Veistosten vapauttamat ajatukset (Näyttely: Virtanen)

Ari Virtanen: Valkea kivi. Marmoriveistoksia. Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Keskustori, Tampere) 5.-26.9.2014.

Joutsenten lento.

Joutsenten lento.

Ari Virtanen on ensimmäinen taiteilija, jonka olen elämässäni tavannut. Olin silloin ehkä ekaluokkalainen – perheemme osallistui ölymaalauskurssille, jolla Virtanen opetti. Maalasin taulun My Little Ponystani. Muistan kurssista erityisesti kotimatkat auton takapenkillä, kun nukahtelin äidin villapaitaan kääriytyneenä, paita tuoksui öljymaalilta, välillä oranssit katuvalot vilahtelivat ikkunan ohi (rakastan edelleen öljymaalin tuoksua).

En voi sanoa seuranneeni Virtasen työskentelyä siitä lähtien (kukapa olisi silloin kuvitellut, että joskus päädyn tekemään töitä taiteen parissa?), mutta olen jossain määrin ollut tietoinen hänen työskentelystään. Hän on ollut minulle ajatus kuvanveistäjästä, joka tekee paljon työtä, sellaista perinteistä työtä kiven kanssa, ja kulkee omaa, varmaa tietään.

Ei kenenkään tie kai koskaan ole pelkästään varma, mutta ehkä taiteessa joskus näkyy sellaista tiettyä tuttuutta, kun taiteilija tekee teoksia omimmalla tavallaan. Ja Virtasen teoksia katsellessa tulee sellainen olo, että hänellä on oma tapansa katsoa kiveä ja työstää sitä, sellainen (taas käytän tätä sanaa) perinteinen materiaalia kunnioittava tapa toimia, että melkein tuntuu kuin kivi kertoisi, millaiseksi haluaa taiteilijan käsissä tulla.

En ole koskaan itse työstänyt kiveä, mutta voisin kuvitella, että konkreettinen työ on kaukana näistä herkän valkoisista hahmoista, joita Galleria Emilissä on esillä. Kamppailu kiven painon ja ajatuksen keveyden välillä on mielenkiintoista. Ja Virtasen töissä on jotakin keveyttä (vaikka ne ovat siluetiltaan aika kimpalemaisia, eivätkä yhtään pitsisiä), sellaista joka tuo jotenkin mieleen kirkkotaiteen: teokset vapauttavat ajatukset.

Banjo.

Banjo.

Näyttelyn nimen mukaisesti esillä on vain valkoista kiveä. Ehkä sekin kuljettaa ajatuksia jonnekin puhtaaseen ja pyhään. Ja naishahmot, jotka ovat melkein pylväitä, arkkitehtuuria.

Pidän Virtasen väliin hyvinkin kivuliailta näyttävistä pään asennoista. Naisten niskat ovat nurin, koska muoto vaatii sitä. Pidän geometriasta, johon asettuvat niin soittajat kuin makaavat naishahmotkin.

Veistoksissa on kaksi tarinaa: kiven (ja muodon) tarina, ja kiveen kuvatun ihmisen tarina. Pidän yllättävistä ornamenteista kiven pinnalla, kuvioista, jotka valo nuolee esiin.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: