Vain on ja iskee (Näyttely: Hanna Luukkonen)

Hanna Luukkonen: Jäähyväiset taidekeskus Mältinrannassa 8.2.2011 saakka.

—

Hanna Luukkosen Jäähyväiset koostuu neljästä teoksesta, jotka toimivat yhdessä kuin yllättävä vasaranisku peukaloon. Harvoin näyttelytilaan astuessani olen tuntenut yhtä suurta halua lähteä pois. Mahtoivat Mältinrannan työntekijöitä huvittaa näyttelystä kuuluneet ”tämä on ihan liian kamalaa!”-huudot.

Näyttelytilaa hallitsevat valtavat vauvanuket, jotka kauhuelokuvamaisesti kiipeilevät seinillä. Koska se ei tietenkään vielä riitä, tilassa on myös verkkoaitoja, jotka näyttävät jousisängynpohjasta tehdyiltä. Ja koska sekään ei vielä riitä, nurkassa pulppuaa nukenpäästä punainen suihkulähde. Ja koska sekään ei vielä riitä, kaiken taustalla takovat sydämenlyönnit.

Nyt. Siis. Oikeasti. Vaikkei ihmisellä olisi trauman traumaa, vähän alkaa ahdistaa kun yhdistetään sydämenjumputus, sängyistä tehdyt aidat ja valtavat nuket. Siitähän tulee mieleen siis ihan hei kauheita juttuja. Tosi kauheita, lapsen särkeviä juttuja, jotka tekevät ihmisestä juuri tuollaisen aikuisenkokoisen tyhjän lapsikuoren.

Ajattelin, että näyttelyyn pitää vähän totutella, jottei ensishokki nyt ihan vie naista tässä vaan saisin jonkinlaisen hallinnan takaisin. Niinpä viivyin tilassa, kunnes ei enää ahdistanut ihan niin paljon. Ja siinä vaiheessa alkoi tuntua, että nämä elementit: vauvanuket, viini (se punainen suihkulähde), sydämenlyönnit, ovat niin tuttuja ja paljon käytettyjä, että siksi niistä tulee heti niin vahva tunne. Niitä ei tarvitse tulkita, eikä niiden edes tarvitse ehtiä muodostaa aivoissa assosiaatioita. Ne vain ovat ja iskevät. (Mutta voiko elementtejä tässä tapauksessa moittia kliseisyydestä, kun ne toimivat näinkin hyvin? Vai olenko minä vain jotenkin helppo nakki?)

No, onko tämä tällainen sitten reilua? Ainakin näyttelystä jäi poikkeuksellisen vahva muistijälki (ikuisiksi ajoiksi!). Ja ainakin taide tässä tapauksessa herätti suuria tunteita.

Taiteilija itse kirjoittaa: ”Henkilökohtaisena lähtökohtana näyttelyn teoksille on ollut oma oleva elämänvaihe, keski-ikäistyminen ja siihen liittyvät muutokset, luopumiset ja luovuttamiset. Loputtomana näyttäytynyt nuoruusikä, nuoruus ja nuori aikuisuus, on kohdaltani jäänyt taa.”

Minulle näyttely oli niin vahvasti lapsuuden kuva, että minun on todella vaikea hahmottaa sitä keski-ikäisyyden kuvana. Mutta toisaalta – miksipä menin lukemaan tuota tiedotetta, miksen vain ottanut teoksista sitä, mikä minulle oli niin vastaansanomatonta?

Tällaista näyttelyä on vaikea analysoida. Ainakaan samana päivänä kun siellä on käynyt. Katsotaan sitten toiste lisää!

(Mältinrannan toinen näyttely jäi tällä kertaa osaltani vain hoiperteluksi, joten siitä en katso voivani kirjoittaa nyt mitään.)

Mustavalkoinen ja hurja (Näyttely: Hannamari Matikainen)

Hannamari Matikainen galleria Saskiassa 2.2.2011 saakka.

—

Tiesin etukäteen, että Hannamari Matikainen tutkailee taiteessaan nukkeja kummallisen toimivalla traumaattisen mustavalkoista maailmaa ja huumoria yhdistävällä tavalla. Galleria Saskian näyttely paljastaa, että taiteilija osaa muutakin; näyttely on yhtenäinen muttei monotoninen, temaattinen muttei toistoa täynnä.

Mustavalkoisessa maailmassa värejä ovat saaneet vain Eläinmaatuskat, muttei niissäkään millään kirkkaudella ja räikeydellä juhlita. Hurjilta näyttävät eläimelliset maatuskahahmot jäivät minulle näyttelyn etäisemmäksi sarjaksi (ehkä vain siksi, että muu osa näyttelystä toimii vielä paremmin).

Erityisesti nautin Paperinukke-teoksesta. Seinälle kiinnitetyt vaatteet (kaikkien paitojen kädet ylhäällä, kuin putoamassa) ja vähintäänkin kauhistuneenhämmentynyt nukke nurkassa. Ajatukseni kulkivat tällaista reittiä:

– Lapsi kasvaa aikuiseksi, tässä on näitä vaatteita niin tytön kuin pojan kuin miehen kuin naisenkin rooleihin. Kaikkiin pitää jossain elämänvaiheessa itsensä istuttaa.

– Tämä on lapsiperheen arkea; kuinka suuri osa päivästä kuluukaan vaatteiden kanssa puuhailemiseen, pesemiseen, pukemiseen, taittelemiseen.

– Tämä on perhekuva: lapset vievät noin suuren osan perheestä, naiselle on jäänyt tilaa suunnilleen yhden paidan verran ja miehestä läsnä ovat pelkät kalsarit.

Ja kaiken pohdinnan keskellä minua nauratti suunnattomasti sen nurkassa seisovan nuken kauhistunut, hirmustunut ilme: tätäkö tämä elämä siis onkin?! Tännekö minä synnyin?

Nuket minä jo mainitsinkin, mutta mainitaan nyt vielä lisää. Matikaisen mustavalkoiset nuket näyttävät läpivalaistulta lapsuudelta. Totuus julki! Sisälmykset esiin!

Nukkejen maaninen ilottomuus ja irvistely antaa jokaiselle nukelle persoonallisuuden. Ja kun nukkeja on näin paljon, ne jyräävät koko lapsen; yksin leikkivä lapsi (tai katsoja näyttelyssä) on enemmän nukkejen maailmassa kuin nämä nuket lapsen maailmassa. Ehkä se on tuo värittömyys ja valkoiselle taustalle kuvattujen nukkejen kontekstittömyys (kauhea sana!), mutta näistä kuvista tulee vahvasti tunne yksinäisyydestä, yksin leikkimisestä.

Eivätkä nuket tietenkään pelkkään lapsuuteen kuulu. Yhtä hyvin tällaisen uhkaavan salaperäisen läsnäolo (salaperäinen on arkeen revetessään aina uhkaavaa, sanokaa mitä sanotte!) liittyy aikuisen elämään. Ja yhtä hyvin aikuinen säikähtää elävän näköistä nukkea tai kuvittelee persoonalliselle nukelle luonteenpiirteitä.

Viimeisessä huoneessa sarja Hymy toi hyytävästi mieleeni Donnie Darko -elokuvan jänöjussin. Hurjaa! Perähuoneeseen kootuissa eläimissä yhdistyvät lemmikin suloisuus ja jalostuksen karmeus ja toisaalta suurten eläinten hellyttävyys (joka lapsella on pehmonalleja) ja pelottavuus.

Kokonaisuutena näyttely on kiinnostava katsoa. Matikaisen tapa lähestyä aiheitaan on omaperäinen, joten vaikka nuket tuovat ensimmäiseksi mieleen lapsuuden, näyttelyssä ei tule tunne, että tämä on nähty ennenkin – taiteilija tässä nyt taas käsittelee alitajunnassa kuplivaa lapsuuttaan. Tummasävyisyys ja ytimiin meneminen osoittavat rohkeutta ja uskoa omaan suuntaan. Ei yleisölle tarvitse antaa värejä. Ei yleisölle tarvitse antaa yhtään mitään, kunhan antaa itsensä, sen, mikä on pakko tehdä ja antaa.

Kummallisen näyttelystä tekee se, että kaikki on hulluudessaan jotenkin niin hillittyä, että katsominen ei pelota. Mitää liian suurta ei siirry teoksesta katsojaan. Ei ole pakko kohdata omia demonejaan, jos ei halua. Ja sellaisena näyttely on hyvä kokemus, innostava ja iloiseksi tekevä kokemus, vaikka onkin mustavalkoinen ja hurja.

(Kuvat ylhäältä alas: sarjasta Nukkeja, Paperinukke, Hymy)

Lukukokemus – Paul Virilio: Art as Far as the Eye Can See

Paul Virilio: Art as Far as the Eye Can See (2007). Kirja löytyy esim. Amazonin sivuilta.

—

Paul Virilion kirja Art as Far as the Eye Can See on niitä teoksia, joista haluaisi keskustella. Toisaalta se on myös niitä teoksia, joista ei ole ihan varma, ymmärsikö oikein mitään, mitä kirjoittaja yritti kommunikoida. Ei siinä mitään, sellaisia kirjoja on hyvä lukea aina silloin tällöin. Niistä muistaa, etteivät kaikki käsitä todellisuutta samalla tavalla (ja se on virkistävää, joskin paikoin ärsyttävää).

Kirja kertoo maaimasta, jossa internet, massamedia ja vauhti ovat vieneet meiltä kyvyn katsoa taidetta (koska taiteen katsominen on hidasta, emmekä me enää osaa vastaanottaa mitään hitaasti). Välineet muuttavat meitä, me ajattelemme eri tavalla nyt kuin ennen internetin ja sosiaalisen median valta-aikaa. Mikä on taiteen paikka maailmassa, joka toistaa kuvia sellaisella vauhdilla, ettei suuri osa ihmisistä ehkä koskaan tule kaivanneeksi alkuperäisteoksia mihinkään – hehän näkevät kaikkea jo ihan liikaakin lähtemättä kotoaan. TV ja netti ovat koko ajan luonamme, kun taideteos taas on sidoksissa paikkaan. Miksi me enää menisimme sinne, miten se enää kiskoisi meidät luokseen?

Virilio kuvaa aikaamme myös toteamalla, että suurilla ihmisjoukoilla ei enää edes ole halua nähdä vaan halu tulla nähdyksi. Välineet ovat muuttaneet meitä. Miten taiteen pitäisi muuttua, jotta se toimisi näiden välineiden kautta koetussa maailmassa?

Kiinnostavia kysymyksiä. Tätä kuvien tulvaako luennoitsijat pelkäsivät, kun he taidehistorian peruskursseilla muistivat aina toistaa: te ette ole nähneet teosta, jos olette nähneet siitä vain kuvia? Kuva on muistiinpano teoksesta, se ei voi korvata itse teoksen näkemistä. Toisaalta olisi hulluutta ajatella, että kaikki klassikot pitäisi (tai olisi edes mahdollista) matkustaa näkemään itse. Jossain määrin on luotettava kuviin, välineisiin jotka tuovat kuvat meille.

Mutta että hyväksyisimme pelkät kuvat, emmekä enää viitsisi nähdä taidetta suoraan? Sellainen maailma pelottaa minua. Se on välittömän hyödyn maailma, jossa lasketaan, saako taideteoksesta riitävän elämyksen, jotta sen luo fyysisesti kuljettu matka kannattaa tehdä. Laiskuuden, sivistymättömyyden maailma!

Mutta katsotaanpa, mitä Virilio sanoo aikamme taiteesta. Millaista on taide tässä nopean viestinnän kiihdyttämässä maailmassa?

Nopeaa, väittää Virilio. Taide ja arkkitehtuuri ovat sokaistuneet vauhdista niin, että luulevat sitä kehitykseksi. Virilio kertoo silloista, joista tehdään aina vain kapeampia, aineettomampia, kevyempiä – muutos on määrällinen, ei laadullinen. Me luulemme luovamme uutta silloin, kun vain muutamme jo aiemmin luotujen asioiden mittasuhteita ja materiaaleja. Mutta tämä ei ole kehitystä, tämä on vain variaatiota. Jatkuvan kasvun ideologia on valunut taloudesta taiteeseen ja arkkitehtuuriinkin, ja niin me odotamme koko ajan saavamme suurempaa; korkeampia rakennuksia, pidempiä siltoja, ennätyksiä ennätysten perään.

Toisaalta yleisökään ei vaadi mitään muuta. Yleisö on niin kyllästynyt kaikkeen (vai niin kyllästetty?), että heille riittää jokin uusi spektaakkelimainen muunnos vanhasta. He hätkähtävät hereille, kokevat elämyksen, ja vajoavat sitten taas kyllästyneeseen tilaansa.

Voi, miten masentavaa.

Kulttuurievoluution Virilio kokee olevan suorastaan sotaa. Taide joutuu taistelemaan paikastaan kulttuurissa, jossa yhtäkkiä tärkeintä onkin itsensä esittäminen (internetin) jatkuvassa vuorovaikutuksessa massojen kanssa. Hän kysyy tärkeitä kysymyksiä tässäkin: onko demokratia edes mahdollista maailmassa, jossa kaikki vuorovaikutus toimii välittömästi? Ja jos ennen pyrittiin mielipiteiden tasavertaisuuteen, nyt pyritään tunteiden ja tunnelmien tasa-arvoon, kokemusten demokratiaan. Tieto ei ole niin tärkeää maailmassa, jossa elämys on kaiken korkein mittari.

Lopuksi Virilio toteaa taiteen muuttuvan suoraan koettavasta välineelliseksi, jonkin välineen kautta koettavaksi (koska me koemme nykyään kaiken jonkin välineen kautta). Me emme enää osaa katsoa, nähdä suoraan. Me tarvitsemme tietokoneita, kameroita, puhelin-monitoimikoneita.

Virilio tuo mieleeni Marshall McLuhanin kirjan Ihmisen uudet ulottuvuudet (suom. 1968), jossa McLuhan todistelee kaikkien uusien keksintöjen muuttuvan osaksi ihmistä itseään. Internetistä ei silloin vielä puhuttu mitään, mutta on helppo nähdä, miten tietokoneesta ja nettiyhteydestä on tullut meille ruumiinosa, jota ilman on orpo olo. Ja koko ajan rakennetaan tiiviimpiä riippuvuuksia: kirjoja ei saisi enää lukea ilman sähköisiä lukulaitteita, kaikki viralliset asiat pitäisi hoitaa sähköisesti; fyysisen ruumiin sijasta lähetämme bittiruumiimme tekemään asioita. Fyysistä läsnäoloa ei enää tarvita, ei meidän sen enempää kuin kirjojenkaan. Kaikki mahtuu näytölle.

Kun lasken Virilion kirjan käsistäni, haluan kyllä ihan ensimmäiseksi mennä museoon. Tai lukea runoja (ihan paperisesta kirjasta). Tehdä jotain hidasta. Jotain sellaista, minkä kiireessä unohtaa (ja sitten selailee runokirjaa närkästyneenä siitä, ettei koe heti jotain suurta), mutta jonka muistaessaan taas tuntee fyysisenä tarpeena. Onneksi – ainakin vielä – taiteen luo pääsee kokonaisena ihmisenä.