide kirmaa kesään (Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely)

Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely 2017. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 4.-22.6.2017.

–

Anne Lehtinen: Empire kruunu.

Galleria Saskian kesänäyttelyn taiteilijat ovat Pirkkalan taideyhdistyksestä. Taideyhdistyksen näyttely on perinteinen ryhmänäyttely, jossa on monta taiteilijaa ja jokaiselta yksi tai korkeintaan muutama teos. Tunnelmasta ja tyylistä toiseen saa siirtyä vähän väliä (mutta sehän on tällaisten katsausten koko idea).

Teen nyt näyttelyssä kierroksen, jolla tartun muutamaan teokseen/tekijään/asiaan. Aloitetaan:

Ensimmäinen teos, Anne Lehtisen Empire kruunu: Ripustus tukee teoksen sisäistä tuulta: kattokruunun kynttilöiden liekit lepattavat poispäin gallerian avonaiselta ovelta. Maalaus on selkeä, yksinkertainen ja kuitenkin täynnä latausta.

Kattokruunut ovat nykyään paljon käytettyä taiteen kuvamateriaalia, mutta ne ovat silti pysyneet arvossa. Ehkä me tarvitsemme niitä (ja ajatusta kaikesta siitä, mitä kattokruunujen alla on meneillään).

Maarit Pajulan Soittaja on ihmiskuva, jossa ei näy kasvoja. Hiukset ovat löysällä nutturalla, naisen niska on paljas. Hän soittaa pianoa (tai näin päättelen): musiikki on keskittymistä, jonka me näemme, muttemme kuule.

Ihmisen kuvaaminen asennon kautta on mielenkiintoinen valinta. Ei kasvoja, ei käsiä, ei tekemisen kuvaa. Vain pään asento. Vain kampaus.

Riitta Oittisen pikkutarkoissa satumaailmoissa riittää kuljettavaa. Kaikkialta kuvapinnasta erottuu kasvoja, ja puunoksat elävät tietoisen olennon elämää. Kuun edessä lepattaa pilvi kuin meressä uiva meduusa.

Meri-Kaarina Rahkomaan puulle maalatuissa teoksissa on jotakin kiehtovaa. Kuin näkisi yllättävän LP-levyn kirpparilla ja tarttuisi siihen. Maalaukset ovat retroa lepattavine lahkeineen ja spiraalikuvioineen.

Menneisyys voi olla läsnä vaatteina. Vaatteista voi lukea ihmisen.

Toisenlainen menneisyys on sellaista kuin Pentti Kokon maalaismaisemissa: realistista. Punaisia mökkejä ja sorateitä. (Mutta juuri näistä mökeistä lähtivät maailmalle ne, jotka pukeutuivat leveälahkeisiin farkkuihin ja korkeapohjaisiin puukenkiin.)

Suvi Malek: Kätkö.

Ihmiskuvauksen taitoa: tuoda ihmisen luonne ja tunnemaisema esiin teoksen taustassa. Tällaisia teoksia haluan mainita kaksi:

Suvi Malekin Kätkö.  Maria Laurikan Hetki ongella.

Kätkössä nuori tyttö lähes peittyy maalauksen pinnan täyttävään, vihreään suomukuvioon. Hänestä tulee osa elävää puunkuorta. Hän joutu kätköön (tai hän on juuri oppinut luomaan kätköjä itseensä, maailmoja, joihin kukaan muu ei pääse).

Hetki ongella purkautuu reunoistaan keväänvihreiksi rihmoiksi. Onkiva lapsi istuu laiturilla, joka sekin katoaa jo toisesta reunastaan valoon. Kesä syö järven, laiturin ja lopulta myös lapsen.

Kierros ryhmänäyttelyssä on kierros vaikutelmasta toiseen. Harvan teoksen eteen jää minuuteiksi, imemään kaiken sen, mitä teoksella on annettavanaan. Ensivaikutelma saa arvaamattoman paljon painoa.

Toisaalta ajattelen, että juuri tällaiset näyttelyt ja tällainen katsomisen tapa kuuluvat kesään. Kesä on vapautta – myös taide kirmaa kesälaitumelle ja suo katsojalle kevyemmän otteen.