Archive for maaliskuu 2019

Fyysinen kokemus (Näyttely: Paul Osipow)

Paul Osipow. Helsingin Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 26.1.–24.3.2019.

Paul Osipowin maalaukset tuntuvat hohtavan vuoroin valoa, vuoroin niin syvää pimeyttä, että se törmää minuun kankaan läpi. Näyttelykierros on fyysinen kokemus.

Osipow on täydellinen värin ja rymin asiantuntija. Häneen voi luottaa: aina löytyy jokin, joka tasapainottaa kokonaisuuden ja luo siihen yllättävän kulman. Se voi olla sininen utu kankaan yläosassa tai vihreä raita alareunassa. Se voi olla tasaisen ja epätasaisen pinnan yhdistelmä.

Maalaukset esittävät valoa. Alaston nainen on valon taustasta irtilohkaisema, elävä olento. Päärynä on valoa, joka purkautuu hedelmästä ulos, ja virtaa maailmaan.

Teos teokselta tunnen värien painon rintakehässäni. Iloitsen, innostun, otan askelia taaksepäin, kun maalaus työntää voimalla minua vasten.

Taiteilija on räjäyttänyt jokaiselle kankaalle ainutlaatuisen hengen. Kierros oli mahtava kokemus Amos Rexin Magritte-näyttelyn jälkeen: kurinalaisen Magritten katsomiseen tottuneet silmät avautuivat Osipowin teoksille uudelleen ja uudelleen.

Teosten valo on niin omansa, etten voinut ostaa näyttelykirjaa. Halusin sen, selasin sitä. Mutta kun katselin kuvia, en nähnyt niissä sitä kädenjäljen voimaa, joka minuun erityisesti vaikutti. En halunnut kuvia maalauksista, halusin maalaukset itsensä.

(Näyttelyn mediakuvat on salasanasuojattu, joten ohjaan teidät katsomaan tarjolla olevia kuvia Taidehallin sivuilta.)

 

Mainokset

Kaunista, oivaltavaa (Näyttely: René Magritte)

Magritte: Elämänviiva. Amos Rex (Lasipalatsi) (Mannerheimintie 22–24, Helsinki) 8.2. – 19.5.2019.

Teoksien_kuvapohjat_medialle_2019-12-186

René Magritte: La Chambre d’écoute (Kuunteluhuone), 1958. Kuva on Amos Rexin lehdistökuva.

René Magritte oli suuri syy siihen, että aloin aikanaan opiskella taidehistoriaa. Tarina ei ole kauhean kiinnostava (opiskelin tanssia, ja tanssiopintoihin kuului pakollisia taidehistorian luentoja. Siellä jokin Magritten teos pamahti valkokankaalle, ja se oli sitten menoa).

Magritten surrealistinen, nokkela ja ihmisläheisiä oivalluksia tarjoava taide tuntui omalta jo 18-vuotiaana. Teoksia oli helppo lähestyä, tunsin ymmärtäväni niitä ja sen lisäksi ne olivat kauniita katsoa.

Magritten taide on yhä kaikkea tätä: helppoa lähestyä, kaunista, oivaltavaa. Amos Rexiin koottu, suuri näyttely kuljettaa katsojan Magritten uran vaiheiden läpi loogisesti ja ilmavasti. Kaikkea on sopivasti, ähkyä ei tule.

Amos Rexiin saa tosin jonottaa. Ja sisällä näytteytiloissa ihmisiä on niin paljon, ettei kaipaamani katsomisen flow-tilaa ole mahdollista saavuttaa. En voi siirtyä spontaanisti teokselta toiselle; odotan vuoroa, etsin väliä johon mahtuisin. Minun on vaikea tottua siihen, ettei taide ole oma, yksityinen kokemukseni. Taiteesta on tullut massojen omaa, ja sen luo kuljetaan jonossa.

Minulle näyttelyn innostavimmat tarjoomukset olivat pieniä lyijykynäpiirroksia, mainosjulisteita (yksikin tupakkamainos, joka näyttää aavemaisen uhkaavalta, vaikka siinä on vain sinisilmäinen, nuori nainen näennäisen rauhallisessa ympäristössä) sekä Margitten sikailuvaiheeksi nimitetyn kauden maalauksia. Näissä on uskomaton värimaailma, ja muuten hyvin kurinalaisen maalarin irrottelua on todella hauska katsoa.

Ihastuin siis kaikkeen sellaiseen, joka raotti tiukan, harkitun estetiikan verhoa. Nopeasti tehty piirros, lennokkaasti maalattu kuva.

Eipä siinä, rakastin toki kaikkea. Vihreää omenaa, kivettynyttä piknik-asetelmaa, kaikkea. Magritten vapaus löytyy kuvien sisällöistä ja aiheista, ei niinkään sivellintekniikasta, ja välillä tekikin mieli sanoa ”rentoudu! päästä itsesi irti!” Taiteilijan työskentelyn eri puolia oli siis erityisen valaisevaa nähdä.

 

Aivan kuin kaikki olisi ohi (Näyttelyt: Mikael Pohjola & Anssi Törrönen)

Mikael Pohjola: Natural Forces ja Anssi Törrönen: Maalauksia. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 16.2.-5.3.2019.

IMG_0736

Mikael Pohjola: Harm’s Swift Way

Mikael Pohjolan maalaukset ovat pieniä tarinoita. Niihin on ryhmitelty ihmettelyn ja löytämisen hetkiä. Maailmojen yllä leijuu outo tunnelma, vähän niin kuin aivan pian kaikki olisi ohi (mutta me emme vain vielä tiedä sitä).

Maalauksissa on luonnontieteellistä estetiikkaa. Ihminen avataan ja hänen sisälleen katsotaan. Perhonen räpyttää siipiään ja koko maailma muuttuu.

Myös jokin maalausten pinnassa tuo mieleen vanhat lunnontieteelliset kirjat. Avattu ihminen on kuvattu vähän kankeasti, tiedettä tekevät valkopartaiset miehet, joilla on pyöreät silmälasit.

En voi sanoa, että näyttely riemastuttaa – tunnelma on alakuloinen ja vieraannuttava. Mutta kierroksen jälkeen tuntuu, kuin olisi lukenut jonkin todella paksun kirjan jostakin kaukaa ajasta. Saanut kiinni jostakin, jäänyt etäiseksi jostakin.

IMG_0742

Anssi Törrönen: Nimetön

Anssi Törrönen on kuvannut anatomisilta näyttäviä, lihallisia elementtejä läheltä. Tuntuu kuin katsoisin kuvia väärästä kulmasta: jos vain kiertäisin taualun toiselle puolelle, kuva varmasti asettuisi, ja hahmottaisin, mitä se esittää.

Esittämisen ajatus on tietenkin päälleliimattu. Voin yhtä hyvin vain katsoa. Mutta aivot alkavat selittää: tuolla näkyy pala kesätaivasta, tuossa on kaksi toisiinsa kietoutunutta, kankaaseen verhottua ihmistä.

Sormimaiset, luumaiset, lihamaiset ja ihomaiset pinnat muodostavat suurikokoisia maisemia. Näyttely velloo ympärilläni ilkikurisesti. Jospa vain tietäisit, se sanoo, ja verhoaa itseään vähän lisää.