Halu olla yhtä (Näyttely: Liisa Ahola ja Veera Salmio)

Liisa Ahola ja Veera Salmio: Diktaattori. Galleria Emil, studio (Vanha kirjastotalo, 2. krs, Keskustori 4, Tampere). 6.5.–28.5. 2016.

–

Liisa Aholan ja Veera Salmion Diktaattori on huone, jossa on puhujanpönttö, geneerisen diktatorisia lippuja ja video, jolla marssii sotilasparaateja. Paraateja on eri ajoilta ja eri maista, välillä marssivat hevoset ja panssaritkin. Koko ajan taustalta kuuluu tasainen marssiaskelten rytmi.

Vaikka ymmärrän, että teos on poliittinen, näen kuvien virrassa enemmänkin ihmiseen jotenkin oleellisesti kuuluvaa halua tehdä samaa kuin muutkin tekevät. Kuinka tyydyttävää onkaan, kun ihmismassa kävelee samaan tahtiin! Kuinka mieltäylentävää lieneekään marssia siellä massan keskellä.

En ymmärrä tätä halua, mutta se elää ihmisessä edelleen voimakkaasti. Ei tarvitse kuin astua näyttelytilasta ulos Keskustorille, jossa kymmenet ihmiset tanssivat macarenaa samaan tahtiin. Heillä vaikuttaa olevan hauskaa, kun he saavat toteuttaa yhdessä toimimisen viettiään.

Ehkä kaikessa (niin politiikassa kuin evolutiivisissa vieteissäkin) on kyse vain halusta kuulua joukkoon. Ne ihmisten arkea kurjistavimmatkin poliittiset päätökset tehdään siksi, että kuulutaan johonkin joukkoon (yleensä sattumalta ei siihen, jonka elinehtoja vähennetään) ja halutaan korostaa sitä. Samoin lietsotaan (helposti syttyvää) kansallistunnetta, kun siitä on hyötyä (sodassa milloin mitäkin vastaan).

Viihdyn teoksen luona häiritsevän pitkään.

 

Suojattu tila (Näyttely: Partanen)

Reetta Partanen: Syke. Syke. Syke. Syke. Galleria Emil, Studio (Vanha kirjastotalo, 2. krs., Keskustori 4, Tampere) 2.7.-31.7.2015.

–

Ääni ei ole yhtä tarkkaan rajattavissa kuin kuva. Reetta Partasen näyttelyssä on Partasen ja Henri Ijäksen ääniteos, jota on tavallista vaikeampi rajata. Teoksessa on kaupunkiääniä Tampereelta. On jotenkin hienoa päästä tähän tilanteeseen, ettei tiedä, mikä on taideteosta ja mikä ei. Siitähän tässä on kyse: Ei taide ole jossain muualla. Ei ole mahdollista rajata, mikä on taidetta ja mikä ei ole.

Partasen teokset ovat kaupunkiääniä lukuunottamatta käyttäneet materiaalinaan luontoa. Videolla muurahaiset touhuavat pesässään (on pakko alkaa seurata yhtä niistä ja jännittää koko sen matka suuren neulasen kanssa. se onnistuu viemään sen pesään). Istun teoksen edessä pitkään, siinä on jotakin sellaista hypnotisoivaa kuin tulen tuijottamisessa. Että luonto se vain pärjää, minun ei tarvitse puuttua asioihin.

Hurmaavia ovat myös käävät, jotka näyttävät jo takaapäin korvilta. Kierrän ympäri ja näen, että niihin on myös koverrettu korvia. Ihanaa peikkojen ja haltioiden luontomystiikkaa.

Kaikki tässä näyttelyssä on harkittu huolella. Tiedän löytäväni jonkin yllätyksen, jos menen katsomaan linnunpesää läheltä, ja siellähän se on, yllätys minulle. Tiedän, että voin lähettää ajatukseni harhailemaan mitä tahansa teosten vihjaamaa polkua pitkin, enkä jää heitteille.

Tämä on siten turvallinen näyttely, täältä ei voi pyllähtää vahingossa pois.

 

Muutosten rytmi (Näyttelyt: Mattila; Hussain)

Raman Hussain (7.-27.2.) ja Heidi Anniina Mattila: Hiljainen pauhu (6.2.-1.3.)  Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Keskustori 4, Tampere).

–

Heidi Mattilan näyttelytilassa on myrsky. Voin kuulla meren pauhun.

Maalauksista puhuttelevimpia ovat ne, joissa meri ei niin selvästi ole. Se on hassua, että näin käy: kun on viite merestä (se yksi hyvin tunnistettava aaltokuva), kaikki muu tulee luetuksi sen kautta ja alkaa kiehtoa enemmän.

Myrskyssä on monta vaihetta ja rytmiä. Hiljainen pauhu -maalauksen pilvimäinen aallonharja tuo mieleen vanhat kartat, sen miten pulloposkinen tuuli puhaltaa valkoisia pilvenhahtuvia meren ylle. Välillä meri on vain pimeydestä haaleasti hohtavaa turkoosia.

Kohti abstrakteja meriä: mitä enemmän myrsky alkaa muistuttaa jotakin muuta, sitä enemmän pääsen sen sisään. Kun meri on pelkkä musta palkki kolmeen osaan jaetulla kankaalla, löydän tasapainon sen kanssa. Olemme vastakkaisissa vaakakupeissa, samanpainoiset olennot, meri ja minä.

Ja kun tuulesta on jäljellä enää pelkkä ajatus, kuva muistuttaa revittyä sanomalehteä. Pimeydestä nousee esiin ainoastaan myrskyn rytmi.

Gallerian toisessa huoneessa on monipuolinen Raman Hussainin näyttely. Esillä on suuria mosaiikkeja, veistoksia ja kirjoista tehtyjä teoksia.

Kirjat imaisevat minut puoleensa heti. Kirja on esineenä magneettinen muutenkin, ja kun siitä on luotu teos, kuvallinen tarina, sitä ei voi vastustaa.

Kirjoissa eletään julmaa todellisuutta. Sotilas marssii kanteen sahatun aukon halki, kirja on täynnä nauloja ja tulitikkuja.

Veistosten musta-asuinen sotilas (katsomissuunnasta riippuen) joko nousee lattiasta tai vajoaa siihen. Hän joko raidoittuu mustavalkoiseksi tai ehkä hän hukkaa raitansa ja muuttuu kokonaan mustaksi. Veistossarja on uhkaava, jos sitä ajattelee katsomiskantojen kaventumisena, mustumisena, yksisuuntaisena reittinä.

 

Sinä annat minun olla (Näyttelyt: Aurinko & Lehtonen)

Kritiikki puolilehti.fi:ssä.

Roy Aurinko: Huomenna zeppeliini Galleria Emilin Studiossa (Vanha kirjastotalo, Keskustori 4 (2. krs), Tampere) 9.1.-1.2.2015.

Henrietta Lehtonen: lyijykynäpiirustuksia Galleria Koppelossa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 3.1.-31.1.2015.

Maalausmatka (Näyttely: CoMoScA)

Taiteilijaryhmä CoMoScA (contemporary modern scandinavian artgroup): Maarit Björkman-Väliahdet, Nina Caballero, Eila Ekman-Björkman, Veera Pajulahti ja Mari Terkomaa. Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, 2. krs, Keskustori 4, Tampere) 9.1.–1.2.2015.

–

Mari Terkomaa: Kultaista viljaa.

Runsas näyttely, sanon heti alkuun. Taiteilijaryhmä CoMoScA on täyttänyt Galleria Emilin väreillä. Jotenkin hienosti kaikki sopii yhteen tilaan, vaikka välillä on tarjolla surrealismia ja välillä melko abstrakteja töitä – välillä maisemaa, välillä pistemaalausta. Ehkä ne ovat nämä värit, tämä jollakin tavalla iloinen tai lämmin tapa katsoa maailmaa, mikä sitoo kaiken yhteen.

Näyttely alkaa Mari Terkomaan maalauksella Kultaista viljaa, joka sujauttaa minut hienosti mystiseen, vähän keskiaikaiseen tunnelmaan. Tästä sujautuksesta on iloa jatkossakin, koska niinkin erilaiset maisemat kuin Eila Ekman-Björkmanin Linnunlaulu ja Nina Sabina Caballeron Dawn voi helposti lukea samaan maailmaan. Mystistä, kaunista, aidon tuntuista.

Eila Ekman-Björkman: Harakka.

Eila Ekman-Björkmanin maalauksissa on jotakin satumaista. Ihan vain harakka, ihan vain kukka. Ja kuitenkin. Erityisen hieno on juuri tuo Harakka, jossa koko maisema liukenee linnunväriseksi. Märästä maasta heijastuva sininen on kuin linnunsulista pesussa päässyt väri. Ja maalauksen vanhannäköinen puukehys on täydellinen osa teosta. (Voi, kunpa minulla olisi vanha puutalo, jonka eteiseen ripustaa tämä teos, ihan jokaisen vieraan näkyville.)

Veera Pajulahden abstraktit ovat värien räjähdyksiä, tiiviitä ja kerroksellisia kuin veden läpi suodattuva valo. Nina Sabina Caballeron maalaukset ovat kuin taustoja. Kuva on tausta jollekin, minkä kukin meistä näkee, kuin huone, jossa kummittelee.

Nina Sabina Caballero: Dawn.

Maarit Björkman-Väliahdetin teokset poikkeavat hiukan muusta kokonaisuudesta: niissä on symbolismia, sisäisiä tarinoita, jotka eivät ihan aukea, mutta toimivat. Ne kuvittavat jotakin, mitä ei voi sanoa sanoilla. Niissä on leijuvia elementtejä, rakennettuja elementtejä, valuvia ja vihjaavia elementtejä. Niissä on ilmassa kelluvia kehiä nukenvaunujen yläpuolella, kukkia, jotka kasvavat samaan aikaan kauniina ja läpitunkevina halki kankaan.

Näyttelyn kierrettyäni olo on kuin olisin käynyt matkalla jossakin, missä aurinko paistaa ja maa on toisenväristä kuin täällä. Siellä on värikkäitä taloja ja kapeita kujia, ja jokaisella päivällä on jotakin jännittävää tarjolla.

Veistosten vapauttamat ajatukset (Näyttely: Virtanen)

Ari Virtanen: Valkea kivi. Marmoriveistoksia. Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Keskustori, Tampere) 5.-26.9.2014.

–

Joutsenten lento.

Ari Virtanen on ensimmäinen taiteilija, jonka olen elämässäni tavannut. Olin silloin ehkä ekaluokkalainen – perheemme osallistui ölymaalauskurssille, jolla Virtanen opetti. Maalasin taulun My Little Ponystani. Muistan kurssista erityisesti kotimatkat auton takapenkillä, kun nukahtelin äidin villapaitaan kääriytyneenä, paita tuoksui öljymaalilta, välillä oranssit katuvalot vilahtelivat ikkunan ohi (rakastan edelleen öljymaalin tuoksua).

En voi sanoa seuranneeni Virtasen työskentelyä siitä lähtien (kukapa olisi silloin kuvitellut, että joskus päädyn tekemään töitä taiteen parissa?), mutta olen jossain määrin ollut tietoinen hänen työskentelystään. Hän on ollut minulle ajatus kuvanveistäjästä, joka tekee paljon työtä, sellaista perinteistä työtä kiven kanssa, ja kulkee omaa, varmaa tietään.

Ei kenenkään tie kai koskaan ole pelkästään varma, mutta ehkä taiteessa joskus näkyy sellaista tiettyä tuttuutta, kun taiteilija tekee teoksia omimmalla tavallaan. Ja Virtasen teoksia katsellessa tulee sellainen olo, että hänellä on oma tapansa katsoa kiveä ja työstää sitä, sellainen (taas käytän tätä sanaa) perinteinen materiaalia kunnioittava tapa toimia, että melkein tuntuu kuin kivi kertoisi, millaiseksi haluaa taiteilijan käsissä tulla.

En ole koskaan itse työstänyt kiveä, mutta voisin kuvitella, että konkreettinen työ on kaukana näistä herkän valkoisista hahmoista, joita Galleria Emilissä on esillä. Kamppailu kiven painon ja ajatuksen keveyden välillä on mielenkiintoista. Ja Virtasen töissä on jotakin keveyttä (vaikka ne ovat siluetiltaan aika kimpalemaisia, eivätkä yhtään pitsisiä), sellaista joka tuo jotenkin mieleen kirkkotaiteen: teokset vapauttavat ajatukset.

Banjo.

Näyttelyn nimen mukaisesti esillä on vain valkoista kiveä. Ehkä sekin kuljettaa ajatuksia jonnekin puhtaaseen ja pyhään. Ja naishahmot, jotka ovat melkein pylväitä, arkkitehtuuria.

Pidän Virtasen väliin hyvinkin kivuliailta näyttävistä pään asennoista. Naisten niskat ovat nurin, koska muoto vaatii sitä. Pidän geometriasta, johon asettuvat niin soittajat kuin makaavat naishahmotkin.

Veistoksissa on kaksi tarinaa: kiven (ja muodon) tarina, ja kiveen kuvatun ihmisen tarina. Pidän yllättävistä ornamenteista kiven pinnalla, kuvioista, jotka valo nuolee esiin.

 

Sokkelossa (Näyttely: Borderlines)

Borderlines Galleria Emilissä (Vanha kirjastotalo, Keskustori, Tampere) 18.9.2011 saakka.

—

Borderlines on näyttelypari, jonka ensimmäinen osuus on nyt Tampereella. Suomalais-sveitsiläinen projekti saa myöhemmin jatkoa Genevessä. Taustatietoina näyttelystä kerrotaan mm. että seitsemän mukaan kutsuttua taiteilijaa reagoi näyttelyn teemaan tilan rajoissa ja ehdoilla.

Näyttelytilaa onkin käytetty varsin tavallisesta poikkeavasti. Gallerian lattiassa on kummia viivoja (tulee mieleen urheiluhalli) ja seinät on siirrelty siten, että muodostuu umpikujia ja kierrreltäviä kulmia. Teosluettelokin on kartta (mutta kompassia ei sentään tarjota).

Karttaa lukemalla selviää, mitä lattian viivat ovat: Maija Kovarin teos esittää ensimmäisen paikalle rakennetun kirjaston piirrokset vuodelta 1925. Portaita, seiniä, ilmeisesti kirjahyllyjä. Tekona piirrosten tekeminen todeksi on hieno. Näyttelyn keskellä ja osittain sermien peitossa viivat kuitenkin jotenkin jäävät hahmottumatta tilaksi. Ne sotivat huoneen tämänhetkistä sisustusta vastaan, kauhea menneisyyden haamu, joka pakottaa katsomaan itseään.

Ja mitä näissä sokkeloissa on? Erilaisia tapoja hahmottaa ympäristöä, jossa elämme. On maapala, jolla on pikkuinen aita; on palapelinpaloista rakennettava taivas; laivoja, ajatuksista räjähtäviä kaavioita ja lasin seiniin heijastamia varjoja.

Eeva-Maija Prihan Taivas on oikeastaan aika hauska, vaikka palapelitaivas on kuvana kauhean tuttu. Taivas, josta puuttuu paloja. Taivas, jonka palat ovat näennäisesti ihan samanlaisia. Taivaan ympärillä on tuoleja, joihin voi istahtaa kokoamaan omaa palaansa. Olisi kiinnostavaa tietää, kasvaako taivas näyttelyn aikana. Kokoaminen vaatinee sen verran aikaa ja keskittymistä, että satunnainen kävijä ei välttämättä jää rakentelemaan (miksi minä aina aliarvioin satunnaisia kävijöitä? kyllä joku varmaan tykkää tehdä palapeliä galleriassa). Tekemisenä taivas voi olla inspiroiva, katsottavana esineenä se on helposti ohitettava (koska kuva on niin tuttu).

Suomalaistaiteilijat ottavat tilaa haltuunsa tällä tavalla konkreettisesti. Jouna Karsi on rakentanut pienistä nurmikonpalasista aidattuja pihoja ja labyrintin. Pienoismallipiha sopii yhteen palapelitaivaan kanssa. Ja muutenkin, ei minulla ole mitään Karsin nurmikoita vastaan. Maija Kovarin lasiteoksen Underwater Thoughts myötä näyttely laajentaa elementtejään ilmasta ja maasta myös veteen. Lasiveistos on kaunis, valojen ja varjojen luomat kuviot houkuttelevat lähelle.

Aapo Nikkasen maalaukset avaavat tilaan myös ajan – menneisyydestä nykyisyyteen kurottelevat ihmishahmot ovat ajatustensa epämuodostamia. Geometriset kappaleet lävistävät ihmisten kalloja, kasvot liukenevat maaliläiskäksi. Ihmiset tulevat aikansa syömiksi.

Pidän älyttömästi Vivian Kaselin tavasta ripustaa maalauksensa: hän on maalannut meriaheisten kuvien taustaseinälle meriaiheisen kuvan. Saamme yhtä aikaa lähikuvan ja pieniä kuvia laivoista jossain kauempana. Laivamaalaukset ovat dramaattisen toteavia (tiedän, ettei pitäisi olla mahdollista olla toteava ja dramaattinen yhtä aikaa, mutta näiden maalausten valo on dramaattista ja yksin merellä (näennäisesti vailla ihmisiä) lipuvat laivat ovat hyvin lakonisia). Sulat, taivaalla leijuvat ihmispäät ja rantakalliot  tekevät kokonaisuudesta historiallisen. Tallenteen, johon on pyritty tuomaan mukaan kaikkea, mitä merenkäyntiin kuuluu (en tiedä onko tässäkään lauseessa mitään järkeä, mutten jostain syystä saa kiinni sanoista kun ajattelen tätä näyttelyä. Mieleeni tulee vain kulmia, etäisyyksiä, seiniä ja esteitä).

Näyttelyn muut taiteilijat ovat Lucas Herzig (suuria ja pieniä esinekollaaseja, kummia liikkumattomia koneita vailla tarkoitusta) ja Guillaume Fuchs, jonka piirrokset räjäyttävät paperille ajatuksia ikään kuin kuvana aivojen täydellisestä kaaoksesta. Kaikkea tätä tapahtuu yhtä aikaa, ja silti me jotenkin selviydymme maailmassa. Se on… häkellyttävää.

Kokonaisuudesta jää ansassa olemisen tunne. Se johtuu seinistä, jotka pakottavat kävelemään umpikujiin. Ja valosta, jota galleriassa oli jostain syystä hyvin vähän. Karttakin eksyttää enemmän kuin ohjaa, koska kartassa entinen ja nykyinen ovat päällekkäin. Seiniä näyttää olevan monta kertaa enemmän kuin niitä todellisuudessa on.

Mutta ruoho, pienet ruohopaakut riitelevien naapurien pelikenttänä! Ne kyllä hymyilyttävät (surumielisesti) vielä kotonakin.

Vihjeitä ihmisestä (Näyttely: Wallensköld & Riskula)

Espanjan kulttuuritapahtuman teemanäyttely: Viggo Wallensköldin ja Helge Riskulan Espanja-aiheisia teoksia. Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Tampere) 21.11.2010 saakka.

—

Olen kauhean viehättynyt ornamenteista ja geometrisuudesta taiteessa. Rakastan toistoa, toiston rikkomista. Pidän koko pinnan peittävistä kuvioista, jotka näyttävät mosaiikilta tai kudotulta kankaalta. Jokin siinä muodon rajaamisessa ja pelkistämisessä tekee minut onnelliseksi. Sellaisten teosten katsominen on joskus kuin meditaatiota, muttei niiden teho siihen perustu läheskään aina. Joskus väreistä ja viivoista saa hurjan vahvoja tunteita.

Niinpä aloin oitis hymyillä, kun astuin galleria Emiliin ja näin Helge Riskulan teokset: kuin mosaiikkeja jokaikinen! Teosten nimissäkin oli toistoa ja toiston rikkomista, Alhambraa ja Al ambra da jotakin. Teosten pintaefektit vaihtelivat kiiltävästä metallista kohokuvioihin paperilla – suurieleisestä herkkään – ja kuviot pääsivät näyttelyn jatkuessa täyttymään pienemmistä kuvioista ja valumaan pois. Vasta viimeisessä teoksessa kuvaan tuli itse kaupunkikin, siluettina, jonka taivaalla kuviot elivät kuin revontulet (julmat, punaiset revontulet, mutta kuitenkin).

Ah.

Ornamenttimaisuus tuo hassuja mielleyhtymiä. Sitä tuijottaa vaaleansinistä teosta ja tajuaa, että vanhoissa Arabian kahvikupeissa on tuota samaa sinistä (vanhat kahvikupit ovat hienoja ikkunoita ornamentiikkaan!) tai tulee mieleen jokin vaate tai sitten tulee jokin etäinen mielikuva lapsuudesta, josta ei saa kiinni.

Ehkä se onkin yksi ornamenttien vaikuttavuuden syy: me elämme keskellä ornamentteja. Kulttuurista riippumatta me tunnistamme tämän tarpeen peittää asuinympäristöä kuvioilla. Piirtää kaikkialle rinkejä ja rajoja, jotta kotona olisi tuvallista?

Näyttelyn toinen taiteilija, Viggo Wallensköld, tarjoili 20 kpl Espanjalaisia sukutaloja. Pienet, hauskat, etäältä nähdyt talot olivat jotain ihan muuta kuin tältä taiteilijalta odotin. Taulut saivat hurjaa lisäpotkua kehyksistään. Miksi toisen talon kehykset ovat rikkunutta, vanhaa puuta ja toisen suurieleisen kullatut? Aavistelen juonia ja skandaaleja!

En tiedä sitten, tuliko minulle mitenkään espanjalainen tunne siellä galleriassa (vaikeaahan talvivaatteissa ja räntää kengissä on sellainen tunne saada), mutta hienosti näyttelyssä sai katsoa rakennuksia kaukaa ja läheltä. Ihmisille ei tässä Espanjassa ollut sijaa, mutta ihmisen jälkiähän nämä kaikki olivat – ihmisen tuottamia kuvia ihmisen jäljistä, jos tarkkoja ollaan. Ja pidin siitä, ettei kulttuurieroja tai mitään ihmeellisiä asenteita tuotu esiin mitenkään vaan ihan lakonisesti esitettiin näitä… rakennuksia. Niin, yhteensopivat taiteilijat ja minulle sopivat teokset, mikäs sen mukavampaa.