Ei enää (eli kävelyllä Tampereella)

Olen taas jättänyt kirjoittamatta näyttelyistä, ja takaraivossani takoo. Ainakin Kapriisissa olisi ehdottomasti pitänyt ehtiä käydä Päivi Hintsasen ja Timo Sälekiven näyttelyssä (loppuu huomenna).

No, lähdinpä kuitenkin mittailemaan Tampereen katuja katutaiteen toivossa. Ajattelin tehdä tänne hienon kuvapäivityksen kadulta löytyneistä teoksista. Täsä tulee kuitenkin enemmänkin entisten teosten kavalkadi. Löysin mm. seuraavia:

Ei enää alikulkutunnelissa.

Ei enää lyhtypylväässä.

Ei enää seinässä.

Ei enää tarrassa.

Ei enää tässäkään lyhtypylväässä.

–

Jotain kuitenkin löysinkin:

Lyhtypylväässä!

Sillankaiteessa!

Rakennustyömaan seinässä!

Betoniporsaassa!

Tämän viimeisen voi toki laskea myös roskaksi, mutta on hauska ajatus, että joku on asetellut pillinsä tuohon tuolla lailla. Väliaikaisuuden ihana, vastenmielinen välttämättömyys.

Aion kuvata näitä koko kesän, joten (kuten aina) minulle saa vihjata paikkoja, joista kannattaa etsiä.

Kolumni katutaiteesta

Kirjoitin Keskisuomalaiseen Porin Street art -näyttelyn innoittamana kolumnin:

Pyhä betoni ja kielletty katutaide

Kirja: Robert Smithson: Retrospektiivinen näyttely

Robert Hobbes (1982) Robert Smithson: Retrospektiivinen näyttely. Sara Hildénin taidemuseo.

–

Kaikki alkoi Richard Serrasta. Vierailin viime heinäkuussa bochumilaisessa m-galleriassa, jossa oli yksi ulkorakennus varattu Serran veistokselle. Vaikka olin sitä ennenkin kokenut joitakin taideteoksia ruumiillisesti, tämä teos kuitenkin pakotti sellaiseen näköaistin unohtamiseen ja koko vartalon käyttöönottoon, ettei mikään aiemmin. Jokin tavassani lähestyä taidetta muuttui; tuntui äkkiä aika tylsältä vain katsella maalauksia.

Serran teoksen jälkeen kävin Jyväskylän yliopistossa paikkasidonnaisen taiteen luennoilla. Luentosarjan aikana vierailin Sara Hildénin taidemuseossa, jossa myytiin vanhoja näyttelykirjoja pois eurolla kappale. Tuntuu varsin robertsmithsonmaisen puristiselta, että ostin hänen retrospektiivisen näyttelynsä luettelon 1.11.2011 hintaan 1 e.

No, koska olen haalija, olen haalinut hyllyyni enemmän taidekirjoja kuin ehdin lukea. Niinpä tässä on kulunut puoli vuotta, joiden aikana olen ajatellut tilaan sijoittuvaa taidetta. Porin taidemuseon Street art uusimpana eikä lainkaan vähäisimpänä kokemuksena toi jälleen pintaan tämän vimmaisen kiinnostukseni taiteeseen, jota voi kokea vain menemällä teokseen/teoksen luo.

Niinpä luin Robert Hobbsin kirjoittaman Robert Smithson: retrospektiivinen näyttely -teoksen tänään. Kirja on siten vähän ehkä huonolla tavalla aikansa kuva, ettei lukijaa tulla vastaan. Tekstit englanniksi ovat luettavia, mutta kaikki suomenkielinen on painettu kursiivilla. Kyllähän kursiivia nyt pari riviä lukee, muttei kokonaista kirjaa! Onneksi kuvat ovat tässä tärkeämpiä (mikä sekin on illuusio, koska maataidetta ei voi kokea kuvien kautta).

Smithson on kummallinen taiteilija. Hän ihan selvästi kritisoi luonnon tuhoutumista (esim. teoksellaan, jossa Manhattanin alueelta kadonneita kasveja kuljetetaan turistiveneessä Manhattanin ympäri katselemassa saastunutta elinaluettaan) ja sitten toisaalta hän meni niin taiteen ehdoilla eteenpäin, että teki jättimäisen teoksen kaatamalla tonneittain asfalttia sorakuoppaan Roomassa (ei kovin ympäristöystävällisä!) Hän kaatoi muutakin, mm. liimaa (teos katosi, koska liima oli vahingossa vesiliukoista).

Maataide vaikuttaa jotenkin aidon yhteisölliseltä. Kirjassa on teos Hollannista, Emmenistä. Teoksen piti olla vain väliaikainen, mutta kaupunkilaiset vaativat, että se jää heille pysyväksi. Ja kas kummaa! Kuulin ystävältä eilen, että tässä lähellä, Pinsiössä, on Nancy Holtin maataideteos (Holt oli Smithsonin vaimo), jonka tausta on huhujen mukaan samanlainen, asukkaista lähtenyt halu saada rumaksi muuttuneeseen ympäristöön jotakin arvokasta (en tiedä tästä mitään, kertokaa minulle lisää).

Smithsonhan on kai tunnetuin Spiral Jettystä, joka on media-ajan teos – sen voi kokea lähinnä vain valokuvien ja siitä tehdyn dokumenttielokuvan kautta. Mutta näyttelyn yhteydessä julkaistu kirja paljastaa massiivisten massojen kanssa työskennelleestä maataiteilijasta myös fanaattisen karttojen tutkijan. Hän on piirtänyt omia, käsitteellisiä karttojaan, taitellut karttoja, peittänyt osia kartoista ja niin edelleen. Tilan hallitsemisestahan tässäkin on kyse, samoin kuin maataiteessa.

Mutta takaisin Nancy Holtiin! Miksen ole koskaan kuullut tästä teoksesta? Ja kuitenkin, kun katselen Holtin sivuilla videota teoksesta (se löytyy listasta nimellä Up and Under), se vaikuttaa etäisesti tutulta. Menen sinne tänä kesänä, raportoin sitten lisää. Jos siis löydän sen. Teokseen viittaava Tampereen seudun matkailusivusto näyttää vain virheilmoituksen. Nokian kaupungin englanninkielisiltä sivuilta löydän osoitteeksi Sasintie 561, Pinsiö.

Kaikki myös päättyy Richard Serraan – kun Smithson kuoli kesken teoksensa tekemistä (kuvatessaan sitä ilmasta), teoksen tulivat tekemään loppuun Nancy Holt, Tony Shafraz ja Serra.

Mun on pakko saada tehdä itse! (Näyttely: Street art)

STREET ART – THE NEW GENERATION Porin taidemuseossa 27.05.2012 saakka.

–

Eilisen Elävä blogi -tapahtuman tauolla tutustuin Street art -näyttelyyn. Täten voin sanoa nähneeni näyttelystä vain osan; en ehtinyt lähteä kaupungille katselemaan taidetta rakennusten seinillä. Katselin ihan vain sen, mitä museossa oli.

Ensimmäisenä liimauduin Invaderin teosten eteen, sillä olen seuraillut tämän mystisen henkilön taidetta niiden harvojen suurkaupunkien kaduilla, joilla olen liikuskellut. Yksi invader on sijoitettu siten, että sitä voi katsella Vatikaanin museoihin jonottaessaan (onhan tuo Invader tuossa kuvassa oikealla, vai kopioiko joku häntä? se ei näytä ihan samalta!)

Jotenkin en voinut välttyä siltä tunteelta, että nämä nimettöminäkin pysyvät katutaiteilijat ovat kuitenkin niitä nimekkäitä – joku tietää keitä he ovat, ja heidät on osattu etsiä tekemään näitä museoteoksia. Lisäksihän on lukemattomia katutaiteilijoita, jotka onnistuvat säilyttämään anonymiteettinsä niin hyvin, ettei kukaan tietäisi edes mistä maasta lähteä tekijää etsimään.

Pidän tästä ajattelusta, joka Invaderillakin on, että kaupunki kerrallaan hän valloittaa maailman. Suomessa on vaikea synnyttää innovatiivista katutaidetta, kun kaikki on kiellettyä ja poistetaan heti alkuunsa. (Paitsi neulegraffitit, jotka eivät tunnu häiritsevän ketään.)

Näyttelytilasta on tehty katumainen tuomalla sinne kiviä, aitaa ja sellaista. Tilantuntu onkin onnistunut. Paikoin on avaraa kuin torilla ja paikoin ahtaampia kujia.

Näyttely on hyvä: kun lähden museosta, tunnen, että minun on ihan pakko saada tehdä jotain itse. (Tunne on sikäli uusi, että olen hokenut itselleni viimeiset 15 vuotta, ettei minun kannata edes yrittää mitään visuaalista, koska en osaa, en osaa, en osaa.)

Nautin erityisesti videoseinästä, jolla pyörii monessa ruudussa leivänpaahtimia kaikkialle tekevän tyypin videoita. Kuinka ovelaa ujuttaa leivänpaahdin urheilukanaville maalaamalla se tiehen juuri ennen pyöräkilpailua! Tai kuinka voi maalata keskellä päivää keskelle katua, seinään, kunhan päällä on huomioliivi, joka saa maalaajan näyttämään viralliselta.

Jos nyt jotain jäin toivomaan niin näyttely oli vähän liian pieni. Tämähän ei oikeastaan kerro näyttelyn koosta mitään vaan siitä, että aihe ja esillepano olisivat kantaneet vielä huomattavasti runsaamman teosten määrän.

Suhtauduin katsomiseen niin kuin kadullakin, eli en lukenut mistään tekijöiden nimiä. Niinpä en tainnut tunnistaa muista kuin Invaderin, jonka tunsin jo ennakkoon. En tiedä oliko valintani fiksu, mutta olisi tuntunut väärältä lukea, kuka minkänkin takana on. Joten anteeksi, taiteilijat, mutten kerro teistä nyt mitään.

Edit: Nyt, kun tässä etsiskelen katutaidekirjoja netin kautta, voisin isätä, että museossa olisi saanut olla myynnissä myös pikkuisen laajempi valikoima näyttelyyn liittyvää kirjallisuutta. (Tokihan siellä oli muutama kirja.)

Elävä blogi

Olin eilen Porin taidemuseossa, jossa oli Elävä blogi -tapahtuma. Jussi Koitelan järjestämän tilaisuuden ideana oli, että taidebloggaajat esittelevät blogiaan yleisölle ja kameralle. Kuvattu materiaali päätynee joskus johonkin muotoon, jota voi katsella.

Ratkaisin asian siten, että tulostelin Nokkosta sieltä täältä ja luin sattumanvaraisesti lattialta nostamiani päivityksiä ääneen. Tekisin nyt toisin; laittaisin yleisön nostamaan päivitykset hatusta! Tilaisuus oli kiintoisa ja oli mukava kuunnella muiden bloggaajien ajatuksia (paikalla olivat Heikki Kastemaa ja Anni Venäläinen).

Elävässä blogissa oli se hauska puoli, että tekstistään sai välitöntä palautetta. Piristävää!

Toisaalta en koskaan ennen tilaisuutta ollut ajatellut, mihin tällä nokkostamisellani pyrin, joten nyt on vähän sellainen meta-ajattelun ongelma; paneelikeskustelussa ruodin omaa kirjoittamistani, enkä nyt tunnu pääsevän takaisin sitä edeltäneeseen viattomuuden tilaan.

Onneksi minulla on huono muisti ja kohta annan taas mennä niin kuin ennenkin.

(Anteeksi, että julkaisen omahyväisesti oman kuvani, mutten halua julkaista muidenkaan kuvia lupaa kysymättä.)

Ei enää mitään sanottavaa (Näyttely: Gråhn)

Krister Gråhn. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 22.5.2012 saakka.

–

Olisi mukavaa, jos postiluukusta putoilisi useamminkin sellaisia papereita kuin Krister Gråhnin näyttelykutsu. Mystisellä lapulla nimittäin kysytään esimerkiksi: Miksen murehdi aikaa ennen syntymääni? Loistava kysymys katkaisemaan päivän!

Kutsun perusteella minulle syntyi vahva mielikuva näyttelystä, jossa sanoilla on vähintään yhtä suuri merkitys kuin kuvalla. Näyttely on kuitenkin ihan toisenlainen kuin luulin (koskaan ei pitäisi luulla mitään). Suuria kysymyksiä lähestytään valolla, lämmöllä ja heijastamisella.

Kun näkee kaksi toisiaan osoittavaa TV-ruutua, ei voi muuta kuin mennä niiden väliin (jotta näkisi itsensä). Itsensä näkeminen on yleisinhimillinen tarve. Todistakaa minulle, että olen olemassa. Näyttäkää minut itselleni; sitähän tällainen bloggaaminenkin pohjimmiltaan on.

Gråhnin teoksessa itsestään näkee kuitenkin vain selän. Kun kääntyy, näkee taas selän. Selkien kauas katoavan jonon. (Olenko siis nähnyt itseni? Jäinkö kokemusta vaille vai sainko sittenkin nähdä jotain todellisempaa kuin peilistä?) (Ja tallennuinko jonnekin? Missä selkäni nyt kulkee, minusta irrotettuna?)

Gallerian kauhukabinettimaisessa alakerrassa on kerrankin valoisaa, mikä on mukavaa. Lukemattomien projektorien lämmittämässä ilmassa risteilee valkoista valoa. Tyhjää. Kenelläkään ei ole enää mitään näytettävää eikä ainuttakaan powerpointille kirjoitettua sanaa sanottavana. Seisomme tässä, meille tulee hiki, ja ympärillämme hurisee tasaisesti (kuin meri, ajattelen nyt kotona, kun en enää saa esiin muistoa äänestä, jonka otteessa niin varmasti olin).

Ruuhkassa (Näyttely: Tamkin valmistuvien lopputyönäyttely)

ERO, Tamk:sta valmistuvien kuvataiteilijoiden lopputyönäyttely. Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) (en löydä tällä hetkellä netistä tietoa mihin asti näyttely on avoinna).

–

Illan toiset avajaiset, Tamkin valmistujien ERO, olivat niin täynnä väkeä, etten oikeastaan nähnyt teoksista kuin puolet. Tarkoitan, että näin kustakin taoksesta vain puolet: reunan sieltä, toisen täältä.

Yleisvaikutelma: murrettuja värejä, ääriviivapiirroksen poissaoloa. Vaatteita, lähikuvia, paljon kasvoja. Virkattu mummo ottamassa valokuvaa teoksista seinällä (ihana mummo! kameran ruutuun on jopa kirjottu ne teokset, jotka kuvaan mummon nurkasta osuvat!) Mummo on Liisa Hietasen teos Sirpa.

Pidän vaistomaisesti Laura Hetemäen teossarjasta 942 muistoa. Hetemäki maalaa kaikki omistamansa vaatteet, koska ei osaa luopua niistä edes niiden ollessa jo pelkkiä riekaleita. Ja hän hankkii vaatteita koko ajan lisää, vaikkeivät ne mahdu enää minnekään! Perittyjen vaatteiden poislaittamisen vaikeuteen on helppo samaistua. Kaapissani on mm. eräs 1960-luvun talvitakki, joka valkoisine karvahihoineen on kuin huutomerkki, enkä ole käyttänyt sitä ulkona kuin kerran. Mutten voi laittaa sitä pois, koska sillä on oma historiansa.

Myös Mirka Kinnulan Oma taulu on kiinnostava projekti. Ihmiset saivat antaa taiteilijalle omia kuviaan, joista taiteilija teki yllätyksellisen taulun (ei siis kertonut etukäteen, millaisen tekee), jonka kuvan antanut henkilö sitten näyttelyn jälkeen saa omakseen. Tällaisista projekteista sitä aina toivoisi kuulleensa alkuvaiheessa, jotta olisi päässyt mukaan (me taiteen reunalla hengailevat ihmiset tykkäämme siitä tunteesta, että pääsemme mukaan). Teokseen kuuluu puheäänitteitä, mutten päässyt ruuhkassa kuuntelemaan niitä.

Muutenkin vilaukseni näyttelystä jäi tosiaan pintapuoliseksi. Pahoitteluni kaikille asianosaisille.

Clank! Clank! (Näyttely: Rosenlund)

Tuomo Rosenlund: Travelling west. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 10.6.2012 saakka.

–

Olen viimeksi käynyt näyttelyn avajaisissa vuonna 2006 (ne olivat myös ensimmäiset avajaiset joissa kävin), joten uudenvuodenlupaukseni oli mennä tänä vuonna avajaisiin. Tälle päivälle osuivat sitten kolmet, joten katkaisin rohkeasti tämän välttelyputken ja piipahdin niissä kaikissa.

Aloitin galleria Himmelblausta, jossa Tuomo Rosenlund seisoskeli maalaustensa keskellä. Näistähän tulee mieleen sarjakuva, ajattelin, Tommi Musturi nyt ainakin etäisesti ja… ja mietin, olenko lukenut Tampere Kupliita varten niin paljon sarjakuvaa, etten enää näekään mitään muuta. Kun sitten osuin sen maalauksen kohdalle, jossa on kirjoitettuja ääniefektejä (CLANK CLANK), huokaisin helpotuksesta. Jotain sarjakuvamaista kuvakieltä tässä on haettukin!

Maalaukset ovat esittäviä ja esineet niissä piirrettyjä, siis selkeitä ja rajattuja. Maisemat ovat ihmisen rakentamasta ympäristöstä, paikoin jopa niin, että maalauksista on kasvanut valtavia kerrostaloja. Yhtä aikaa on tuhoutunutta (tai rakenteilla olevaa?) kaupunkia ja kauniita, kukkivia puita.

Luonto näyttää saaneen feminiinisen muodon. Puunrungot ovat käsiään kurottavia vartaloita. Osassa maalauksista on selittäviä tekstejä. Pidän toistosta: The Cathedral is being built. The Cathedral is being built. The Cathedral is being built. It is being built. (Työ muuttuu sanoiksi. Rakentajan työ on toistuvaa ja aikaa vievää, eikä sitä voi ohittaa yhdellä lauseella.)

Kuvan ja tekstin yhteys toimii. Paikoin karkkimaisen kirkkaiksi yltyvät värit toimivat porttina jonkinlaiseen fiktiiviseen todellisuuteen, hyperrealistiseen maailmaan, jossa näköaisti saa yhden ulottuvuuden lisää. Rakennuksissa on sisällä sanoja, joiden syvällisyyttä jään pohtimaan. Onko jumalan mainitseminen ironiaa vai kurottelua ulos inhimillisen rajoista?