Posts Tagged ‘Arttu Merimaa’

Mielenhämmennys (Purnun kesänäyttely 2017)

LOISTAVA AIKA / GLORIOUS TIME / LYSANDE TID. Purnu (Mustasaari 63, Orivesi) 18.6.-6.8.201.

Kuraattoreina Miina Hujala ja Arttu Merimaa.

Taiteilijat: Päivikki Alaräihä, Liinu Grönlund, Jaakko Pallasvuo & Anni Puolakka, Nestori Syrjälä ja Elina Vainio.

100 vuotta sitten syntyneet Purnu-ryhmän taiteilijat: Taisto Ahtola, Erik Enroth, Unto Koistinen, Pentti Melanen, Ernst Mether- Borgström, Tuulikki Pietilä ja Aimo Tukiainen.

SAM_5868

Elina Vainio: Aeolian processes.

Purnun 50-vuotisjuhlanäyttely on koottu siten, että esillä on yhtä aikaa uusia teoksia ja ensimmäisen kesänäyttelyn osallistujien teoksia. Tämä on lähtökohtana ehkä ollut kuraattoreille vähän hankala, mutta tilanne on ratkaistu siten, että toiset seinät on omistettu vanhoille ja toiset uusille teoksille.

Kritiikin kirjoittaminen vanhoista teoksista on jotenkin hassua. Siksi haluankin kirjoittaa enemmän kontekstista, kokonaisuudesta, johon teokset on nyt istutettu.

Paikoin yhdistelmä toimii. Siirtymät ovat miellyttäviä ja ymmärrettäviä. Paikoin tuntuu, että on vain ollut pakko laittaa osa teoksista yhteen ja toivoa, että ne alkavat jotenkin kuulua yhteen, kun viettävät yhdessä aikaa.

Näyttely on todella toisenlainen kuin Purnun kesänäyttelyt ovat olleet. Olen tottunut siellä runsaaseen nykytaiteen antiin. Nyt esillä on vain muutaman taiteilijan teoksia, ja nekin enimmäkseen pitkiä videoteoksia (ja koska on mahdotonta istua kylmässä hallissa puolta tuntia yhteen menoon, en katsonut niitä pisimpiä kokonaan). Videoiden tuominen juuri tänne, näihin avoimiin halleihin keskelle luontoa, on erikoinen valinta.

Lopulta näyttely on siis aika suppea. Hienoja installaatioita on esillä kyllä (Päivikki Alaräihän Presidentin elämä (jonka kanssa mietin ihan älyttömän pitkään, miksi kuvattu elämä on juuri presidentin); Elina Vainion Aeolian processes (hiekaksi hiutunut maailma). Vanhemmissakin teoksissa on vaikuttavia yksilöitä, kuten Erik Enrothin tussipiirros Asetelma.

Kierroksen jälkeen olo on kuitenkin pöllämystynyt. Tuntuu, etten ole ymmärtänyt jotakin oleellista. Ajattelen, että tältä varmaankin tuntuu niistä, jotka hokevat, etteivät ymmärrä nykytaidetta. Miksi juuri nämä teokset oli valittu tänne? Miksi ajoin kymmeniä kilometrejä autolla nähdäkseni juuri tämän koosteen taidetta?

En siis pettynyt, mutta hämmennyin. Ja lopulta, luulen, se oli tarkoituskin. Näyttely on kauha, joka hämmentää mielen.

Mainokset

Lapsesi eivät ole sinun jne. (Rajataide, jäsenistönäyttely)

Jäsenistönäyttely — Celebration. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 30.4.2013 saakka.

KatjaBohmOdotellessani Muotokuvatiskin alkua lauantaina ehdin varsin hyvin tutustua Rajatilan näyttelyyn. Ensi alkuun oli hankala selvittää, kuka on tehnyt mitäkin, sillä esillä on jäsenistönäyttely. Toisaalta, ja tätä mietin aina ryhmänäyttelyissä, onko sillä mitään merkitystä, että katson kunkin teoksen tekijän nimen teosluettelosta? Eikö näyttelyä voisi katsoa näyttelynä, eikä irrotella sieltä yksittäisiä tekijöitä ja teoksia kuin piikkejä yhdestä ja samasta kaktuksesta?

On sillä kai merkitystä.

Niinpä aloitan Katja Bohmin maalauksilla nimeltä Ilmo Oskari. Voi vauvaa, joka on joutunut aikuisen miehen ruumiiseen! Lihaskimppu vauvanpäineen näyttää koomiselta ja eksyneeltä, eikä vauvojen salaperäistä buddhamaisuutta kyllä tihku näihin miesvauvoihin lainkaan. Lattialle sijoitetun maalauksen kasvot on tehty hienon arpisiksi. Vauvamies on sammunut sohvalle, ja kaverit ovat piirrelleet hänen käsivarsiinsa tussilla.

Vauvanpäiset aikuiset ovat ikkunoita tulevaisuuteen. Kuka ajattelee vauvan saatuaan, että ei enää mene kuin 15 vuotta ja tämä meidän vauvelimme sammuilee kotibileissä oksennuslammikoihin? Harvapa. Mutta niin vain käy monelle, en sano että kaikille, mutta vaikkemme sammuilisikaan elämän tyhjyyden alkoholin pariin ajamina sinne tänne, meillä on omat rituaalimme, riippuvuutemme, heikkoitemme ja typeryytemme kaikilla. Eikä niistä puoletkaan varmaan tullut vanhempiemme mieleen kun synnyimme (eikä varmaan tule muuten vieläkään).

Sellaista se on, lapsesi eivät ole sinun jne. VeraArjoma

Kun istuin galleriassa yhteensä yli tunnin (muotokuvan kuivumistakin piti odotella 20 min. ennen kuin voin poistua sen kanssa), Johanna Longan Tanssivat kor­pi­met­sot -teoksen tiiviisti toistuva äänimaisema alkoi ihan hitusen ärsyttää. Itse teos on sympaattisuuden huipentuma, korpimetsoraukat soidinmenoissa (luin tämän tiedotteesta), jotka eivät houkuttele sen enempää teerinaaraita kuin koppeloitakaan. Edes korpimetsojen hieno punaisten lyhtyjen alue ei houkuttele ketään! Raukat!

Vera Arjoman Nimetön (WE ❤ PORN) leijuu samassa eläimellisessä elämän syntymisen tilassa. Suuri, punainen veistos on jonkin elämän alku, käpertyneenä omaan mahdottomaan seksikkyyteensä.

Alakerrassa on sitten vielä Arttu Merimaan ja Tuuli Penttinen-Lampisuon video Repeat, jonka katseleminen minulta ikävä kyllä vähän jäi (ei minulla ole edes kunnollista tekosyytä (tekosyyt eivät koskaan ole kunnollisia) vaan joudun kertomaan, että aloin yläkerrassa kirjoittaa teosten synnyttämistä ajatuksista ja istahdin lattialle ja kirjoitin, kunnes tuli vuoroni mennä muotokuvaan).

Monet videotaiteen efektit muuten (en sano että tässä teoksessa, mutta usein) ajavat minut pois kyseisen taiteen luota. Vilkkuvat valot. Liian kovat äänet. Muu aggressiivisuus. Lisä-ärsykkeenä videoiden esittämisen pimeä tila, jossa ei löydä edes penkkiä, jolle istua vaan törmäilee vain. Mältinrannassa (josta kirjoitan ihan hetikohta) ääniongelma oli ratkaistu kuulokkeilla, joiden ääntä voi itse säätää, mutta lattialle heiteltyjen säkkituolien ja korkealle seinälle heijastetun kuvan suhde oli sellainen, että niska oli jumissa puolivälissä videota. (Joo tiedän, olen nirso.)