Archive for syyskuu 2011

Vaikkei taika kestä – Michaël Borremans (linkki Taide-lehden kritiikkiin)

Vaikkei taika kestä – Michaël Borremans (linkki Taide-lehden kritiikkiin)

Mainokset

Keskittyminen (Näyttely: Metsäranta ja Yppärilä & Nummelin)

Kimmo Metsäranta: Sense of Space ja Jenni Yppärilä & Alpo Nummelin: Rumpalit. Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 18.9.2011 saakka.

Ypparila_Nummelin_RumpalitRumpalit on Jenni Yppärilän ja Alpo Nummelinin mediainstallaatio, jossa yhdellä seinällä rumpalit soittavat (saamme nähdä vain heidän kasvonilmeensä) ja toisella seinällä pääsee soittamaan itse (tarjolla on rummut ja niihin suunnattu kamera). Kuulokkeista voi kuunnella rumpalien soittoa, välillä joku selittää aivojen toimintaa.

En osaa soittaa rumpuja, mutta olisi ollut jotenkin mahtavaa paukuttaa niitä siellä gallerian alakerrassa.

Keskityin katselemaan rumpalien ilmeitä, ilman ääntä. Rytmi ja keskittyminen on rauhoittavaa katseltavaa. Vähän kuin katselisi nuotiota. Kun ei saanut ääntä eikä edes koko kuvaa, sai keskittyä olennaiseen: ihmisen kaivamiseen ilmeiden ja eleiden alta.

Yläkerrassa tunnelma on toinen. Kimmo Metsärannan Sense of Space -valokuvasarjassa on paloja paikoista, jotka katoavat. Musta tausta näyttää imaisevan itseensä kaiken, mutta kun kävelee lähemmäs, kuvan taloon puhkeaa ikkunoita. Ihan kuin aidossa pimeydessä. Kimmo_Metsaranta

Sanon katoavat, koska osassa kuvista liekit syövät pois jotakin. Osassa syöjänä tuntuu olevan silkka aika. Tarpeettomaksi muuttuminen, joka tulee kohtaamaan kaikkea, mitä ihminen tekee.

Kauniita kuvia, kaunista pimeyttä, josta valo paljastaa meille vain kappaleiden kulmia. Kliseisesti sanon näin: niin kuin elämä itse.

PS Rajatilan ikkunalla on hieno ikkunapuutarha! Otan siitä kuvan ensi kerralla.

Mielensisäinen (Näyttely: Pirtola)

Pilvari Pirtola: Set the world to flames. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 13.9.2011 saakka.

PilvariPirtola1Pilvari Pirtolan näyttely on kaksijakoinen: studiossa on mustavalkoisia valokuvia ja videoita, yläkerrassa maalauksia (joissa on paljon mustaa, mutta ne voi luokitella värillisiksi). Studion kuvissa on pilvisiä taivaita, filmejä ja jonkinlaisia teollisia… lähikuvia.

Videoissakin on taivaita. Liikkuvan kuvan äänimaisema on sellainen kuin taiteessa yleensä, eli häiritsevä. On surinaa ja suhinaa, pörinää ja tietokonepelimäistä ampumisen ääntä. En tiedä, miksi taiteilijat haluavat aina surinaa ja sirinää, mutta tähän näyttelyyn ääni sopii tavallista paremmin. Varsinkin gallerian maalausten keskellä, kun on olo, että kävelee tuntemattomaan, toisen ihmisen mielen sisään, äänellinen häirintä on omiaan.

Niin, toisen ihmisen mielen sisään. Vaikutelmaa vahvistaa maalausten määrä: niitä on kaikkialla. Taulu nojaa pylvääseen lattialla, yksi kangas on revitty irti kiiloista ja lojuu lattialla. Värit ja kuviot näyttävät nopeasti, pakonomaisesti syntyneitä. Tikku-ukkohahmo, kaupunkinäkymät ja liput toistuvat.

PilvariPirtola2Ja sitten tulevat sanat: aina englanniksi. Englanti on elokuvien kieli, ja jotain elokuvamaista maalauksissakin on. Tunnelmia, joita olemme tottuneet saamaan liikkuvasta kuvasta: hallittua pelkoa, joka on juuri ja juuri keikahtamassa hallitsemattoman puolelle; hyvän ja pahan vastakkainasettelua; tyhjyyttä, lopullista tunnetta kaiken merkityksettömyydestä. Mustan kerrostalon katolla kyltti ”You are free” on lakoninen toteamus, halu nähdä merkitystä siinä, että tietää kaiken turhaksi.

Näyttelyssä kierrellessäni mieleeni tulee Magnolia-elokuvan kohtaus, jossa sammakot alkavat sataa taivaalta. Poika katselee niitä ja sanoo: ”This happens. This is something that happens.”

Pirtolan luomassa maailmassa (elokuvallisine ”You destroy all that you love”-lauseineen) on juuri tätä: katsomista. Tämä on jotain, mitä ympärillämme tapahtuu. Virtaan astuminen ei ehkä ole enää kenellekään mahdollista, mutta kankaalle voi aina piirtää viivan. Ja toisen.

(Täydellisesti ajoitettu lukki jähmettyi studion nurkkaan kun olin lähdössä.)lukki

Sokkelossa (Näyttely: Borderlines)

Borderlines Galleria Emilissä (Vanha kirjastotalo, Keskustori, Tampere) 18.9.2011 saakka.

MaijaKovariBorderlines on näyttelypari, jonka ensimmäinen osuus on nyt Tampereella. Suomalais-sveitsiläinen projekti saa myöhemmin jatkoa Genevessä. Taustatietoina näyttelystä kerrotaan mm. että seitsemän mukaan kutsuttua taiteilijaa reagoi näyttelyn teemaan tilan rajoissa ja ehdoilla.

Näyttelytilaa onkin käytetty varsin tavallisesta poikkeavasti. Gallerian lattiassa on kummia viivoja (tulee mieleen urheiluhalli) ja seinät on siirrelty siten, että muodostuu umpikujia ja kierrreltäviä kulmia. Teosluettelokin on kartta (mutta kompassia ei sentään tarjota).

Karttaa lukemalla selviää, mitä lattian viivat ovat: Maija Kovarin teos esittää ensimmäisen paikalle rakennetun kirjaston piirrokset vuodelta 1925. Portaita, seiniä, ilmeisesti kirjahyllyjä. Tekona piirrosten tekeminen todeksi on hieno. Näyttelyn keskellä ja osittain sermien peitossa viivat kuitenkin jotenkin jäävät hahmottumatta tilaksi. Ne sotivat huoneen tämänhetkistä sisustusta vastaan, kauhea menneisyyden haamu, joka pakottaa katsomaan itseään.

Ja mitä näissä sokkeloissa on? Erilaisia tapoja hahmottaa ympäristöä, jossa elämme. On maapala, jolla on pikkuinen aita; on palapelinpaloista rakennettava taivas; laivoja, ajatuksista räjähtäviä kaavioita ja lasin seiniin heijastamia varjoja.

JounaKarsiEeva-Maija Prihan Taivas on oikeastaan aika hauska, vaikka palapelitaivas on kuvana kauhean tuttu. Taivas, josta puuttuu paloja. Taivas, jonka palat ovat näennäisesti ihan samanlaisia. Taivaan ympärillä on tuoleja, joihin voi istahtaa kokoamaan omaa palaansa. Olisi kiinnostavaa tietää, kasvaako taivas näyttelyn aikana. Kokoaminen vaatinee sen verran aikaa ja keskittymistä, että satunnainen kävijä ei välttämättä jää rakentelemaan (miksi minä aina aliarvioin satunnaisia kävijöitä? kyllä joku varmaan tykkää tehdä palapeliä galleriassa). Tekemisenä taivas voi olla inspiroiva, katsottavana esineenä se on helposti ohitettava (koska kuva on niin tuttu).

Suomalaistaiteilijat ottavat tilaa haltuunsa tällä tavalla konkreettisesti. Jouna Karsi on rakentanut pienistä nurmikonpalasista aidattuja pihoja ja labyrintin. Pienoismallipiha sopii yhteen palapelitaivaan kanssa. Ja muutenkin, ei minulla ole mitään Karsin nurmikoita vastaan. Maija Kovarin lasiteoksen Underwater Thoughts myötä näyttely laajentaa elementtejään ilmasta ja maasta myös veteen. Lasiveistos on kaunis, valojen ja varjojen luomat kuviot houkuttelevat lähelle.

Aapo Nikkasen maalaukset avaavat tilaan myös ajan – menneisyydestä nykyisyyteen kurottelevat ihmishahmot ovat ajatustensa epämuodostamia. Geometriset kappaleet lävistävät ihmisten kalloja, kasvot liukenevat maaliläiskäksi. Ihmiset tulevat aikansa syömiksi.

VivianKaselPidän älyttömästi Vivian Kaselin tavasta ripustaa maalauksensa: hän on maalannut meriaheisten kuvien taustaseinälle meriaiheisen kuvan. Saamme yhtä aikaa lähikuvan ja pieniä kuvia laivoista jossain kauempana. Laivamaalaukset ovat dramaattisen toteavia (tiedän, ettei pitäisi olla mahdollista olla toteava ja dramaattinen yhtä aikaa, mutta näiden maalausten valo on dramaattista ja yksin merellä (näennäisesti vailla ihmisiä) lipuvat laivat ovat hyvin lakonisia). Sulat, taivaalla leijuvat ihmispäät ja rantakalliot  tekevät kokonaisuudesta historiallisen. Tallenteen, johon on pyritty tuomaan mukaan kaikkea, mitä merenkäyntiin kuuluu (en tiedä onko tässäkään lauseessa mitään järkeä, mutten jostain syystä saa kiinni sanoista kun ajattelen tätä näyttelyä. Mieleeni tulee vain kulmia, etäisyyksiä, seiniä ja esteitä).

Näyttelyn muut taiteilijat ovat Lucas Herzig (suuria ja pieniä esinekollaaseja, kummia liikkumattomia koneita vailla tarkoitusta) ja Guillaume Fuchs, jonka piirrokset räjäyttävät paperille ajatuksia ikään kuin kuvana aivojen täydellisestä kaaoksesta. Kaikkea tätä tapahtuu yhtä aikaa, ja silti me jotenkin selviydymme maailmassa. Se on… häkellyttävää.

Kokonaisuudesta jää ansassa olemisen tunne. Se johtuu seinistä, jotka pakottavat kävelemään umpikujiin. Ja valosta, jota galleriassa oli jostain syystä hyvin vähän. Karttakin eksyttää enemmän kuin ohjaa, koska kartassa entinen ja nykyinen ovat päällekkäin. Seiniä näyttää olevan monta kertaa enemmän kuin niitä todellisuudessa on.

Mutta ruoho, pienet ruohopaakut riitelevien naapurien pelikenttänä! Ne kyllä hymyilyttävät (surumielisesti) vielä kotonakin.

Kolumni ja muita kiinnostavia kuulumisia

Kolumnini Luottamuksen vallankumous (KSML 31.8.11) kertoo kokemuksistani sohvasurffaajana Saksassa.

Kuten taannoin kirjoitin, olen jo pitkään ajatellut, että opiskelen taidekasvatusta vielä joskus. Tuo talvinen shokkini siitä, että koulutuspaikkoja vähennetään ja humanistin maailma pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, sai minut hakemaan takaisin opiskelemaan. Ja, kuinka ollakaan, aloitin tänä syksynä opiskelun Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen maisteriohjelmassa.

Kerron tämän teille siksi, että vaikka tarkoitukseni on edelleen keskittyä Nokkoseen entisen kaltaisella satunnaisehkolla vimmalla, voi olla aikoja, jolloin en ehdi. En tiedä, miksen ehtisi, mutta jos vaikka en ehdi. Ja myös kannustaakseni: hengeltään humanistien kannattaa yrittää löytää mahdollisuuksia kehittää itseään vielä kun niitä mahdollisuuksia on tarjolla.