Posts Tagged ‘Paula Ollikainen’

Lisää kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, osat 2 ja 3)

Uusin silmin. Näyttely on avoinna Emil Aaltosen museossa (Mariankatu 40, Tampere) 16.6.2017-20.8.2017, Taidekeskus Mältinrannassa 17.6.-4.7.2017 ja Hiekan taidemuseossa (Pirkankatu 6, Tampere) 18.6.-20.8.2017.

Hiekan taidemuseossa taiteilijat Anne Lehtelä, Lars Holmström, Hanna Oinonen, Meri Westlin, Marje Viitala, Sanna Kauppinen, Paananen & Ulvila ja Marjo-Riitta Sasi.

Emil Aaltosen museossa taiteilijat B&C ensemble, Sebastian Boulter, Katri Mononen, Hannu Riikonen, Sanna Kauppinen, Mirja Kurri, Paula Ollikainen, Juhani Tuomi ja Ilkka Väätti.

IMG_20170628_154426

Sanna Kauppinen: Lammastyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Kirjoitin Uusin silmin -näyttelyn Mältinrannan osuudesta viime viikolla. Sittemmin olen käynyt myös Hiekan taidemuseon ja Emil Aaltosen museon näyttelyissä.

Sekä Hiekan taidemuseossa että Emil Aaltosen museossa taiteilijat ovat enimmäkseen kommentoineet teoksia, jotka ovat museossa nähtävissä ihan originaaleina. Tämä on kiinnostavaa – kun näkee maalauksen museon seinällä, voi reagoida siihen itse, ja sitten syventyä tutkimaan taiteilijan reaktiota, joka on ripustettu alkuperäisteoksen viereen.

Hiekan taidemuseon näyttely alkaa heti, kun ovesta astuu sisään. Siinä, Yrjö Liipolan veistoksen vieressä, on Paananen & Ulvilan maalaus, joka kommentoi veistosta. Mystinen, osin luonnosmainen maalaus on ottanut ihmishahmojen asennot veistoksesta, mutta pukenut heidät toisenlaisiin tunteisiin ja ruusuihin. Veistoksen itseensä käpertyneet naiset katsovat nyt kohti ja ovat pelkistysten sijasta kokonaisia, tuntevia ihmisiä.

Täällä rakastun teoksiin, jotka syleilevät toisiaan. Marjo-Riitta Sasin Kaipaus on toisinto Kauko Salmen Skibotn-maalauksesta. Sasi on kaivannut paitsi maisemaa, jonka Salmi on maalannut 1950-luvulla, myös maalaamisen tekoa. Hän on kopioinut värit, etsinyt kädellään edelläkävijänsä reittejä.

Sanna Kauppisen lyijykynäteos Tuulenkaato jatkaa siitä, mihin Matti Petäjän Mänty vuonna 1950 jäi. Nyt kelottunut puu on katkennut tuulessa.

Näyttelyn tunnelma on historiallinen. Uudet teokset ovat kuin kuiskauksia ajassa, ne kuljettavat hienovaraisia viestejä vuosikymmenten takaa.

(Museossa ei saa valokuvata, enkä pysty lataamaan kuvia myöskään näyttelyn sivuilta, joten joudutte itse tsekkaamaan kuvat tuolta.)

IMG_20170628_154351

Mirja Kurri: Atlas-tyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Emil Aaltosen museossa sama teema jatkuu. Nyt ei kuitenkaan kuiskata vaan hymyillään.

Ilkka Väätin hieno sarja eri taiteilijoille omistettuja maalauksia kommentoi edelläkävijöiden värivalintoja ja teosten rytmejä. Kolmen rinnakkain ripustetun teoksen edessä voi istua vaikka miten pitkään, tuijottaa kuvia, kunnes niiden vastavärit alkavat hohtaa silmissä.

Mirja Kurrin Atlas-tyttö on uusi versio Essi Renvallin samannimisestä veistoksesta (se on ihan lähellä Emil Aaltosen museota, Marianpuistossa). Kun alkuperäinen tyttö pitelee käsissään kultalankaa ja neulaa, Kurrin versiossa tytön käsissä on hitsausvälineet. Teos on tehty metallista, ja sen piirrostyylissä on jotain mukavan sarjakuvamaista. Tytön odottaa koko ajan lähtevän kiiltävästä pinnasta irti.

Hugo Simbergin Lammastyttö on saanut kaksikin hymyilevää kommenttia. Sanna Kauppinen on yhdistänyt teoksen tytön ja lampaan yhdeksi taruolennoksi, ja Paula Ollikainen on asettanut tytön ja lemmikkikoiran kaupunkimaisemaan. Tytön ja eläimen suhde nousee kommentissa tärkeimmäksi alkuperäisteoksen anniksi.

Näyttely on pullollaan hienoja teoksia. Aika kului ihan huomaamatta.

Emil Aaltosen museon alakerrassa muuten törmäsin sekä Fredrik että Nina Ahlstedtin maalauksiin. Olen kirjoittanut heistä näyttelyluettelon eräänä kesänä Mäntän Honkahoviin, ja pariskunnan maalausten löytyminen näin läheltä oli iloinen yllätys. Muutenkin museon alakerrassa on esillä varsinaisia aarteita. Ei siis kannata vilkaista ainostaan Uusin silmin -kerrosta.

 

 

Mainokset

Tarkempi katse (Näyttely: Niivuori & Ollikainen)

Leena Niivuori: Esineitä ja olioita ja Paula Ollikainen: Hallinta Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 19.1.2010 saakka.

Leena Niivuori on älyttömän taitava siinä, mitä tekee. Se, mitä hän tekee, onkin sitten vähän vaikeasti määriteltävissä. Hänen hiilipiirroksissaan on leluja ja kinderyllätyksiä, taustat ovat yksivärisiä, eikä maalausten maailmaan mahdu mitään muuta. Lähikuvassa lelut ovat esineitä. Pelkkiä esineitä.

Niivuoren teokset kertovat taiteesta ja taiteen tavoista kuvata maailmaa. Ne välittävät filosofista pohdintaa ulottuvuuksista, esineistä ja olennoista. Katsomalla selviää moni sellainen asia, jota ei sanoilla voisi kertoa.

Se, että taiteilija on valinnut teostensa aiheiksi juuri lelut, luo koko näyttelyyn kummallisen leikinomaisen tunnelman. Kuvissa ei kuitenkaan ole portteja lapsen maailmaan ja mielikuvitukseen. Leluilla ei ole persoonaa ja tarinaa, vaan lähikuvissa ne alkavat näyttää tyhjiltä ja merkityksettömiltä.

Vähitellen koko leikin idea tuntuu vieraalta. Miksi ihmiset liikuttelevat pieniä muovinpaloja ja keksivät, mitä ne puhuisivat jos osaisivat puhua? Kinderyllätykset ovat esineistä kiehtovimpia: leluja, joita ei oikeastaan ole edes tarkoitettu leikkimiseen. Niistä tulee roskaa heti, kun ne on syöty suklaasta esiin.

Lähimmäs ihmistä tulevat Niivuoren Suhde ja tila -maalaukset. Niissä hiilipiirrosten tarkkuus on varattu vain taustalle, kuvien pariskunta on kasvoton, piiloon maalattu siluetti. Vaikka ihmissuhteen käsittely poissaolon kautta ei sinänsä ole uusi idea, lelumaalausten kanssa esillä olevat kuvat piristyvät tässä leikin kontekstissa. Kuvat arkisista huoneista ovat kuin niitä seiniä, joihin lapsi voi työntää päänsä ja muuttua näin osaksi piirrettyä kuvaa. Aikuinen voi asettaa itsensä näihin olohuoneisiin ja katsoa, miltä näyttäisi parisuhteen toisena osapuolena.

Paula Ollikainen tutkii maalauksissaan ihmisten suhteita sekä toisiinsa että eläimiin. Hänen näkökulmansa on vahvasti vallan värittämä. Osassa suhteita valta on voimakasta: Mies ja sonni -teoksessa kaksi jääräpäistä olentoa seisoo liikahtamatta, mies pyrkii valtaan yli eläimen oman tahdon. Valta voi olla myös kevyttä. Esteratsastajat eläinten selässä näyttävät olevan yhtä ratsujensa kanssa, liike näyttää tanssilta.

Ollikainen käy kiinni erilaisiin tilanteisin, joissa ihmiset toimivat suhteessa toisiinsa. Hän kurkistelee selkien takaa tasoristeykseen, jossa on ilmeisesti tapahtunut jotain. Hän vie meidät metsään, jossa mies ja poika juoksevat. Juokseminen näyttää ensin leikiltä, mutta saa sitten uusia sävyjä: Juokseeko poika miestä pakoon? Mitä on tapahtunut tätä ennen, mihin tämä johtaa?

Valta on usein tällaista. Se piiloutuu pinnan alle, sen voi nähdä vain pieninä välähdyksinä, joista ei täysin saa selvää. Se, mikä näyttää leikiltä, voi olla kuolemanvakavaa. Tulkinta jää katsojan vastuulle.

Ollikaisen toisena teemana on pimeys. Taiteilija on pyöräillyt kaamosmaisemissa ja maalannut kokemuksensa. Osassa teoksista sininen valoläikkä näyttää irralliselta (onko tuohon tielle ilmestymässä terminaattori tulevaisuudesta?), mutta osassa taiteilija on onnistunut luomaan juuri sen tunteen, joka alituisessa pimeydessä ihmistä kalvaa. Pelto on yksi näyttelyn parhaista teoksista, kaunis kuva maisemasta, jossa ei ole valoa. (Voiko olla mitään pohjoisempaa kuin kehittää keinoja maalata valoton maisema?)

Pimeyden kokemus on kaikille suomalaisille tuttu ja silti hämmästyttävä. Miksi me jatkamme elämäämme normaalisti silloinkin, kun ulkona on pimeää lähes vuorokauden ympäri? Miksi me lähdemme pyöräilemään, kun tuskin näemme eteemme? Ja kuitenkin: jos pimeyden voisi vaihtaa ikuiseen aurinkoiseen kesään, harva valitsisi niin. Pohjoisen eläiminä me tarvitsemme sekä kasvukauden että pimeää, avaraa tilaa, jossa kaikki uusi muhii ennen kuoriutumistaan.