Posts Tagged ‘HR Giger’

Puolen korttelin talo

Elokuva-arvostelu on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2015.

giger

Dark Star – HR Giger’s World (2014). Ohjaaja Belinda Sallin, 95 min.

Tampere Film Festival 6.3.2015.

Ilmassa on festaritunnelmaa; mustiin pukeutuneet fanit juoksevat kilpaa parhaille paikoille. Näytös on loppuunmyyty. En ole tainnut koskaan ennen istua elokuvateatterissa, jossa jokainen penkki on varattu. Belinda Sallinin dokumentti Dark Star – HR Giger’s World on tapaus.

Ja mitä muistan elokuvasta, kun se päättyy? Talon, jossa HR Giger puolisonsa kanssa asui. Se on valtava. Se on uskomaton. Kun kuvakulma muuttuu, tajuan talon olevan noin puolen korttelin kokoinen. Se puolustaa asemaansa puistomaisen pihansa ympäröimänä, ja korkeat kerrostalot vaanivat sitä tien toisella puolella.

Talo. Sitä ajattelen vielä lähes viikko elokuvan katsomisen jälkeenkin. Olen noin puolet elämästäni nähnyt unta talosta, jossa on aina vain uusia ja uusia tiloja, huoneita, satumaisia nurkkauksia. Talosta, joka ei pääty koskaan. Nyt olen nähnyt sen, ja se on täynnä HR Gigerin häiritsevänkaunista taidetta.

Talo vertautuu kissaan, tällä erää kissa on Müggi III. Eläin on oikukas kuin rakennus, johon taiteilija Giger voi kuulemma kadota koko päiväksi niin, ettei kukaan löydä häntä. Ja kun Gigerin entinen elämänkumppani astelee portaissa ihmettelemässä nykyistä järjestystä, kissa hyökkää naisen kimppuun portaiden kaiteen välistä.

Elämänkumppanit, vaimot, naisystävät. Gigerillä on heitä kokoelman verran, ja he kaikki näyttävät olevan ystäviä keskenään. Miten mies onnistuu tässä? Millainen Giger on?

Hän on leikkisä. Hän on rakentanut pihaansa kummitusjunan, joka kuljettaa häntä (hänen itse tekemiensä) veistosten keskellä. Hän on iloinen ja ystävällinen. Hän on hiljainen, mutta se saattaa johtua vain siitä, miten vaikeaa hänen on (jostakin sairaudesta johtuen) puhua. Taiteilija itse onkin vähiten äänessä koko dokumentin aikana.

HR Gigerin kaulalihakset jännittyvät äärimmilleen. Hän hikoilee. Sanat puristuvat ulos yksi kerrallaan. Pelottavinta elokuvassa onkin tämä: miten ruumis näyttää muuttuvan vankilaksi.

Eikä sitten kuitenkaan. Giger piirtää edelleen, matkustaa tapaamaan fanejaan (jotka riisuvat paitojaan ja esittelevät tatuointejaan, itkevät, kutsuvat Gigeriä Mestariksi, hokevat kiitoksiaan).

Giger on anarkistinen ja piittaamaton yleisistä normeista. Hän on varmasti hankala seuralainen monella tapaa – esimerkiksi kylpyamme on vuosikausia ollut täynnä kirjoja (kasat ylettyvät melkein kattoon asti). Hän ei heitä mitään pois, eikä hän halua siivota. Kun hänen kellarinsa on järjestetty, hän moittii sitä porvarilliseksi.

Talo on täynnä Gigerin veistoksia ja maalauksia, ja hän on hankkinut jo myymiään teoksia takaisin itselleen välillä hyvinkin korkeaan hintaan. Hän on aina ajatellut, että hän saa lopulta museon, johon teokset päätyvät. Ja niin hän saa, hän on avajaisten kunniavieras. Hän rakastaa The Spell Room -nimistä huonetta, jossa on The Spell -sarjan maalauksia 1970-luvulta.

Hänen elämänsä on maineen hallitsemista, teosten signeeraamista, loputtomia avustajia, jotka käyvät läpi hänen taloustilannettaan ja sopimuksiaan. Hän vain kuljeskelee talossa ja piirtää. Välillä hän kuljeskelee pihassa, jossa on loistava gigermäinen suihkulähde (”Rahamme ovat aina juuri ja juuri riittäneet toteuttamaan hänen ideoitaan”, kertoo taiteilijan puoliso).

HR Giger ei halua, että kuoleman jälkeen on jotakin. Hän ei halua aloittaa alusta mitään. Hän kertoo saavuttaneensa kaiken, mitä halusi, tehneensä kaiken, saaneensa ulos sen kaiken, mitä halusi. Ja kun hän dokumentin lopussa (keväällä 2014) kuolee, se ei tunnu surulliselta. Hän vaikutti koko ajan valmiilta ihmiseltä.

Dokumentti on kotoisa. Kaipasin koko ajan enemmän Gigerin teoksia, mutta lopulta huomasin, että niitähän on kuvissa koko ajan. Niissä vain on niin paljon katsottavaa, että vaikka niitä tuijottelee valtavalla valkokankaalla, koko ajan niitä haluaa nähdä enemmän, lähempää.

Taiteilijaa katsotaan nykyajasta, mikä on mahtavaa. Joskus tuntuu teennäiseltä liittää nykyään elävää ihmistä siihen ihmiseen, joka hän oli 30 vuotta sitten. Me muutumme, ja meillä on oikeus muuttua. On hienoa katsoa menneisyyteen täältä, missä me olemme nyt, eikä lähestyä nykyhetkeä taustoittamalla sitä ensin vuosikymmenillä arkistomateriaalia.

Jonkin verran taustoitetaan kuitenkin. Gigerin ensimmäisen vaimon itsemurha käsitellään lyhyesti (kyynelet nousevat taiteilijan silmiin), lyhyesti käydään läpi julisteita, joista koko menestystarina alkoi. Sitten pysytelläänkin tiiviisti nykyhetkessä, syödään omenapiirakkaa ja signeerataan vähän lisää kirjoja.

Kun elokuva päättyy, yleisö istuu hiiskumatta tekstien loppuun asti. Sitten tulevat aplodit.

Elokuvan sivut: http://www.darkstar-movie.com/en/home

Alkuperäisen artikkelin kuva on Tampere Film Festivalin lehdistökuva vuodelta 2015.

Mainokset

Kritiikkejä puolilehti.fi:ssä

Alkuvuoden kritiikkini puolilehti.fi:ssä:

Taide on kotona (kritiikki, Pia Feinik, Janne Laine, Anne Mäkelä: Koti + taide. Taidesisustamisen käsikirja. Tammi, 2014)

Puolen korttelin talo (kritiikki, Dark Star – HR Giger’s World (2014). Ohjaaja Belinda Sallin)

Rakasta hänen taidettaan (kritiikki, Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015)

Kirjoitin myös kolumnin:

Sinua minä fanitan.