Posts Tagged ‘Erwin Wurm’

Aseina huulipuna ja kyyneleet? – näyttely, joka laajenee nimeään suuremmaksi

Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus. Teoksia Sara Hildénin säätiön kokoelmasta. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 4.10.2015–17.1.2016

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Mariko Mori: Renew IV. Taustalla (oik.) Nina Roos: Movement Between the Words (The Rupture I).

Vähän käsittämättömällä tavalla nimettyyn Aseina huulipuna ja kyyneleet? -näyttelyyn on koottu naiseutta käsitteleviä teoksia Sara Hildénin taidemuseon kokoelmista. Itse näyttelyssä ei tosin ole niin selvää, miten mikäkin teos käsittelee naiseutta (kuten vaikkapa Erwin Wurmin iso, istuva, miehenoloinen ihmishahmo, jonka pää piiloutuu neulepaitaan).

Näyttelyn nimi pohditutti minua koko kierroksen ajan. Onko se vitsi? Opettavainen kysymys tyyliin: kuvitteletteko, että naisten aseita ovat huulipuna ja kyynelet? Olettepa te rajoittuneita! Vai onko sen tarkoitus saada meidät kiinnostumaan siitä, miten huulipuna toimii aseena? En ymmärrä nimeä, se häiritsee vielä näin melkein viikon näyttelykierroksen jälkeenkin. Jotenkin en kehtaa edes sanoa käyneeni sen nimisessä näyttelyssä.

Mutta jos jokus vielä pääsen tämän nimen yli, saatan lähestyä näyttelyä pienemmän ennakkoluulokuorman kanssa. Tai no, yritän lähestyä sitä jo nyt.

Naiseus ei sinänsä ole minusta koskaan ollut kiinnostava tapa rajata taidetta, mutta sille lienee perustelunsa ainakin taidehistoriallisesti (naiset jääneet vaille ääntä ja niin edelleen). Tämäkään näyttely ei tosin esittele vain naistaiteilijoita vaan myös miehiä, jotka ovat kuvanneet naisia. Tai sitten eivät ole edes kuvanneet naisia, kuten jo mainitsemani Erwin Wurm.

SAM_3534

Tamara Piilola: The Most Beautiful Things Hide.

Sukupuolittunut rajaaminen on riskialtista jo senkin vuoksi, että niin monen on niin helppo sanoa, että eivät naiset ole tällaisia. Yritän jättää sen argumentin käyttämättä, koska mikä minä olen sanomaan, millaisia naiset ovat tai eivät voi missään tapauksessa olla.

Vietin eniten aikaa abstraktia lähestyvien, vihjailevien teosten edessä. Tällaisia ovat mm. Nina Roosin hienosti nimetty Movement Between the Words (The Rupture I), Tamara Piilolan The Most Beautiful Things Hide, Raili Tangin Viheriäinen sekä Susanne Gottbergin Object. Taiteilijat näyttävät jotakin, mitä ei voi nähdä, ja vangitsevat huomion juuri sillä. Tunne, jonka he ovat teoksiinsa säilöneet, on se, että en saa jotakin selville vaikka yritän.

SAM_3540

Susanne Gottberg: Object.

Tuula Lehtisen Posliinikokoelma kommentoi kauniisti nykyarjen koruttomuutta verrattuna historian koristeellisuuteen (ainakin joidenkin historian). Siniset koristemaalaukset valkoisissa posliinimaitotölkeissä korostavat köyhien ja rikkaiden arjen esineistön eroja. Ehkä minua häiritsee tämänkin teoksen joutuminen naistematiikan alle tässä näyttelyssä. Ei tällä liene mitään tekemistä moninaisen naiseuden kanssa. Tällainen taide laajenee yleispäteväksi.

No, läsnä on tietysti myös Edward Kienholzin Uudestisyntyminen, josta minulla on kauhumuistoja jo lapsuudesta. Teos on hieno, ja vaihteeksi eri paikassa kuin missä sen täällä yleensä näkee. Ehkä se johtuu syksystä, mutta kasvit flyygelissä eivät oikein ole jaksaneet kasvaa runsaiksi. Ja niissä on Plantagenin hintalaput, mikä ahdistaa minua, vaikka toki kertookin paljon elämästä ja naiseudesta. Kukat Plantagenista ja flyygelin päälle makaamaan – kenenpä meistä arki sen hohdokkaampaa olisi.

Hurjuudellaan ja taituruudellaan mieleen jäivät myös Kari Vehosalo ja Elina Merenmies, joista kumpikin antaa naisen kadota ja kasvojen muuttua joksikin muuksi. Muovipussiksi. Oksistoksi. Kun elämä palaa kirkkaimmillaan, kuolema ei koskaan tunnu olevan kaukana.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Kari Vehosalo: Picture of Dorian Gray.

Aurinkoisena syyspäivänä museon harmaat betoniseinät muuttuivat omaksi teoksekseen ihan luonnostaan. Kummallista, etten ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten tämä betoninharmaa nostaa teokset maagisen kauniisti esiin. Valkoinen saattaa vähän latistaa, mutta tämä elävä harmaa, oi, kauneus. (Tuula Lehtisen valkoiset posliinitkin olisivat ansainneet muun kuin valkoisen taustan.)

Kokonaisuutena näyttely tarjoaa useita museon kokoelmien teoksia, joita en ole nähnyt pitkään aikaan/koskaan. Viihdyin museossa pitkään, eikä tullut lainkaan sellainen olo, että pääsisipä jo ulos aurinkoon. Huippukohtia on useita. Vain nimi jää kummittelemaan mieleen.

Mainokset

Anarkistisia luovuustestejä (Näyttely: Erwin Wurm)

Erwin Wurm: Disruption. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 30.4.–20.9.2015.

Wurm1Kuljen vastavirtaan: käyn Särkänniemessä vain Sara Hildénin taidemuseossa. Nyt se onkin helppoa, kun Särkännimeen ei enää ole pääsymaksua. Ei tarvitse jonottaa portilla, vaan voi astella suoraan rannekkeita ostavan tungoksen ohi museoon. Toiseen suuntaan olikin sitten vähän vaikeampaa: portista pyrki sisään noin tuhat ihmistä, kun minä ainoana ihmisenä yritin änkeytyä toiseen suuntaan.

Ei se mitään, museorakennus on maamme hienoin ja upeimmalla paikalla (tämä kannanottona toistuviin puheisiin siitä, että museon pitäisi muuttaa jonnekin muualle. ei pidä).

(Päivitystaukoni muuten selittyy sillä, että kävin Italiassa tässä välissä. Koska kenenkään matkakertomukset eivät koskaan kiinnosta, en aio siitä sen enempää.)

Nyt museossa on kesän ajan tämä Erwin Wurmin näyttely, josta on etukäteen näkynyt ainakin runsaasti makkaramiesten kuvia. Kutsussakin taisi olla sellainen. Vähän koomisen kuvan olen saanut mainoksista, joten menen museoon odotellen jotakin hauskaa.

Olen niin vanhanaikainen, etten ota audio-opasta. En halua kävellä museossa kuulokkeet korvilla. Moni tuntuu haluavan; ihme juttu tämä, että ollaan luurit korvilla bussissa, liikenteessä, kahvilassa ja museoissakin. Minusta on kiva, jos maailma mahtuu väliin, ei minulla ole tarvetta eristää itseäni niin totaalisesti. Ja ne keskustelut, joita museoissa kuulee, nehän ovat ihan parhaita. Monta erilaista näkökulmaa olen saanut kuullessani, mitä muut teosten edessä kommentoivat. Wurm2

Mutta joo, en siis tiedä, millainen se kuulokeopas on. Pahoitteluni etten ottanut siitä puolestanne selvää. Menin vain näyttelyyn, ja:

heti aluksi sain katsella hassuja kuvia minuuttiveistoksista. Niissä ihminen makaa polkupyörän alla ja seisoo pahvilaatikko päässään. Nämä ovatkin aika koomisia. Mutta nopeasti kuvat muuttuvat suorastaan väkivaltaisiksi. Arkisten esineiden anarkistinen väärinkäyttö näyttää kivuliaalta kommentilta… niin, mihin? Rutiineihimme? On suorastaan mielipuolista riiputtaa henkaria alahuulessa, mutta niin voisi tehdä.

Tiedättehän sen psykologisen testin, jossa pyritään keksimään mahdollisimman monta erilaista käyttötapaa esim. henkarille? Näistä kuvista tulee mieleen se – on aina luovuutta keksiä jotakin ihmeellistä, oli se sitten käyttökelpoista tai (yleensä) ei.

Näitä minuuttiveistoksia saisi tehdä itsekin. En tiedä, kuka koskaan ryhtyy sellaiseen muuten kuin näyttääkseen, että katsokaa, tässä voi itsekin asettua veistokseksi näyttelytilaan.

Perinteisiäkin veistoksia on. Taiteilijaa kiinnostaa arki ja arkisten esineiden kummallisuus. Rajallisuus.

Paidan voi pukea miten tahansa, hän toteaa, ja tekee aiheesta sarjan veistoksia. (Lapsena minullakin oli tapana pujottautua yöpaitaan jalat edellä. Jostain syystä en enää tee niin.) Paita voi toisaalta toimia myös tapettina/seinänä, kun sitä tarpeeksi venyttää.

Ja sitten on niitä makkaroista koottuja miehiä. Kierrän niitä ja katselen, miten oma heijastukseni venyy ja laajenee makkaran pinnassa.

Näyttely on aika nopeasti kävelty läpi – teokset ovat suuria, joten niitä on määrällisestikin melko vähän, ja toisaalta aika monessa on kyse siitä, että kokeillaan, miltä jokin tuttu näyttää venytettynä tai suurennettuna tai omituisessa yhteydessä.

Kaikkein kiehtovin teos minulle on Am I a house? -video, jolla pullea talonnäköinen taideteos pohtii sitä, onko hän talo vai taideteos. Vaikka teos aluksi tuntuu melko ennalta-arvattavalta pohdinalta, pian monologi saa kuitenkinkin erikoisia suuntia. Talo miettii, onko hän taidetta siksi, että hän on pullea. Onko taidetta olla pullea? Onko talon tehtävä suojella? Entä taiteen? Ja ihmiset, jotka elävät sillä, että he ajattelevat taidetta ja kirjoittavat siitä, mistä siinä on kyse?