Archive for lokakuu 2016

Ajasta (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen — Obsessions. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 15.10.2016-1.11.2016.

sam_5577

Hanna Oinonen käsittelee näyttelyssään aikaa ja katoavaisuutta. Hänelle kaupunki on arkeologiaa. Kaiken alla on jotain muuta: ”Täydellinen vappupikniknurmikko kotimme lähellä on muuttunut rakennustyömaaksi, leikkipuiston paikalla on siisti ruohomatto, eikä mikään paljasta mitä sen tilalla aikaisemmin oli.”

Kaupungin muuttuessa on vaikea asettaa rajaa mihinkään. Aina, kun puistoja pienennetään, ajatellaan, että jäihän meille vielä tuon verran puistoa. Seuraavalla kerralla yritetään taas olla tyytyväisiä: jäihän sitä vielä tuon verran. Lopulta varmaan ajatellaan, että no onhan meillä vielä nuo kaksi… eikun tuo yksi puu jäljellä, ollaan tyytyväisiä ettei sitäkin ole kaadettu.

Itsekin asun kerrostalossa, jonka kohdalla kartan mukaan oli ennen 1960-lukua lampi. Lampi! Olisipa ihanaa asua lammen rannalla tai käydä kävelemässä sen ympäri. Sen sijaan se on täytetty, jotta sen päälle on voitu pykäistä kerrostalo.

Oinonen kuvaa paikkojen katoamista kartalla, jonka hän on koonnut gallerian seinälle Kartan materiaalina toimivat erilaiset kasvit ja terälehdet, jotka on maalattu mustiksi. Katomisen tunne on voimakas: kasvit ovat enää mustia aukkoja, jotka eivät tuoksu.

Kuvakudoksissa luonto elää elämäänsä, vaikka teollisuuden putket työntyvät sen keskelle. Kauempaa kokonaan mustalta vaikuttava kudos paljastaa sivulta katsottuna rakennetun maiseman. Tekstiilipinnassa on jotain nostalgista jo valmiiksi (sitä tekee mieli koskettaa), ja mustavalkoisuus tuo kuviin vielä toisen menneisyyden kerroksen. sam_5581

Kellarissa seinät jo itkevät lasisia kyyneliä. Anteeksi-teos tuntuu pyytävän jo etukäteen anteeksi asioita, joita galleriatalolle tulee tapahtumaan. Tai sitten se on luonnon haamu, se lampi, joka on tuhottu, jolta anteeksiantoa voi enää vain anella.

(On hassua lukea oman kaupunginosansa historiaa. Oma asuinalueeni on saanut nimensä siitä, että täällä oli niin paljon ilveksiä. Nimi kantaa muistoa alueen luonnosta, jonka ihminen on kokonaan tuhonnut.)

 

Mainokset

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 6

Mitä lähemmäs naistaiteilijoita käsittelevä luentosarja pääsee nykyaikaa, sitä enemmän on taiteilijoita, joista puhua. Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että olen alkanut jäädä joka kerta bussista luentojen jälkeen, koska luennot menevät yliajalle. Ongelma on tietenkin positiivinen: naisia on jäänyt historiaan niin paljon, että heistä on mahdotonta valita ne tärkeimmät.

Tällä viikolla luennon ajallinen rajaus oli modernismi Euroopassa. Päästiin kubismiin (vain vähän naisia), dadaan (niin miesvaltainen liike, että oikeastaan vain Hannah Höch pääsi naisena piireihin) ja esimerkiksi geometriseen abstraktiin, jossa edelleen väitellään Hilma af Klintin asemasta. (Nyt kun kirjoitan tämän näin auki, tuntuu taas siltä, ettei niitä naisia nyt niin paljon historiaan ole jäänytkään.)

Hilma af Klint (1862-1944) maalasi abstraktinsa salaa. Muuta taidettaan hän esitteli yleisölle, mutta abstraktit maalaukset hän piilotti (ja testamenttasi ne pidettäväksikin piilossa ainakin 20 vuotta kuolemansa jälkeen). Hänen abstraktin taiteen uransa on siis kokonaan postuumi, ja sellaiseksi hän sen toivoikin. Maalauksia on ollut viime vuosina esillä monessa paikassa, joten näkyvyyttä ne ovat kyllä saaneet. Mutta edelleen väitellään siitä, ovatko ne taidetta sanan siinä merkityksessä, että niille olisi olemassa taiteellinen perustelu. Af Klint kun itse maalasi ne, koska sai käskyn toisesta maailmasta; ne olivat siis hänelle itselleen jonkinlaisia hengellisiä maalauksia.

Taiteilija ei toki ole aina itse oikeassa teostensa merkityksestä. Mietin tätä, kun luennoitsija kertoi Georgia O’Keeffen (1887-1986) johdonmukaisesti kumonneen väitteet siitä, että hänen kukkamaalauksissaan tai pilvenpiirtäjissään olisi seksuaalisia symboleja. Tietysti taiteilijalla on oikeus kieltää jotkin tulkinnat, mutta voiko hän olla aina oikeassa? Jos suunnilleen jokainen katsoja näkee ainakin osassa kukkamaalauksista viittauksia sukupuolielimiin, voiko kyse olla vain siitä, että jokainen katsoja on kaksimielinen (ja taiteilija itse niin viaton, ettei yhteyttä näe)? Sitä paitsi kukat ovat, tietyllä tapaa, kasvien sukupuolielimiä. Niin että se siitä.

 

Esineen neljä ulottuvuutta (Näyttely: Ilkka Väätti)

Ilkka Väätti: MUNDUS-sarjan maalausnäyttely. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 22.10.-8.11.2016.

sam_5556

Avaris.

Ilkka Väätin maalaukset ovat esineitä. Ne ovat kuin rasioita, joilla on neljä ulottuvuutta: neljäs on aika, josta teokset ottavat palasia ja kuljettavat niitä sisällään aikakaudelta toiselle.

Maalauksia voisikin pitää jonkinlaisina aikakapseleina, joissa säilyy fragmentteja ihmisen todellisuudesta. Se, miten me eri kulttuureissa ja eri vuosisadoilla nuo fragmentit ymmärrämme, on sattumanvaraista, mutta siitä huolimatta ne säilyttävät ihmisyyttä.

En tiedä, onko muutos todellinen vai tapahtuuko se vain minun mielessäni, mutta jotenkin näen Väätin maalaukset vuosi vuodelta enemmän nimenomaan kolmiulotteisina esineinä. Pienemmässä koossa ne voisivat olla astioita tai muita käyttöön tarkoitettuja tavaroita. Niissä on kohtia, joihin käsi asettuisi sopivasti, muotoja, joita tekee mieli silittää.

Maalauksissa on myös visuaalisia illuusioita. Mustan ristikon risteyskohtiin ilmestyy vaaleita pilkkuja, kun katsoo toisaalle. Mustasta pinnasta kohoaa esiin puolipalloja kuin niittejä, jotka on yritetty piilottaa.

Näyttelyssä on rauhallinen olo. Sellainen tulee, kun näkee jotakin, mihin voi luottaa. Väätin teosten varaan voi laskea itsensä kokonaan: niissä on historiaa, joka kantaa, ja uudenlaista näkemistä, joka antaa katsojan oivaltaa jotakin sekä kuvista että omasta tavastaan nähdä ja katsoa. Teosten kanssa tekee mieli elää pitkään (ja siksi on joka kerta yhtä hienoa päästä näkemään niitä näyttelyissä).

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 5

sam_5549Viime keskiviikkona taiteilijaseuran luentosarjalla oli vuorossa venäläinen avantgarde (n. 1906-1922), jota käsiteltiin naisten ja taiteilijaparien kautta. Venäjällä ajalle tyypillistä oli, että taiteilijat kävivät läpi monta eri tyylisuuntaa – saman taiteilijan kautta voi tutustua kubismiin, fauvismiin, futurismiin ja niin edelleen.

Se, mitä jäin ihailemaan, oli taiteilijoiden joustavuus. Taidetta ei haluttu tehdä pelkän taiteen vuoksi vaan käyttöön. Niinpä taiteilijat ulottivat itsensä vaatesuunnitteluun, sisustussuunnitteluun, teattereihin ja balettiasuihin Sergei Djagilevin balettiryhmälle.

Balettiasujen suunnitelmia luennon diakuvista katsellessani muistin, että olen lapsena saanut paperinukkekirjan, jossa on taiteilijoiden suunnittelemia balettipuvustuksia. Etsin kirjan käsiini ja toden totta: siinä on juuri näitä Sergei Djagilevin seurueen esiintymisasuja. (Kirja on Tom Tierneyn Diaghilev’s Ballets Russes Paper Dolls in Full Color, 1986.)

Luennolla mainituista naissuunnittelijoista ei taida olla kirjassa ainuttakaan esimerkkiä, sen sijaan miesten suunnittelemia asuja on kyllä Giorgio de Chiricosta (kuvassa) Pablo Picassoon. Kuulostaa tyypilliseltä naisten osuuden vähättelyltä (tosin, jos naistaiteilijat ovat niminä ostavalle yleisölle vieraampia, ehkä myyntimielessä kannattaakin tehdä kirjoja vain miesten pukusuunnitelmista. Toivottavasti ajat muuttuvat tässäkin asiassa.)

PS Varustauduin luennolle take away -teellä (vihreää teetä ja appelsiinia) pysyäkseni pirteänä. Appelsiinitee istui jotenkin kauniisti luennon kuvamaailmaan. Ensi keskiviikkona sama suunnitelma!

 

Aina voi hypätä uuteen (Näyttely: Helge Riskula)

Helge Riskula: 40-VUOTISTAITEILIJAJUHLANÄYTTELY. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 14.10. – 2.11.2016.

sam_5520

Jumalat ovat kuolleet 4

”En ole esteetikko enkä luonnon kuvaaja, vaikka näenkin kauneuden ympärilläni ja pidän luonnosta. Alitajunta tuottaa mitä tuottaa, se ei sensuroi, läheskään kaikkea ei kuitenkaan ehdi tehdä”, Helge Riskula kirjoittaa juhlanäyttelynsä esittelyssä. Galleria Saskian näyttely on runsas, alitajuinen ja mielikuvituksellinen, toisinaan jopa surrealistinen. Huumori on kevyen myhäilevää.

Esillä on monella eri tekniikalla toteutettuja teoksia. Tekniikka sinänsä ei oikeastaan kiinnitä erityisesti huomiota – oli teos sitten tehty piirtämällä tai esineistä koostamalla, jokainen istuu hyvin yhteen ja samaan näyttelyn todellisuuteen.

Näyttelyssä on paljon viittauksia taidehistoriaan (mm. Hieronymus Boschiin). Perspektiivi-illuusioista tulee mieleen M. C. Escher, vaikka illuusioiden historia ulottuu toki paljon kauemmas. Riskulan Jumalat ovat kuolleet -sarjan temppelien pylväiköt ovat mahdottomia, niiden läpi ei voi kulkea. Temppelit ovat jääneet maailmalta suljetuiksi paikoiksi.

Riskulan kantaaottavuus on juuri tällaista, visuaalista oivaltamista. Esimerkiksi Puiden haamut -teoksen puunrungot on maalattu valkoisella piiloon. Ne ovat yhtä luoksepääsemättömissä kuin temppelien oviaukot.

sam_5518

Mummon makkara, Marianne-makkara, Maharadja-makkara, Domina-makkara, Poni äm -makkara

Esillä on unenomaisia näkyjä, joista suurin, Chiricon huone on huoneen kokoinen esinekooste, jonka sisällä on suklaarasioihin tehtyjä pienoismaailmoja. Osa teoksista sijoittuu Pohjanmaalle, jonka lakeudessa leijuu hedelmiä ja huulia.

Ihmisen ristit -installaatiossa erilaisia ristejä on koottu, leikattu pois ja täytetty asioilla, joista voi visualisoida ihmisen elämän käännekohtia. On matkalaukku, hiiliä, pullo ja ehkä jokin sisäelin formaliinissa. Vaikuttava teos kokoaa yhteen monta suurta ajatusta.

Näyttely kertoo taiteilijasta, jonka teokset rönsyilevät kulloisenkin ajatuksen perässä. Mistään ei ole tarve pitää liian tiukasti kiinni – aina voi hypätä uuteen. Näyttely on runsas, mutta täynnä pieniä pysähdyttäviä hetkiä. Sen voisi kiertää useampaan kertaan ja katsoa, mitä oma alitajunta poimii teoksista kulloinkin mukaan.

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 4

Kas, en olekaan tällä viikolla kirjoittanut kritiikkiä, joten joudutte kestämään toisen kuvattoman päivityksen peräjälkeen. Tämän viikon luennon aiheena olivat 1800- ja 1900-luvun vaihteen naistaiteilijat Ranskassa. Näin sivumennen voin sanoa, että vähän alkaa pimeä vuodenaika painaa, ja huoneessa, jossa ainoa valonlähde ovat diakuvat, silmät painuvat kiinni. Sillä ei ole mitään tekemistä luennon kiinnostavuuden kanssa, ihan pelkkää fysiologiaa. Onneksi luentoa voi kuunnella myös silmät suljettuina. Nyt kyllä muistan, miksi join aikoinaan taidehistorian opiskelijana suunnattomasti kahvia!

Luennosta jäi mieleen sellaisia asioita kuin että huomattavan monen taiteilijana itsensä elättäneen naisen elämänkumppanit olivat naisia. Nämä naiset saattoivat pukeutua mieheksi ja he olivat muutenkin tietoisia ja vapaita sukupuolirooleista. Ehkä kuuluminen moneen erilaiseen marginaaliin edisti toimimista niissä, ja vaadittua pättäväisyyttä ja voimakasta tahtoa riitti myös uran luomiseen marginaalisena naistaiteilijana.

Ajattelin Rosa Bonheuria, joka maalasi eläinten kuvia. Hän tutustui eläinten anatomiaan mm. teurastamossa. On jotenkin surkuhupaisaa, että ihmisen anatomiaan (tässä mies = ihminen, tietysti) tutustuminen oli naisilta kiellettyä, mutta eläin ei ollut vaarallinen, joten eläimeen voi tutustua ja maalata sitä. Eläinmaalarinakin voi onneksi päästä pitkälle.

Ajattelin myös Suzanne Valadonia, joka oli ensin nuorallatanssija, sitten taiteilijoiden malli, sitten taiteilija itsekin. Hän ei saanut mitään taidekoulutusta, mutta hänestä tuli yksi suurista aikansa (nais)taiteilijoista. Ehkä tässä koulutuksen puuttumisesta oli jopa jotakin etua? Kun koulutus on sitä, että kierretään naiselle soveltumattomia aiheita ja kohteita kaukaa, ehkä nainen, joka ei saa opetusta tällaiseen välttelyyn, pystyy katsomaan asioita ja ihmisiä erityisen suoraan? En tiedä.

Eikö ole muuten hauskaa, että linkittämässäni Suzanne Valadonia käsittelevässä Wikipedia-artikkelissa ei ole kuvituksena Valadonin omia maalauksia vaan Henri de Toulouse-Lautrecin maalaama Suzanne Valadonin muotokuva. Koska onhan se nyt tärkeää nähdä, millaisena suuri miestaiteilija näki tämän naistaiteilijan.

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 3

Keskiviikkoiltana Mältinrannassa. Luentoaiheena ovat naistaiteilijat rokokoon ja uusklassismin ajalla. Jään pohtimaan katoavaisuutta:

  • Angelica Kauffmann pohti, ryhtyäkö laulajaksi vai kuvataiteilijaksi. Hän oli lahjakas kummassakin lajissa. -> Ajatelkaa, jos hän olisi valinnut laulamisen. Mitä meillä olisi jäljellä 1700-luvulla eläneestä laulajattaresta?
  • Signeeraamattomat teokset päätyivät helposti miesten nimiin (jos maalaus edusti uusklassismia, siitä tuli David ja niin edelleen). Miksi naiset sitten valitsivat niinkin varman keinon häivyttää itsensä historiasta kuin jättää maalauksensa signeeraamatta? Koska he halusivat peittää sukupuolensa, jottei heidän teoksiaan väheksyttäisi vain siksi, että tekijä on nainen. -> Ajatelkaa: jos meillä ei olisi keinoja selvittää teosten taustaa ja tutkia niiden alkuperää, moni nainen olisi kadonnut historiasta (vaikka heidän teoksiaan on museoissa miestaiteilijoille nimettyinä).

Aina joskus joku kysyy minulta, miksi taidehistoria on tärkeää (nykyään harvemmin, opiskeluaikana sitä kuuli useammin). En osaa irrottaa taidehistoriaa muusta historiasta. Jos taidehistoria pystyy luomaan kuvaa vaikkapa nyt tämän luennon raameissa naisten asemasta (taide)maailmassa 1700-luvulla, miten se olisi vähemmän tärkeää kuin muu historiankirjoitus? Miten sen voisi irrottaa muusta yhteiskuntaa ja ihmisten elämää kuvaavasta tutkimuksesta?