Posts Tagged ‘Hanna Luukkonen’

Vain on ja iskee (Näyttely: Hanna Luukkonen)

Hanna Luukkonen: Jäähyväiset taidekeskus Mältinrannassa 8.2.2011 saakka.

Hanna Luukkosen Jäähyväiset koostuu neljästä teoksesta, jotka toimivat yhdessä kuin yllättävä vasaranisku peukaloon. Harvoin näyttelytilaan astuessani olen tuntenut yhtä suurta halua lähteä pois. Mahtoivat Mältinrannan työntekijöitä huvittaa näyttelystä kuuluneet ”tämä on ihan liian kamalaa!”-huudot.

Näyttelytilaa hallitsevat valtavat vauvanuket, jotka kauhuelokuvamaisesti kiipeilevät seinillä. Koska se ei tietenkään vielä riitä, tilassa on myös verkkoaitoja, jotka näyttävät jousisängynpohjasta tehdyiltä. Ja koska sekään ei vielä riitä, nurkassa pulppuaa nukenpäästä punainen suihkulähde. Ja koska sekään ei vielä riitä, kaiken taustalla takovat sydämenlyönnit.

Nyt. Siis. Oikeasti. Vaikkei ihmisellä olisi trauman traumaa, vähän alkaa ahdistaa kun yhdistetään sydämenjumputus, sängyistä tehdyt aidat ja valtavat nuket. Siitähän tulee mieleen siis ihan hei kauheita juttuja. Tosi kauheita, lapsen särkeviä juttuja, jotka tekevät ihmisestä juuri tuollaisen aikuisenkokoisen tyhjän lapsikuoren.

Ajattelin, että näyttelyyn pitää vähän totutella, jottei ensishokki nyt ihan vie naista tässä vaan saisin jonkinlaisen hallinnan takaisin. Niinpä viivyin tilassa, kunnes ei enää ahdistanut ihan niin paljon. Ja siinä vaiheessa alkoi tuntua, että nämä elementit: vauvanuket, viini (se punainen suihkulähde), sydämenlyönnit, ovat niin tuttuja ja paljon käytettyjä, että siksi niistä tulee heti niin vahva tunne. Niitä ei tarvitse tulkita, eikä niiden edes tarvitse ehtiä muodostaa aivoissa assosiaatioita. Ne vain ovat ja iskevät. (Mutta voiko elementtejä tässä tapauksessa moittia kliseisyydestä, kun ne toimivat näinkin hyvin? Vai olenko minä vain jotenkin helppo nakki?)

No, onko tämä tällainen sitten reilua? Ainakin näyttelystä jäi poikkeuksellisen vahva muistijälki (ikuisiksi ajoiksi!). Ja ainakin taide tässä tapauksessa herätti suuria tunteita.

Taiteilija itse kirjoittaa: ”Henkilökohtaisena lähtökohtana näyttelyn teoksille on ollut oma oleva elämänvaihe, keski-ikäistyminen ja siihen liittyvät muutokset, luopumiset ja luovuttamiset. Loputtomana näyttäytynyt nuoruusikä, nuoruus ja nuori aikuisuus, on kohdaltani jäänyt taa.”

Minulle näyttely oli niin vahvasti lapsuuden kuva, että minun on todella vaikea hahmottaa sitä keski-ikäisyyden kuvana. Mutta toisaalta – miksipä menin lukemaan tuota tiedotetta, miksen vain ottanut teoksista sitä, mikä minulle oli niin vastaansanomatonta?

Tällaista näyttelyä on vaikea analysoida. Ainakaan samana päivänä kun siellä on käynyt. Katsotaan sitten toiste lisää!

(Mältinrannan toinen näyttely jäi tällä kertaa osaltani vain hoiperteluksi, joten siitä en katso voivani kirjoittaa nyt mitään.)