Lukukokemus – Paul Virilio: Art as Far as the Eye Can See

Paul Virilio: Art as Far as the Eye Can See (2007). Kirja löytyy esim. Amazonin sivuilta.

Paul Virilion kirja Art as Far as the Eye Can See on niitä teoksia, joista haluaisi keskustella. Toisaalta se on myös niitä teoksia, joista ei ole ihan varma, ymmärsikö oikein mitään, mitä kirjoittaja yritti kommunikoida. Ei siinä mitään, sellaisia kirjoja on hyvä lukea aina silloin tällöin. Niistä muistaa, etteivät kaikki käsitä todellisuutta samalla tavalla (ja se on virkistävää, joskin paikoin ärsyttävää).

Kirja kertoo maaimasta, jossa internet, massamedia ja vauhti ovat vieneet meiltä kyvyn katsoa taidetta (koska taiteen katsominen on hidasta, emmekä me enää osaa vastaanottaa mitään hitaasti). Välineet muuttavat meitä, me ajattelemme eri tavalla nyt kuin ennen internetin ja sosiaalisen median valta-aikaa. Mikä on taiteen paikka maailmassa, joka toistaa kuvia sellaisella vauhdilla, ettei suuri osa ihmisistä ehkä koskaan tule kaivanneeksi alkuperäisteoksia mihinkään – hehän näkevät kaikkea jo ihan liikaakin lähtemättä kotoaan. TV ja netti ovat koko ajan luonamme, kun taideteos taas on sidoksissa paikkaan. Miksi me enää menisimme sinne, miten se enää kiskoisi meidät luokseen?

Virilio kuvaa aikaamme myös toteamalla, että suurilla ihmisjoukoilla ei enää edes ole halua nähdä vaan halu tulla nähdyksi. Välineet ovat muuttaneet meitä. Miten taiteen pitäisi muuttua, jotta se toimisi näiden välineiden kautta koetussa maailmassa?

Kiinnostavia kysymyksiä. Tätä kuvien tulvaako luennoitsijat pelkäsivät, kun he taidehistorian peruskursseilla muistivat aina toistaa: te ette ole nähneet teosta, jos olette nähneet siitä vain kuvia? Kuva on muistiinpano teoksesta, se ei voi korvata itse teoksen näkemistä. Toisaalta olisi hulluutta ajatella, että kaikki klassikot pitäisi (tai olisi edes mahdollista) matkustaa näkemään itse. Jossain määrin on luotettava kuviin, välineisiin jotka tuovat kuvat meille.

Mutta että hyväksyisimme pelkät kuvat, emmekä enää viitsisi nähdä taidetta suoraan? Sellainen maailma pelottaa minua. Se on välittömän hyödyn maailma, jossa lasketaan, saako taideteoksesta riitävän elämyksen, jotta sen luo fyysisesti kuljettu matka kannattaa tehdä. Laiskuuden, sivistymättömyyden maailma!

Mutta katsotaanpa, mitä Virilio sanoo aikamme taiteesta. Millaista on taide tässä nopean viestinnän kiihdyttämässä maailmassa?

Nopeaa, väittää Virilio. Taide ja arkkitehtuuri ovat sokaistuneet vauhdista niin, että luulevat sitä kehitykseksi. Virilio kertoo silloista, joista tehdään aina vain kapeampia, aineettomampia, kevyempiä – muutos on määrällinen, ei laadullinen. Me luulemme luovamme uutta silloin, kun vain muutamme jo aiemmin luotujen asioiden mittasuhteita ja materiaaleja. Mutta tämä ei ole kehitystä, tämä on vain variaatiota. Jatkuvan kasvun ideologia on valunut taloudesta taiteeseen ja arkkitehtuuriinkin, ja niin me odotamme koko ajan saavamme suurempaa; korkeampia rakennuksia, pidempiä siltoja, ennätyksiä ennätysten perään.

Toisaalta yleisökään ei vaadi mitään muuta. Yleisö on niin kyllästynyt kaikkeen (vai niin kyllästetty?), että heille riittää jokin uusi spektaakkelimainen muunnos vanhasta. He hätkähtävät hereille, kokevat elämyksen, ja vajoavat sitten taas kyllästyneeseen tilaansa.

Voi, miten masentavaa.

Kulttuurievoluution Virilio kokee olevan suorastaan sotaa. Taide joutuu taistelemaan paikastaan kulttuurissa, jossa yhtäkkiä tärkeintä onkin itsensä esittäminen (internetin) jatkuvassa vuorovaikutuksessa massojen kanssa. Hän kysyy tärkeitä kysymyksiä tässäkin: onko demokratia edes mahdollista maailmassa, jossa kaikki vuorovaikutus toimii välittömästi? Ja jos ennen pyrittiin mielipiteiden tasavertaisuuteen, nyt pyritään tunteiden ja tunnelmien tasa-arvoon, kokemusten demokratiaan. Tieto ei ole niin tärkeää maailmassa, jossa elämys on kaiken korkein mittari.

Lopuksi Virilio toteaa taiteen muuttuvan suoraan koettavasta välineelliseksi, jonkin välineen kautta koettavaksi (koska me koemme nykyään kaiken jonkin välineen kautta). Me emme enää osaa katsoa, nähdä suoraan. Me tarvitsemme tietokoneita, kameroita, puhelin-monitoimikoneita.

Virilio tuo mieleeni Marshall McLuhanin kirjan Ihmisen uudet ulottuvuudet (suom. 1968), jossa McLuhan todistelee kaikkien uusien keksintöjen muuttuvan osaksi ihmistä itseään. Internetistä ei silloin vielä puhuttu mitään, mutta on helppo nähdä, miten tietokoneesta ja nettiyhteydestä on tullut meille ruumiinosa, jota ilman on orpo olo. Ja koko ajan rakennetaan tiiviimpiä riippuvuuksia: kirjoja ei saisi enää lukea ilman sähköisiä lukulaitteita, kaikki viralliset asiat pitäisi hoitaa sähköisesti; fyysisen ruumiin sijasta lähetämme bittiruumiimme tekemään asioita. Fyysistä läsnäoloa ei enää tarvita, ei meidän sen enempää kuin kirjojenkaan. Kaikki mahtuu näytölle.

Kun lasken Virilion kirjan käsistäni, haluan kyllä ihan ensimmäiseksi mennä museoon. Tai lukea runoja (ihan paperisesta kirjasta). Tehdä jotain hidasta. Jotain sellaista, minkä kiireessä unohtaa (ja sitten selailee runokirjaa närkästyneenä siitä, ettei koe heti jotain suurta), mutta jonka muistaessaan taas tuntee fyysisenä tarpeena. Onneksi – ainakin vielä – taiteen luo pääsee kokonaisena ihmisenä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: