KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalon näyttelyssä toistuu piiloutuminen; pimeyteen ja peitteisiin kääriytyminen. Tummista kuvista on välillä vaikea erottaa kuva-aihetta. Joskus kuvan esine tai henkilö on peitetty muovilla tai kankaalla. Meille jäävät vain ääriviivat.

Hevonen on helppo tunnistaa kuvasta, vaikkei sitä näe. Ja kuitenkaan kuvassa ei ole hevosta. Maalaus on pelkkä pinta, pelkkä uskomattoman kauniisti maalattu, hevosen peittävä kangas.

Sama tapahtuu muotokuvissa: vaatteiden alla ei ole ihmistä. Taiteilija ei maalaa kuvaan ensin ihoa ja pue sille sen jälkeen vaatteita. Ja jos maalaisi, mihin hän lopettaisi? Pitäisikö sisäelimetkin maalata? Verisuonet?

Suomenhevonen II kertoo maalaustaiteesta sekä kuvan ja katsojan suhteesta. Maalaus antaa minulle vihjeitä ja minä kuvittelen hevosen. Mutta onko mitään hevosta koskaan ollutkaan? Onko edes taiteilija kuvitellut kuvaan hevosta, vai onko hän pukenut pressun rautalankamallin tai lelun päälle? Kuka tietää, mitä katson, kun katson tätä maalausta?

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Monessa Kari Vehosalon maalauksessa on savuinen värimaailma ja hämmentävä tunnelma. Osittain tuntuu siltä, että astun huoneeseen ja näen jotakin, mitä minun ei kuuluisi nähdä. Toisaalta ihmiset huoneessa/näyttämöllä/maalauksessa ovat hekin usein kuin vain puoliksi läsnä – lasittunein silmin he katsovat tyhjyyteen tietämättä ehkä itsekään, miksi ovat osallisina tapahtumissa.

Maalauksessa Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously) on kaksi nuorta. Tai ehkä he ovat sama mies kahtena eri olentona, kahdessa eri ajassa? Miehen vartalon läpi kasvaa puu ikään kuin hän olisi ilmestynyt toisesta ulottuvuudesta paikkaan, johon ei olisi kannattanut ilmestyä.

Kaksoisolentotematiikka toistuu näyttelyssä. Kahdet miltei identtiset kasvot tai takaraivot rinnakkain, luonnottomassa suhteessa toisiinsa, herättää kuvana kauhua. Tämän maalauksen miehet eivät niinkään kauhistuta kuin ihmetyttävät. Mitä he katsovat? Seisovan miehen ruumis näkyy kahdesta eri kulmasta yhtä aikaa, ja ymmärrän katsovani peiliin. Kuva katkeaa makaavan miehen säärien kohdalta. Maailma on konkreettisesti kaksi yhtä aikaa.

–

KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Katoavaa aikaa (Näyttely: Anj Smith)

Anj Smith – Sea Lily, Feather Star. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 22.9.2018–20.1.2019.

–

Anj Smith: Sport Luxe.

Harvoin käy niin, että aika katoaa kokonaan. Tänään niin tapahtui Anj Smithin näyttelyssä, josta kotiin palatessani luulin kellon olevan korkeintaan kaksi, mutta kello olikin neljä. Olin lähtenyt museoon jo aamupäivällä, joten kadonnutta aikaa mahtuu tälle välille runsaasti.

Osa ajankulusta johtuu ihan siitä, että teokset ovat pieniä ja täynnä yksityiskohtia. Niiden ohi ei voi kävellä nopeasti eikä edes vain vähän hitaasti; ne vaativat täydellistä pysähtymistä ja pitkäaikaista seisoskelemista. Vaikka näyttely täyttää Sara Hildénin taidemuseosta vain yläkerran, jouduin välillä käymään kahvilassa tauolla. Sen verran tiukasti teokset vaativat minua katsomaan.

Hitaus onkin yksi teosten viesti. Niiden tekeminen on selvästi ollut hidasta, joten miksi ne pitäisi voida katsoa äkkiä? Pienen koon viestinä pidän myös ekologisuutta. On paljon kevyempää kuljettaa pienikokoisia maalauksia ympäri maailmaa kuin kuljettaa valtavia, painavia taideteoksia näyttelystä toiseen.

Maalauksissa on kummallista huumoria ja alitajuisia virtoja. Niissä on ihmisiä ja eläimiä – usein niin, että ihmisestä roikkuu eläimiä tai häneen on kääritty eläimiä kiinni kankaalla. Ihmisiin on kiinnitetty kovakuoriaisia nuppineuloilla ja heidän kasvoilleen on heitetty monesta palasta kokoon kursittuja huntuja.

Minulle suuri osa näistä maalauksista on vanitas-teoksia. Ne kertovat ihmiselämän katoavaisuudesta. Jostakin aina puskee muutama hyönteinen nakertamaan meitä.

Teokset ovat myös viittauksia taidehistoriaan. Jo se, että öljymaalaukset on lakattu, vie ajatukset aikaan satojen vuosien taakse. Pidän lakkauksen luomasta tunnelmasta. Lakattu pinta on kiiltävä, kuin teos olisi ikuisesti vähän kostea. Maalaukset ovat myös käsityön ylistystä ja eräänlaisia taidonnäytteitä. Niissä on paljon sellaista, minkä tekeminen on vaikeaa (kuten läpinäkyvät, laskostetut hunnut).

Näyttelystä jäi yhtä aikaa hämmentynyt ja täyttynyt olo. Tunnen saaneeni taidetta kerralla aivot täyteen.

 

Eläin ja ihminen valaisevat toisiaan (Näyttely: Apina ja vesiputous)

Apina ja vesiputous – Tämän ilmaston kuvia. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 9.6.–2.9.2018.

–

Kim Simonsson: Voodoo Moss Girl. Taustalla Leena Nio: Transformation III.

Sara Hildénin taidemuseon kesänäyttely käsittelee ihmisen ja ympäristön suhdetta. Aihe on muodikas, ja sitä on lähestytty raikkaasti. Mitään suoraviivaisia ”ihminen tuhoaa luontoa”-teoksia ei näyttelyssä tule vastaan. Ripustus on suunniteltu kauniisti. Monen taiteilijan teoksista rakennettu kokonaisuus istuu yhteen ja teokset saavat toisistaan valoa.

Kiersin näyttelyn vastavirtaan, koska museoon saapui kanssani yhtä aikaa iso ryhmä, ja halusin katsella rauhassa. Museon suuret penkit suorastaan houkuttelevat rauhassa istuskelemiseen ja pitkään katsomiseen, ja on ihanaa, että saleissa on valtavia maalauksia, joihin saa upota minuuteiksi kerrallaan.

Heti ensimmäiseksi bongasin Erno Enkenbergin maalauksen Sahelanthropus tchadensis, jossa sukupuuttoon kuollut apinaihminen katselee meitä keinotekoisen näköisestä maailmastaan. Olen nähnyt teoksen ennenkin ja kirjoittanutkin siitä aikanaan Turku Biennaalin näyttelykirjaan, joten sen näkeminen oli kuin kohtaisi vanhan tutun. Tällä kohtaamisella maalaus sai minut pohtimaan sitä, miten me esitämme edesmennyttä luontoa. Voimmeko me koskaan kuvitella (ja sitä kautta kuvittaa) kokonaisia maailmoja ilman ihmistä?

Eläimen esittämistä käsittelee myös Leena Nion Transformation III. Maalauksessa on jättikokoinen ristipistotyö, joka esittää kaurista. Ristipistojen koon vuoksi on vaikea nähdä, mitä kuvassa on. Sen näkee vasta, kun astuu kauemmas.

Arjessa kauriin voi kohdata lähinnä silloin, kun sellaisen näkee autosta. Helposti sitä ajattelee, että kauris tulee tielle ja aiheuttaa vaaran, vaikka oikeastihan tie on tehty kauriin asuinalueelle ja me autoilijat siellä olemme vaaraa tuottamassa. Suuri, maalaukseen kätkeytyvä kauris katsoo minua omasta todellisuudestaan. En voi koskaan tietää, millaista on olla kauris ja nähdä ihminen – välissämme on aina pinta, jota kumpikaan laji ei osaa rikkoa.

Heli Hiltusen maalaukset nousevat näyttelyn kiinnostavimmiksi. Ne ovat pienieleisiä, mutta syviä. Niitä lähestyessäni valmistaudun kohtaamaan pienen maalauksen, joka esittää köynnöksen lehtiä tai maisemaa, mutta lähellä joudunkin antautumaan teoksille täysin. Ne upottavat. Ne ottavat minusta kiinni ja kiskaisevat sisäänsä. Erityisesti sarjan Joka päivä tulee ilta (nopeasti) maalauksilla on valtava kyky tallentaa valoa ja tunnelmia.

Alakerrassa huomioni kiinnittyy pieneen taloon, joka puuskuttaa kuin höyryveturi pysyäkseen kielekkeen reunalla. Pekko Oravan ja Tuomo Rosenlundin Ahkeruus kuvaa ihmisen luontosuhdetta jatkuvana kitkana ja kamppailuna (mutta sympaattisella tavalla). Ihminen pysyy pinnalla, kun työskentelee ahkerasti – mutta valitsemalla talonpaikan toisin voisi päästä huomattavasti vähemmällä.

Värikäs ja monipuolinen näyttely on virkistävä kokemus, vaikka teokset saavat minut syviin ajatusvirtoihin. Näin on hyvä, ajattelen, ja päätän käydä näyttelyssä vielä toisen kerran tänä kesänä.

 

 

 

 

Tykkäys ymmärtämättömyydelle

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä vuonna 2014.

Aloitan henkilökohtaisella tunnustuksella: en pitänyt Ellen Gallagherin näyttelystä Sara Hildénin taidemuseossa (28.9.2013-26.1.2014). Kävin museossa kaksi kertaa, ensin ystävän kanssa ja sitten yksin. Yritin ihan oikeasti. Kuuntelin opaskierrosta. Luin näyttelyluetteloa. Tutkin teoksia minuuttikaupalla. Istuin penkillä keskellä museosalia ja katselin.

En pitänyt näyttelystä. Sen ääneen sanomisesta tuli jännittävä taakka. Kuin joutuisi puhumaan jostakin kulttuurillisesta tabusta. Gallagherin näyttelystä kasvoi yleisön suosikki, tutut ja tuntemattomat ylistivät sitä parhaaksi näyttelyksi Suomessa pitkään aikaan (ehkä koskaan).

Koska en pitänyt siitä, minussa täytyi olla jotakin vikaa. Ehkä en ymmärtänyt teoksia oikein. Ehkä siis olen tyhmä? Ehkä paljastan sisäisen sivistymättömyyteni sanomalla, etten ymmärrä tätä näyttelyä.

Ymmärtämättömyydestä kasvoi kuukausien mittainen piina. Kirjoitin muistikirjaani pitkiä perusteluja sille, etten ymmärrä.

En ymmärrä, koska minulla ei ole samaa kulttuuritaustaa, joka taiteilijalla on, ja jota hän teoksissaan käsittelee (mutta tuskin kaikilla muillakaan on). En ymmärrä, koska teokset ovat toistossaan niin pakkomielteisiä ja sulkeutuneita. En ymmärrä, koska valkoiset paperileikkaustyöt on valaistu niin, etten erota niistä juuri mitään vaikka työnnän nenäni melkein kiinni lasiin. En ymmärrä, koska teokset eivät näytä prosessia. En ymmärrä, koska niin moni on ylistänyt näyttelyä, että kapinallinen mieleni kieltäytyy menemästä mukaan tähän huumaan.

Kirjoitin muistiin myös näyttely-yleisön kommentteja. ”Tää ei niinku näytä miltään. Hieno efekti!” sanoi eräs katsoja. Etsin efektiä ei-miltään-näyttämisen takaa.

Voin ihan helposti myöntää, etten ymmärrä olutkulttuuria (minusta kaikki olut on pahaa) tai suomenkielistä räppiä, mutta mikä häpeä onkaan myöntää, etten ymmärrä taidetta. Ja minä kun vielä houkuttelen ihmisiä näyttelyihin sanomalla aina, että ei taidetta tarvitsekaan ymmärtää, sitä tarvitsee vain katsoa.

Tämä häpeä! Miten julmaa on olla se, joka ei ymmärrä. Jäädä paitsi jostakin. Olla ainoa, joka ei naura vitsille, ei ymmärrä sisäpiirijuttua, ei kuulu joukkoon, jolle ei riitä tuolia tuolileikissä.

Pelastukseni löysin kriitikko Dave Hickeyn esseistä (jotka on koottu kirjaksi The Invisible Dragon). Hänelle tykkääminen on tunnistamista: kun ihminen pitää jostakin, hän tunnistaa olevansa samankaltainen sen kanssa, ja ilahtuu siitä yhteydestä. Että maailmassa on jotakin minun kaltaistani! Etten ole ainoa tällainen!

Tunne siitä, että värähtelee samaan tahtiin jonkin maailman osan kanssa, aiheuttaa ilon lisäksi myös ahdistusta, kirjoittaa Hickey. Kun on yhtä jonkin kanssa, tajuaa samaan aikaan olevansa irrallinen niistä, jotka eivät reagoi samalla tavalla.

Samaa ahdistusta aiheuttaa se, ettei värähtele millään taajuudella, kun muut näyttävät suorastaan uppoavan näyttelyn tunnelmiin. Lopulta vain myönsin, että minulla on selvästi vääränlainen maku ja sivistys, enkä vain ymmärrä.

Testasin mielipidettäni kanssaihmisillä, ja joskus kala tarttui onkeen: ”Ihanaa, että joku sanoo noin! En minäkään ymmärtänyt!”

Ja hetken me olimme samalla aaltopituudella. Ja senkin hetken tarjosi taide, ymmärrys tai ymmärtämättömyys. Toisen tunnistaminen jollakin tavalla minun kaltaisekseni.

 

Kaikki on lähikuvassa (Näyttely: Robert Longo)

ROBERT LONGO. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 23.9.2017–14.1.2018.

–

Robert Longo: Untitled (Hercynian).

Trendikkään taiteilijan näyttelyn tunnistaa jo siitä, että näyttelyllä ei ole nimeä. Pelkkä taiteilijan nimi isoin kirjaimin riittää keräämään katsojat kuin kärpäset hunaja-astialle.

Robert Longon näyttely tarjoaa nimenomaan sitä hunajaa. Hänen hiili- ja grafiittipiirroksensa ovat taiten tehtyjä ja romanttisen kauniita. Esittipä kuva sitten ruusua tai tiikeriä, naisen silmiä tai urheilijoita, aihe on siloteltu irti ruumiillisuuden säröistä. Silmänympärykset ovat rypyttömät, kukan terälehdissä ei ole pienimpiäkään vikoja tai repeämiä, tiikeri on mitä täydellisin tiikerin idea.

Teokset olisivat aivan toisenlaisia ilman lasia. Näyttely on lähes kokonaan mustavalkoinen, ja mattamusta hiilipinta muuttuu lasin alla kiiltäväksi. Katsoja näkee teoksen lasista paitsi itsensä myös kaikki muut saman huoneen teokset. Tämä vain lisää kaunista kiiltokuvaefektiä.

Mitä Longo sitten haluaa sanoa? Yksi vaihtoehto on, että hän korostaa kuvien tasa-arvoa. Hän käyttää samaa kärsivällisyyttä ja aikaa hioakseen kuvaa meren aalloista tai urheilujoukkueesta, Star Warsin hahmoista tai eläimistä. Hän poimii kuvia sieltä täältä ja tekee niistä meille yhtä tärkeitä – ne ovat olleet hänellekin yhtä tärkeitä.

Toisaalta hän sanoo myös, ettei ajalla (ja sitä kautta elämällä) ole suuntaa, ellemme me itse sitä valitse. Ai, miten niin? No siten, että hän on aloittanut suuren piirtämisurakan toisensa jälkeen, valinnut aiheeksi nyt sitten vaikka lähikuvan ruususta tai jalkapallojoukkueen, ja käyttänyt siihen mahdottoman paljon aikaa.

Voin kuvitella hänet tilaan, jossa kaikki on selvää. Hän herää aamulla jatkaakseen piirtämistä. Hän menee illalla nukkumaan jaksaakseen piirtää taas seuraavana päivänä.

Piirtäminen riittää elämänsisällöksi, niin hän minulle sanoo.

Kaikki on lähikuvassa. Kun USA:n lipun näyttää kaikkine ommeltuine saumoineen, esineenä, kuvasta tulee heti poliittinen. Samalla tavalla Longo näyttää meille suurten taiteilijoiden teoksia röntgenkuvina. Ikonisista maalauksista näkyy kädenjälki, yhden ihmisyksilön teot satoja vuosia sitten. Tekeekö se teoksista pienempiä? Ottaako tämä kantaa taidemaailman palvontakulttuuriin?

Alakertaan on ripustettu vastakkaisille seinille kaksi suurta teosta. Valinta tuntuu lähes alleviivaavalta: toisessa on metsä, jossa auringonpaiste kimaltelee, toisessa on hämärä kirkko, ihmisen luoma pyhä tila, jossa valo myös leikkii. Kummassakin on jumalallisuutta: toisessa ilman ihmistä syntynyttä, toisessa ihmisen tekemää (tokihan kumpikin piirros on ihmisen tekemä, mutta puhun nyt niiden aiheista).

Ihmisen tekemä naulitsee minut pidemmäksi ajaksi. Tuijottelen valoa mustavalkoisessa katedraalissa. Tunnen jokaisen tiiliskiven painon,

miten arkkitehdit ja rakentajat sukupolvesta toiseen,

miten uskovaiset ja turistit ja papisto sukupolvesta toiseen ajattelee,

tämän täytyy olla totta, ikuisuuden täytyy olla olemassa, jos tällainen rakennus on tehty, on oltava jokin pyhyys, jota tänne on lainattu.

Ihmisten teot (kuuluisat maalaukset, silkkikukat, valtioiden liput) ja ilman ihmistä olemassaoleva (eläimet, jäävuoret, kukat, metsä) asettuvat näyttelyssä jatkuvasti rinnakkain. Tämä näkyy myös teosten nimissä: niiden nimenä on Nimetön (Untitled), ja sen jälkeen jokin nimi. Asiat ovat olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen on nimennyt ne.

Lopulta kumpikaan näistä maailmoista (ihmisen maailma tai ihmisestä riippumaton) ei ole tärkeämpi toista. Tärkeää on se, miten katsomme niitä, miten ajattelemme niitä, miten ne esitämme muille. Longo esittää ne rauhallisesti, kärsivällisesti, tärkeinä. Me saamme katsoa niitä miten haluamme, hänen tekonsa eivät siitä piittaa, hän piirtää, sillä se riittää elämän ajaksi.

 

Katseelle pakotettu levottomuus (Näyttely: Jarmo Mäkilä)

Jarmo Mäkilä. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 11.2.-28.5.2017.

–

Jarmo Mäkilä: Kärpästen herra (2010, öljy kankaalle, 203 x 151 cm). Sara Hildénin säätiö / Sara Hildénin taidemuseo. © Jussi Koivunen.

Olen sanonut parin viikon aikana monta kertaa, että kävin Jarmo Mäkilän näyttelyssä ihan vähän aikaa sitten, ja tykkäsin siitä kovasti. Nyt tarkistin, ja tuosta näyttelystä on melkein kaksi vuotta. Aika käyttäytyy omituisesti vaikuttavien taidekokemusten äärellä.

Sara Hildénin taidemuseossa on tänä keväänä tilaisuus nähdä Mäkilän tuotantoa laajasti eri vuosikymmeniltä. Näyttely vastasi heti ensimmäisessä huoneessaan kysymykseeni siitä, miksi minulle tulee samasta taiteilijasta mieleen poptaide ja suorastaan kauhunsekaiset, surrealistiset maalaukset poikien maailmasta. No, siksi että kyseessä on sama taiteilija.

Alussa on siis poptaide. Punkkareita muotokuvissa, joista tulee mieleen Andy Warhol. Värit ovat kirkkaita.

Värit kulkevat läpi koko näyttelyn sellaisena ohjenuorana, jonka kautta tyylilajista toiseen siirtyminen on helppoa. Kun seuraava huone on täynnä lainauksia taiteen historiasta, dramaattisia taisteluita, enkeleitä ja jumalia, värit ovat se, mihin huomioni takertuu.

Kuvien maailma on kasvanut henkilöhahmojen ympärille. Millainen maailma tarvitaan, jotta enkelit voivat pudota taivaasta, kysyy taiteilija, ja luo maailman hahmojen ympärille. Kaupungin mainosvalot hehkuvat maalauksen alakulmassa, kun maailma lähestyy loppuaan punaisen planeetan syöksyessä maanpintaa kohti.

Hahmojen hehkuvat punaiset ja siniset ovat oleellisempia kuin kuvien yksityiskohdat. Silmä ei osaa tarkentaa hevosiin ja ihmisiin, mutta juuri se, katseelle pakotettu levottomuus, tuo kuvien sisällä kytevän taistelun myös katsojan pään sisäpuolelle.

Myytit ja tarinat kulkevat Mäkilän taiteessa tyylistä toiseen. Narkissos etsii kuvaansa vedenpinnasta lähes pakokauhuisena. Hän makaa sikiöasennosta, toivoo itsensä kuvaa puron pintaan, horisontissa kohoaa kaupunki, jonne hänellä ei selvästi enää ole paluuta. Kaikki isäni linnut -maalauksen linnut ja pojat ovat lainauksia Suomen taiteen historiasta, ja asettavat Mäkilän itsensä osaksi sukupolvien ketjua.

Kaikki isäni linnut -nimi toistuu alakerrassa, joka on täytetty uudemmilla, poikien maailmaa surrealistisesti kuvaavilla maalauksilla. Tällä kertaa linnut ovat poikia, jotka leijuvat irti olohuoneen lattiasta, leijuvat kattoon. Naamiokasvoinen isä pitelee kahta poikaa sylissään, katsoo heistä ohi.

Jarmo Mäkilä: Kaikki isäni linnut (1992, akryyli kankaalle, 203 x 304 cm) Oulun taidemuseo. © Mika Friman.

Poikia on yläkerrassakin. Pahvilaatikoista vyöryvät Hylätyt-veistossarjan saviset pojat täyttävät museon aulan. Niiden edessä olen ensin hämilläni (hmm, poikia), mutta pian veistosten yksilöllisyys alkaa kiehtoa. Liikkumattomaan massaan syntyy liikkeen tuntu, kun poikia katselee pitkään. Niitä vain tulee ja tulee jostakin, ne puskevat itsensä tähän maailmaan vaikka väkisin, lattian läpi, pahvilaatikoiden läpi.

Alakerran maalauksissa yhdistyy huumori ja kauhu. On pakko katsoa, kuinka pääkallo keikkuu joulukuusen latvassa. On pakko tuijottaa, miten pojat leikkivät tuhoutuneessa koulun liikuntasalissa. Koulun rauniot tuovat mieleen kouluampumiset ja muut lopullisen traagiset tapahtumat, joissa lapsi rikkoo viattomuuden ja eheyden illuusion ja alkaa hajottaa maailmaa ympärillään.

Poikien maailmasta minulle ei kuitenkaan tule paha olo. Maalaukset ovat kauniita. Niissä on metsää ja upeita maisemia. Sen sijaan ahdistun, kun katselen maalauksia, joissa lapset jäävät sivuosaan. Mies makaa alasti likaisella sängyllä, puolikuolleen näköisenä, ja pikkuruiseksi kutistunut poika istuu huoneen lattialla. Mittasuhteet kertovat voimattomuudesta, asioista, jotka ovat lapselle liian suuria.

Näyttely on voimakas kokemus. Vaikkei kyse olisi edes vahvasta aihepiiristä (ja siis on), jo se, miten teokset on maalattu, vaikuttaa suoraan alitajuntaan. Niitä tekee mieli katsoa lähempää ja lähempää, pilkkoa ne silmillä osiin.

Tämä näyttely on muuten taas loistava esimerkki siitä, miten Sara Hildénin taidemuseo toimii. Sen betoninväriset seinät ovat täydellinen tausta näille maalauksille, ja jopa huonekorkeus tuntuu suorastaan suunnitellulta tätä näyttelyä varten. (Rakennuksessa tulee tämä tunne usein, minkä vuoksi sydämeni hypähtää kauhusta joka kerta, kun kuulen suunnitelmia museon muuttamisesta toisiin tiloihin.)

–

Edit: kuvitus 27.2.17: Sain museolta lehdistökuvat.

 

 

Ihan kuin! (Näyttely: Ron Mueck)

RON MUECK Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 2.6.–16.10.2016.

–

Ron Mueckin näyttelystä levisi parissa päivässä niin paljon valokuvia mediassa ja somessa, että minulle tuli jonkinlainen outo kyllästyminen. Kuvien lisäksi mediassa kehuttiin, että nyt on kyllä niin realistisia veistoksia, että tekisi mieli kosketella ja ihan aidoksi ihmiseksi näitä voisi luulla, jos kokoeroa ei olisi.

Ajattelin, että no, olen nyt nähnyt kuvan melkein jokaisesta näyttelyn teoksesta, ja voin kuvitella, että aidolta näyttävät. Miksi siis mennä enää itse katsomaan?

No, ehkä siksi, että taide pitää aina nähdä itse, kun se vain on mahdollista. Ja niin museossa olikin vastassa yllätys: teokset eivät nimittäin olekaan realistisia. Ne ovat kyllä pikkutarkkoja ja ihmisenkaltaisia, mutta niistä puuttuu kaikki se ällöttävyys, mikä erottaa ihmisen hyvin tehdystä nukesta.

Mueckin teoksen vanhan miehen varpaankynnet näyttävät siltä, että hän on viettänyt viimeiset 40 vuotta pedikyyrissä. Vastasynnyttäneen naisen iho on sileä ja kiinteä, ei mitään turvotuksia tai pintaan pullistuvia verisuonia. Miehen parransänki on monotonisen yksivärinen ja kaikkialta tismalleen samanpituinen.

Taidettahan tämä toki on, joten mitään anatomista näyttelyä ei ole tarpeenkaan tarjota. Hassua vain, että odotukseni kumottiin nimenomaan realismin puutteella, ei sillä, miten aitoa kaikki on.

Nämä ovat nukkeja, eivät ihmisiä, ja siksi näitä voi tuijottaa läheltä ja vertailla ihon ryppyjä omiinsa. Nukke ei loukkaannu tuijotuksen kohteeksi joutumisesta.

Näyttelyssä mietin monta kertaa, että teoksia on vaikea katsoa muuten kuin taidonnäytteinä. Niitä katsoo ja miettii, että joku tosiaan osaa tehdä tällaisia sen sijaan että näkisi teosten sisään, taakse, siihen taiteeseen (eikä vain ihonkaltaiseen pintaan). Näyttely myös ohjaa katsomista juuri tähän suuntaan esittelemällä videoita ja valokuvia teosten valmistamisesta. Se on monivaiheinen ja työläs prosessi, ja videon katsominen vahvistaa ihmeentunnetta siitä, että joku osaa ja jaksaa tehdä tällaista. Ihon muovaaminen näyttää puuduttavan tylsältä, mutta siinä on myös jotakin hoivaamisen kaltaista, toisen ihmisen ihon huoltamista.

Kun sitten yritän nähdä teoksissa jotakin muutakin kuin pinnan, päällimmäiseksi tulee ajatus siitä, että taiteilija haluaa näyttää meille, millaisia me olemme, ihmiset. Me olemme pintaa, jonka sisäpuolista liikettä voi joskus olla vaikea havaita.

Toisaalta hänen ihmisensä ovat varsin kylmiä. Vaikka pariskunta makaa lusikka-asennossa, takana makoileva mies ei kiedo käsiään naisen ympärille (sen sijaan hänen käsivartensa puutuvat, koska hän puristaa ne itseään vasten). Vastasynnyttänyt nainen ei kurota käsiään lastaan kohti, ei edes pidä vauvasta kiinni, vaikka se voisi pudota vatsan päältä. Nämä ihmiset eivät halua koskettaa toisiaan.

Vaikka on vähän hassua lukea ihmisten halusta koskettaa teoksia, koska ne ovat niin aidon näköisiä (tekeekö tällaisten ihmisten mieli kosketella myös vastaantulijoita, koska hekin ovat aidon näköisiä?), on kiva, että näyttelyssä on myös yksi kosketteluteos. Sen nihkeys nimittäin lisää jotakin kummallista katsomiskokemukseen. Tieto siitä, miltä keinoiho tuntuu, korostaa näiden ihmishahmojen orgaanisuutta, ei-taiteenkaltaisuutta. Ne eivät ole posliinia tai pronssia. Ne ovat nihkeitä, kuten ihmisiho helteessä.

 

Muualla

Tässä viimeaikoina muualla julkaistuja juttujani:

–

Huulipunaa, kyyneleitä, silmiä ja kieliä

eli Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

kritiikki näyttelyistä Aseina huulipuna ja kyyneleet? (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 4.10.2015–17.1.2016) ja Carol Rama: Polte (EMMA, Espoo, 14.10.2015–10.1.2016), Taide-lehti 6/2015.

–

Kaupunki on orgaaninen prosessi

Petri Nuutisen haastattelu, Petri Nuutinen: Roma (Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere), 4. – 23.12.2015), puolilehti.fi.

–

sekä kritiikkejä puolilehti.fi:ssä:

Uuden museon tuoksu

Kimmo Pyykkö -taidemuseo
Pitkän matkan ateljee (pysyvä näyttely) ja Jokin meissä. Teoksia vuosilta 1971–2014 (1.2.2015–10.1.2016) Kangasala-talo (Kuohunharjuntie 6, Kangasala).

–

Galleria joka otti hoitaakseen museon työn

Axel Gallén. Tyrväältä Pariisiin. Galleria Akselissa (Asemakatu 16, Sastamala) 15.8.-4.10.2015.

–

Aina uusia ideoita, kunnes

Koko kansan rakastama piirustusdialogi. Noora Federley, Arsi Fennica, Emilia Mäkelä, Ville Pirinen, Kaija Papu ja Sanni Seppä. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.10.2015 – 20.10.2015.

–

Väkivaltaisen kritiikin kuvauksia

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Tammi, 2013. Suom. Ilona Nykyri

Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite. Tammi, 2004. Suom. Tarja Teva.

–

Mobiilia ja sarjoittaista

Mobile Nordic
Galleria Ratamo (Veturitallinkatu 6, Jyväskylä)
5.–29.11.2015.

 

Aseina huulipuna ja kyyneleet? – näyttely, joka laajenee nimeään suuremmaksi

Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus. Teoksia Sara Hildénin säätiön kokoelmasta. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 4.10.2015–17.1.2016

–

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Vähän käsittämättömällä tavalla nimettyyn Aseina huulipuna ja kyyneleet? -näyttelyyn on koottu naiseutta käsitteleviä teoksia Sara Hildénin taidemuseon kokoelmista. Itse näyttelyssä ei tosin ole niin selvää, miten mikäkin teos käsittelee naiseutta (kuten vaikkapa Erwin Wurmin iso, istuva, miehenoloinen ihmishahmo, jonka pää piiloutuu neulepaitaan).

Näyttelyn nimi pohditutti minua koko kierroksen ajan. Onko se vitsi? Opettavainen kysymys tyyliin: kuvitteletteko, että naisten aseita ovat huulipuna ja kyynelet? Olettepa te rajoittuneita! Vai onko sen tarkoitus saada meidät kiinnostumaan siitä, miten huulipuna toimii aseena? En ymmärrä nimeä, se häiritsee vielä näin melkein viikon näyttelykierroksen jälkeenkin. Jotenkin en kehtaa edes sanoa käyneeni sen nimisessä näyttelyssä.

Mutta jos jokus vielä pääsen tämän nimen yli, saatan lähestyä näyttelyä pienemmän ennakkoluulokuorman kanssa. Tai no, yritän lähestyä sitä jo nyt.

Naiseus ei sinänsä ole minusta koskaan ollut kiinnostava tapa rajata taidetta, mutta sille lienee perustelunsa ainakin taidehistoriallisesti (naiset jääneet vaille ääntä ja niin edelleen). Tämäkään näyttely ei tosin esittele vain naistaiteilijoita vaan myös miehiä, jotka ovat kuvanneet naisia. Tai sitten eivät ole edes kuvanneet naisia, kuten jo mainitsemani Erwin Wurm.

Tamara Piilola: The Most Beautiful Things Hide.

Sukupuolittunut rajaaminen on riskialtista jo senkin vuoksi, että niin monen on niin helppo sanoa, että eivät naiset ole tällaisia. Yritän jättää sen argumentin käyttämättä, koska mikä minä olen sanomaan, millaisia naiset ovat tai eivät voi missään tapauksessa olla.

Vietin eniten aikaa abstraktia lähestyvien, vihjailevien teosten edessä. Tällaisia ovat mm. Nina Roosin hienosti nimetty Movement Between the Words (The Rupture I), Tamara Piilolan The Most Beautiful Things Hide, Raili Tangin Viheriäinen sekä Susanne Gottbergin Object. Taiteilijat näyttävät jotakin, mitä ei voi nähdä, ja vangitsevat huomion juuri sillä. Tunne, jonka he ovat teoksiinsa säilöneet, on se, että en saa jotakin selville vaikka yritän.

Susanne Gottberg: Object.

Tuula Lehtisen Posliinikokoelma kommentoi kauniisti nykyarjen koruttomuutta verrattuna historian koristeellisuuteen (ainakin joidenkin historian). Siniset koristemaalaukset valkoisissa posliinimaitotölkeissä korostavat köyhien ja rikkaiden arjen esineistön eroja. Ehkä minua häiritsee tämänkin teoksen joutuminen naistematiikan alle tässä näyttelyssä. Ei tällä liene mitään tekemistä moninaisen naiseuden kanssa. Tällainen taide laajenee yleispäteväksi.

No, läsnä on tietysti myös Edward Kienholzin Uudestisyntyminen, josta minulla on kauhumuistoja jo lapsuudesta. Teos on hieno, ja vaihteeksi eri paikassa kuin missä sen täällä yleensä näkee. Ehkä se johtuu syksystä, mutta kasvit flyygelissä eivät oikein ole jaksaneet kasvaa runsaiksi. Ja niissä on Plantagenin hintalaput, mikä ahdistaa minua, vaikka toki kertookin paljon elämästä ja naiseudesta. Kukat Plantagenista ja flyygelin päälle makaamaan – kenenpä meistä arki sen hohdokkaampaa olisi.

Hurjuudellaan ja taituruudellaan mieleen jäivät myös Kari Vehosalo ja Elina Merenmies, joista kumpikin antaa naisen kadota ja kasvojen muuttua joksikin muuksi. Muovipussiksi. Oksistoksi. Kun elämä palaa kirkkaimmillaan, kuolema ei koskaan tunnu olevan kaukana.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Aurinkoisena syyspäivänä museon harmaat betoniseinät muuttuivat omaksi teoksekseen ihan luonnostaan. Kummallista, etten ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten tämä betoninharmaa nostaa teokset maagisen kauniisti esiin. Valkoinen saattaa vähän latistaa, mutta tämä elävä harmaa, oi, kauneus. (Tuula Lehtisen valkoiset posliinitkin olisivat ansainneet muun kuin valkoisen taustan.)

Kokonaisuutena näyttely tarjoaa useita museon kokoelmien teoksia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan/koskaan. Viihdyin museossa pitkään, eikä tullut lainkaan sellainen olo, että pääsisipä jo ulos aurinkoon. Huippukohtia on useita. Vain nimi jää kummittelemaan mieleen.

Anarkistisia luovuustestejä (Näyttely: Erwin Wurm)

Erwin Wurm: Disruption. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 30.4.–20.9.2015.

–

Kuljen vastavirtaan: käyn Särkänniemessä vain Sara Hildénin taidemuseossa. Nyt se onkin helppoa, kun Särkännimeen ei enää ole pääsymaksua. Ei tarvitse jonottaa portilla, vaan voi astella suoraan rannekkeita ostavan tungoksen ohi museoon. Toiseen suuntaan olikin sitten vähän vaikeampaa: portista pyrki sisään noin tuhat ihmistä, kun minä ainoana ihmisenä yritin änkeytyä toiseen suuntaan.

Ei se mitään, museorakennus on maamme hienoin ja upeimmalla paikalla (tämä kannanottona toistuviin puheisiin siitä, että museon pitäisi muuttaa jonnekin muualle. ei pidä).

–

(Päivitystaukoni muuten selittyy sillä, että kävin Italiassa tässä välissä. Koska kenenkään matkakertomukset eivät koskaan kiinnosta, en aio siitä sen enempää.)

–

Nyt museossa on kesän ajan tämä Erwin Wurmin näyttely, josta on etukäteen näkynyt ainakin runsaasti makkaramiesten kuvia. Kutsussakin taisi olla sellainen. Vähän koomisen kuvan olen saanut mainoksista, joten menen museoon odotellen jotakin hauskaa.

Olen niin vanhanaikainen, etten ota audio-opasta. En halua kävellä museossa kuulokkeet korvilla. Moni tuntuu haluavan; ihme juttu tämä, että ollaan luurit korvilla bussissa, liikenteessä, kahvilassa ja museoissakin. Minusta on kiva, jos maailma mahtuu väliin, ei minulla ole tarvetta eristää itseäni niin totaalisesti. Ja ne keskustelut, joita museoissa kuulee, nehän ovat ihan parhaita. Monta erilaista näkökulmaa olen saanut kuullessani, mitä muut teosten edessä kommentoivat.

Mutta joo, en siis tiedä, millainen se kuulokeopas on. Pahoitteluni etten ottanut siitä puolestanne selvää. Menin vain näyttelyyn, ja:

heti aluksi sain katsella hassuja kuvia minuuttiveistoksista. Niissä ihminen makaa polkupyörän alla ja seisoo pahvilaatikko päässään. Nämä ovatkin aika koomisia. Mutta nopeasti kuvat muuttuvat suorastaan väkivaltaisiksi. Arkisten esineiden anarkistinen väärinkäyttö näyttää kivuliaalta kommentilta… niin, mihin? Rutiineihimme? On suorastaan mielipuolista riiputtaa henkaria alahuulessa, mutta niin voisi tehdä.

Tiedättehän sen psykologisen testin, jossa pyritään keksimään mahdollisimman monta erilaista käyttötapaa esim. henkarille? Näistä kuvista tulee mieleen se – on aina luovuutta keksiä jotakin ihmeellistä, oli se sitten käyttökelpoista tai (yleensä) ei.

Näitä minuuttiveistoksia saisi tehdä itsekin. En tiedä, kuka koskaan ryhtyy sellaiseen muuten kuin näyttääkseen, että katsokaa, tässä voi itsekin asettua veistokseksi näyttelytilaan.

Perinteisiäkin veistoksia on. Taiteilijaa kiinnostaa arki ja arkisten esineiden kummallisuus. Rajallisuus.

Paidan voi pukea miten tahansa, hän toteaa, ja tekee aiheesta sarjan veistoksia. (Lapsena minullakin oli tapana pujottautua yöpaitaan jalat edellä. Jostain syystä en enää tee niin.) Paita voi toisaalta toimia myös tapettina/seinänä, kun sitä tarpeeksi venyttää.

Ja sitten on niitä makkaroista koottuja miehiä. Kierrän niitä ja katselen, miten oma heijastukseni venyy ja laajenee makkaran pinnassa.

Näyttely on aika nopeasti kävelty läpi – teokset ovat suuria, joten niitä on määrällisestikin melko vähän, ja toisaalta aika monessa on kyse siitä, että kokeillaan, miltä jokin tuttu näyttää venytettynä tai suurennettuna tai omituisessa yhteydessä.

Kaikkein kiehtovin teos minulle on Am I a house? -video, jolla pullea talonnäköinen taideteos pohtii sitä, onko hän talo vai taideteos. Vaikka teos aluksi tuntuu melko ennalta-arvattavalta pohdinalta, pian monologi saa kuitenkinkin erikoisia suuntia. Talo miettii, onko hän taidetta siksi, että hän on pullea. Onko taidetta olla pullea? Onko talon tehtävä suojella? Entä taiteen? Ja ihmiset, jotka elävät sillä, että he ajattelevat taidetta ja kirjoittavat siitä, mistä siinä on kyse?