Suuren eläimen oma todellisuus (Näyttely: Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa; JOKAklubi)

Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa: Elämän voimaa. Galleria Katko: JOKAklubi. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 25.5. – 26.6.2016.

–

Susanna Seriola-Vesa: Kuninkaan syntymä.

Mitenköhän käyttäisin sanaa ”yllättäjä” niin, ettei se kuulostaisi piilomerkitykseltään siltä, etten odottanut suuria? Odotusten vähyydestä ei nimittäin ole kyse, mutta yllätyn varsin positiivisesti Katja Hannulan ja Susanna Seriola-Vesan yhteisnäyttelyssä Galleria Kapriisissa.

Näyttelyssä on eläimiä, paljon hevosia, mutta myös esimerkiksi lehmiä. Ja miten ne on maalattu: toisen taiteilijan silkinhienot satuhevoset kohtaavaat toisen rosoiset, melkein keraamisen näköiset maalaukset. Molemmissa lähestymistavoissa näkyy hevosen koko, suuren eläimen oma todellisuus, johon meillä kaksijalkaisilla ei ole mitään asiaa.

Hienoimmillaan ripustus on, kun Seriola-Vesan lehmämaalaus saa seurakseen Marilynin – näitä kahta kaunista ikonia voi katsella vierekkäin, verrata niiden merkitystä omalle elämälleen. Seriola-Vesa kuljettaa eläimiä muutenkin arkitodellisuudesta kohti symbolikieltä: vasikka syntyy sädekehä päänsä yläpuolella, ja siluettikuvissa emo hoitaa vasikkaansa kuin kuka tahansa ihmisäiti lastaan.

Seriola-Vesa on saanut maalauksiin hienon, rosoisen pinnan. Se tuo tosiaan mieleen keramiikan, myös väreiltään.

Katja Hannula: Moon Dancers.

Hannulan maalauksissa hevoset saavat seurakseen perhosia ja keijuja. Kuvat ovat kuin vanhojen satukirjojen kuvitusta, mystisiä, kevyitä, milloin tahansa poiskääntyviä villihevosia. Hevoset tanssivat kuutamossa, ja on hienoa nähdä, kuinka kurinalaiselta vaikuttava taiteilija on päästänyt eläimensä irrottelemaan. Parhaimmillaan hevoset ovat, kun niiden liike sulaa yhteen, yhdeksi suureksi olennoksi.

JOKAklubi.

Galleria Katkossa pyörii JOKAklubi-videoteos, jossa kolme siniseen pukeutunutta naista etsii ja keräilee. Naiset hiihtävät, sukeltavat, ryömivät, ja jokaisesta planeetan äärestä ja joutomaasta löytyy jotakin tarpeellista.

Näistä löydöistään naiset rakentavat portin keskelle kaupunkia ja kehottavat ihmisiä kävelemään siitä läpi. Hämmentyneiden, iloisten ja epäröivien ihmisten kävelyä voi sitten seurata videolta muutaman minuutin.

Videon nimi, The Long Goodbye, viittaa hyvästeihin. Mietin, ketä tässä hyvästellään. Kenet kootaan palasista torille, kenen läpi kuljetaan ja poistutaan?

Etsiminen ja löytäminen on niin järjestelmällistä, että sattumiin on vaikea uskoa, mutta ideana sattumanvaraisuus on mukava. Kaikkialla missä kuljemme, kuljemme toisten ihmisten jättämien esineiden ja roskien ohi, hyvästelemme heidän palasiaan, heidän menneisyyttään, joka askeleella.

 

Asetelmia ja tilaa (Näyttelyt: Mari Oikarinen & Liisa Karintaus)

Mari Oikarinen ja Liisa Karintaus: ”STILL” JA MUITA ASETELMIA. Taidekeskus Mältiranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 28.5. – 14.6.2016.

–

Mari Oikarinen: Evergreen (yksityiskohta).

Mari Oikarisen asetelmissa kukkia on kirjottu kankaalle sekä langalla että ilmeisesti kasvien osilla. Lopputulos on kolmiulotteinen ja vapaa. Näyttää hämmästyttävän yksinkertaiselta ratkaisulta luoda kirjontaan massaa lankavyyhdeillä ja yhteen ommelluilla lankakeoilla, mutta harvoin tällaista näkee. Oivallus toimii.

Tilan ja massan luominen näkyy myös muissa Oikarisen teoksissa. Puisen kukkakimpun kumppanina on sen seinälle venyvä varjo. Kuivatut kasvit on kiedottu yhteen matonkuteilla.

Oikarinen yhdistää kuvan ja sen kohteen saumattomasti yhteen. Hän ottaa palasia asetelmasta itsestään ja liittää ne kuvaan, jonka tekee asetelmasta. Pidän tästä, on kuin kurkistaisi kaivoon, jossa on peili, ja kaikki kertautuu ja kertautuu ja kietoutuu yhteen.

Liisa Karintaus: Flower Still Life I.

Myös Liisa Karintaus on asettanut näyttelle asetelmia. Hänen maalauksissaan asetelmat tosin ovat alisteisia väreille ja pinnan rakenteille. Asetelma on jotakin, mitä kuvassa on oltava, jotta kuvan on voinut tehdä. Mutta sitten mennäänkin kuva-aiheen ohi niin pitkälle kuin teos antaa mennä.

Karintaus yhdistää runsasta maalia ja haurasta tyhjää pintaa niin, ettei lopputulos mene tukkoon. Myös ripustus hengittää: suuretkin paperit ovat seinällä ilman kehystä. On tilaa katsella ja ajatella.

Samoin koko näyttelyn aihe antaa tilaa katsella ja ajatella – kun esillä on lupauksen mukaan asetelmia, saa rauhoittua katsomaan, miten ne on tehty. Ei tarvitse aloittaa jokaisen maalauksen kanssa alusta.

Näyttelyn kiertää mielellään kahteen kertaan. Maalauksia on ilo katsella, niissä on energiaa.

–

PS: Mältinrannassa on vielä pari päivää esillä Kevät-myyntinäyttely. Siellä on vähän liiankin houkuttelevia teoksia, suosittelen!

 

 

Mitä se kaikki tarkoittaa? (Näyttely: Eliisa Määttälä ja Milla Hannula)

Eliisa Määttälä ja Milla Hannula: Lipasto -Maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 28.5.-16.6.2016.

–

Milla Hannula: Lumipallo. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän ja Milla Hannulan näyttely pitää katsella läpi rauhassa ja hitaasti, ehkä muutamaan kertaankin, ennen kuin hahmotan näyttelyä kunnolla. En ole varma, mistä on kyse, mutta ehkä pieneen galleriaan on vain tuotu vähän liikaa kaikkea. On installaatioita ja maalauksia, joiden esittävyys on vähän kätkössä, ja sitten yhden teoksen edessä lattialla on matto. Tuntuu, että minne vain katsookin, edessä on esineitä ja lisäosia. Teoksia on katseltava yksilöinä, erikseen, jotta niistä saa kiinni.

Milla Hannulalta on esillä pääasiassa akvarelleja. Kuvia on maalattu anarkistisesti papereille, jotka rypistyvät veden vaikutuksesta. Siinä on jotain kivaakin; kuva vaikuttaa imevän paperia itseensä, kun tausta rypistyy kaikkialla värin ympärillä.

Hannula käyttää kierrätyskehyksiä kauniisti osana teostensa visuaalista maailmaa. Vesivärikuvien orgaaniset muodot tuntuvat puskevan kehyksestä paperille kuin melkein pölyksi muuttunut muisto jostakin, mitä kehyksissä on joskus aiemmin ollut.

Paikoin maalaukset ovat esittäviä, paikoin ainakaan minun silmiini eivät ole. Esittävyydessäänkin ne tuntuvat kasvaneen värien ja erityisesti paperilla liikuskelleen veden ehdoilla. Kuva-aiheet ovat taustastaan irrallisia; paperi on valkoinen, eikä sitä edes yritetä peittää. Katson kuvaa paperilla, en kurkistele ikkunoista mihinkään kuviteltuun todellisuuteen. Värienkäyttö on miellyttävää, vaikka välillä muuten tipahdankin kyydistä.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän puolella galleriaa on installaatioita, maalauksia puulle ja kaakeleille sekä kangasta. Tunnelma on näyttelyn nimen mukainen: kuin katsoisi vanhaan lipastoon, josta pursuilee jollekin tuntemattomalle ihmiselle tärkeitä muistoja. Toisen muistoista voi saada omalla tavallaan kiinni, mutta koskaan ne eivät paljasta itsestään kaikkea.

Puulle tehdyt maalaukset (en ole varma tekniikasta) ovat hienon monokromaattisia. Tarjolla on vain vivahteita puun omasta väristä. Kuvat muodostavat tarinan prinsessoineen ja rusakkoineen, mutta tämä saattaa olla minun puoleltani toki ylitulkintaa.

Kaakelit-sarjassa marssii jonossa ihmisiä ja otuksia (taas tulee mieleen jokin satukirja, kylän väki menossa katsomaan jotakin ihmettä), jotka on piirretty pelkkinä ääriviivoina. Kaksiulotteiset hahmot näyttävät nopeasti tehdyiltä, kuin kokeilulta: millaisia ihmisiä tänään tulee luo, kun tartun siveltimeen?

Kokonaisuutena olisin kaivannut vähän lisätukea teosten tulkintaan. Näyttely on kummankin taiteilijan puolelta kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen, mutten ole ihan varma siitä, mitä se kaikki tarkoittaa.

 

 

Kaikkea mitä voi kaivata (Näyttely: Hanna Arvela & Jaakko Leeve)

Hanna Arvela & Jaakko Leeve — Kiitos 1985-2015. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 14.5.-31.5.2016.

–

Hanna Arvelan ja Jaakko Leeven kiitokset menevät Särkänniemen delfiineille. Älykkäiden eläinten elämää vankeudessa käsitellään julmalla huumorilla.

Suuressa sardiinipurkissa luvataan olevan ”delfiinejä omassa liemessä”. Tämä on hitusen ahdistavaa, koska mieleen tulee tarinoita tonnikalapurkeista, joissa on mukana delfiiniä.

Mikä erottaa syötävän ja ei-syötävän eläimen toisistaan? Tai syötävän eläimen ja eläimen, jota käytetään mielen ravintona, viihteenä?

Jättimäisen säilykepurkin vieressä on minimaalinen, mikroskoopilla katsottava delfiini. Se on kuin bakteeri petrimaljassa, ulkopuolelta tarkkailtava olento, jolla ei ajatella olevan toivomuksia oman asuinpaikkansa suhteen.

Alakerran videoteos, Arvelan Veera, kuvaa ihmistä, joka ei koskaan poistu asunnostaan. Hän on esiintyvä tateilija, sopeuttamiskelvoton yksilö, joka saa vankeudessa kaiken se, mitä kaipaa. Naurunpyrskähdyksiin toisinaan repeävä nainen vaikuttaa yksinkertaiselta ja lapselliselta: mitä iloista tässä vankeudessa on? Hän on täysin kunnianhimoton, haluaa elämänsä jatkuvan samanlaisena loppuun asti, ilman sen ihmeempiä muutoksia.

Naurattavuudestaan huolimatta video on surullinen. Mehän emme tiedä, mitä (tai miten) delfiini ajattelee; onko eläimillä lapsenomainen suhtautuminen elämäänsä; katsovatko ne meitä ja haluavat nähdä, mistä me tulemme ja minne me katoamme. Vai ovatko ne tyytyväisiä kaikkeen? Kaikkea on, mitä voi kaivata.

 

Yhteyksiä (Näyttely: Eeva Mela)

Eeva Mela: Kulkijan päiväkirja, kännykän näkemää. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 15.-29.5.2016.

–

 

Himmelblaussa on esillä Eeva Melan iPhone-kuvia vuosilta 2013-2016. Näyttely on pystyssä vain kaksi viikkoa, joten kiire meinasi tulla (varsinkin, kun kävin välillä gallerian ovella aikoihin, jolloin se oli kiinni)!

Kiireen tunne sopii jotenkin ajatuksena kännykkäkuviin, mutta Melan kuvissa ei enimmäkseen ole kiirettä yhtään. Niissä on havaintoja: pintoja, värejä, varjoja, esineitä, kasveja. Sellaisia yksityiskohtia, joita tulee huomioineeksi, jos pysähtyy niitä katselemaan.

Neliönmuotoiset kuvat rajaavat kohteensa aika tiukasti. Ollaan lähellä, katsotaan yksityiskohtia. Ei jää epäselväksi, mitä kuvaaja haluaa näyttää. Värit ovat herkullisia, ja jotkin visuaaliset oivallukset ihan riemastuttavia. Kännykkäkameran mahdollisuuksia on käytetty miellyttävän säästeliäästi ja tyylikkäästi, eikä tule tunne, että kuvaaja on hullaantunut laitteeseensa.

Se, että melkein kuka tahansa meistä voi ottaa kännykällä kuvia puunlehdistä ja juomalasin varjosta pöydän pinnalla, tekee kuvista heti tuttuja. Ne ovat tapa jakaa maailma: minä näin tällaista tänään, entä sinä?

Kuvia katsellessa tärkeimmäksi nouseekin se, miten kuvat on ryhmitelty seinille. Mikä on minkäkin vieressä, miten valo ja pinta kuuluvat yhteen.

Näyttely on runsas, mutta helposti lähestyttävä ja rento.

 

Rytmiksi ja muodoksi (Näyttely: Samu Raatikainen)

SAMU RAATIKAINEN: Maalauksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 13.5.–1.6.2016.

–

Listener, 2014.

Ensin jään seisomaan leveän, tasaisia pintoja ja pivimassaa rytmittävän leveän maalauksen eteen. Samu Raatikaisen näyttelyssä maalaaminen on teko, jolla nähty kokemus muuttuu rytmiksi ja muodoksi. Esillä on abstrakteja, heijastuksia tai vedenpintaa muistuttavia maalauksia sekä pilviä, jotka voivat yhtä hyvin olla jotakin paljon suurempaa: tähtisumua.

Maalausten värimaailma on harmaa, melkein hopeinen. Se on alkutalven väriä, jäätä joka vasta vähitellen alkaa peittää asfalttia alleen. Se on kesän väriä: liian kirkasta auringonpaistetta veden pinnassa. Lätäköitä syksyllä. Kevät, joka sulaa.

Värien lisäksi kankaalla on nonparelleja. En tiedä, ovatko ne nyt ihan oikeita sokerinonparelleja, mutta sellaisilta ne näyttävät: ne ovat yhtä aikaa väriä ja olioita. Jotakin, mitä kasaantuu maalattujen tilojen nurkkiin ja pinnoille.

Ja sitten joukossa on näitä lajittelevia teoksia, joissa värit, pilvikuviot ja pinnat on aseteltu siistiin riviin. Kuin toteamuksena: näistä tämä näyttely koostuu, eri muodoissaan.

Pilvet/tähtisumut on toteutettu niin kauniisti, että niihin voi upota. Niissä riittää perspektiiviä kilometreihin saakka.

Gradual retreat II, 2015.

 

 

”Usein mietin, että taide on pelastanut minut”. Haastateltavana Sanni Seppä

Sanni Seppä. Kuva: Jyri Pitkänen.

Esitin taiteilija Sanni Sepälle kolme kysymystä. Hän vastasi:

–

RJ: Miten tulit valinneeksi työlään puuväritekniikan taiteesi tekemiseen? Mitä muita tekniikoita käytät?

SS: Siihen ovat vaikuttaneet monet asiat. Kun mietin kysymystä, kuulen päässäni Teemu Mäen sanat ”piirtäminen on edullinen tapa tehdä”. Vaikutuin myös suuresti opiskeluaikoina Stiina Saariston teoksista. Halusin nähdä enemmän suuria piirroksia, mutta niitä ei näkynyt. Päätin sitten tehdä sellaisen itse.

Yhden teoksen jälkeen jatkoin puuväreillä, koska rakastuin suuren pinta-alan täyttämiseen pienellä kynällä. Sain elämääni siitä puuttuvaa zeniläisyyttä. Arjessa menetän hermoni hetkessä ja aina teoksen valmistuttua on sellainen olo, että en minä voinut tuota tehdä. Siihen liittyy vahvasti myös itsensä voittaminen.

Puuväreillä värittäminen on myös hyvin fyysistä. Nyt ranteeni on kehittynyt ja jaksaisi sitä vaikka kuinka, mutta muu keho oireilee. Kärsin tällä hetkellä pahoista selkä- ja niskakivuista, jotka hidastavat työskentelyäni ja herättävät pelkotiloja siitä, kuinka kauan pysyn edes vähän työkuntoisena. Yritän kuitenkin olla tässä päivässä iloisin mielin ja pyrkiä siihen että en murehdi liikaa tulevaa. Kehoni tutkimukset ja hoidot jatkuvat, joten toivoa on!

Välillä maalaan akryyleilla, leikkaan ja liimaan tai rakennan installaation. En halua jämähtää yhteen tapaan tehdä. Silti aina tehdessäni suurta puuväripiirrosta olen eniten omalla alueellani.

RJ: Mielikuvani sinusta on, että olet maailmanparantaja-taiteilija. Osuuko ajatus oikeaan? Millaisia hyväntekeväisyysprojekteja sinulla on ollut? (Muistelen tässä ainakin katukoirien auttamista.)

SS: Mielenkiintoista. Tästä huomaa, että yksi teko voi määritellä ihmisen pitkäksi aikaa. Ajatus ei mielestäni osu ihan oikeaan.

Vuosina 2014-2015 toteutin puolen vuoden Shoutdogs!-projektin, jossa maalasin romanialaisia katukoiria vaatteisiin. Kuvasin vaatteet päälläni ja laitoin kuvat blogiin kyseisen koiran tarinan kanssa. Blogista teokset myytiin huutokauppaperiaatteella. Myyntitulot kohdistettiin sataprosenttisesti romanialaisten katukoirien hoito- ja sterilisaatiokuluihin. Projekti sai paljon näkyvyyttä ja monet varmasti miettivät juuri tätä teosta kuullessani nimeni. Välillä myös lahjoitan teoksiani hyväntekeväisyysmyyjäisiin.

RJ: Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut saavuttaa? Mitä et vielä ole saavuttanut?

SS: Olen saavuttanut paljon. Kaikki menestys on vain ylimääräistä plussaa. En ole uskaltanut toivoa liikoja, koska lapsena ja nuorena olin mielestäni kaikessa huono. En pärjännyt yhtään lukuaineissa enkä edes tiennyt tällaisesta ammatista. Jo itsessään se, että 23-vuotiaana löysin taiteen ja sain kannustusta sen tekemiseen, on antanut elämälleni suuren merkityksen.

Usein mietin, että taide on pelastanut minut ja tekee yhä sitä päivittäin. Olen päässyt taidekouluun, pitänyt monia yksityisnäyttelyitä, tehnyt julkisen tilaustyön ja saanut kannustusta apurahojen jakajilta.

Tänään mietin, että olen saavuttanut kaiken mitä haluankin. Muutenkin pyrin löytämään onnen juuri tästä hetkestä, enkä taas tulevaisuuden saavutuksista ja unelmista. Tottakai toivon että minut nähtäisiin tulevaisuudessakin mielenkiintoisena tekijänä ja että hyvän tekemisen virta jatkuisi, mutta en puske enää eteenpäin aggressiivisesti ja vähättele itseäni suhteessa siihen miten menestynyt voi olla. Uskon, että tämä ammatti kuljettaa minua eteenpäin kunhan vain teen töitä ilolla. Kuluneet vuodet ovat varmistaneet sen.

Runokeikkoja ja -videoita

Esiinnyn kesäkuussa Annikin runofestareilla lauantaina 11.6.2016 klo 13:45.

Sitä ennen olen mukana myös perjantaina 10.6. Esikoisrunoilija tavattavissa -illassa Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14, Tre) klo 18.00 alkaen.

Annikin ohjelma on täällä.

–

Sastamalassa esiinnyn Vanhan kirjallisuuden päivillä lauantaina 2.7.2016 klo 13.00–13.30. Kyseessä on Annikin Runofestivaalin Pedagoginen runoklubi, joka paikallistuu Sylvään koulun mediateekkiin.

Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelma on täällä.

–

Tässä on vielä iloksenne uusi runovideoni yhdestä Läpilyöntikivun runosta (tai sen osasta): olen menettänyt niin vähän.

(Kuva on kaappaus Youtubesta.)

Mattamustaa (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen: The Garden of Oblivion. Kangasala-talon Galleriassa (Kuohunharjuntie 6, Kangasala) 27.4. – 22.5.2016.

–

Kangasala-talon nettisivut ovat sen verran hämmentävät, että meni tovi jos toinenkin, kun etsin sivuilta tietoa näyttelystä, josta muistin saaneeni taannoin tiedotteen (se on kadonnut s-postin syövereihin), ja jonka piti olla tässä kuussa. Onneksi sitten löytyi tieto: talon galleriassa on tosiaan Hanna Oinosen The Garden of Oblivion vielä reilun viikon verran esillä. Ja eikun ajamaan Kangasalle!

Näyttelyssä ottamani kuvat eivät todellakaan tee oikeutta teoksille. Perhosten siipien kuviointi on haurasta mustaa mustalla; ohuemmat ja vahvemmat kohdat muodostavat varjojen ja valojen mattamustan pinnan. Kamerani ei ymmärtänyt tällaisia hienouksia.

Galleriatila on suuri, ja perhoset ovat kerääntyneet eri puolille huonetta. Erityisesti ilahdutti huomata se yksi poikkeus, siivet supussa istuva perhonen.

Vähän näyttelyssä tulee mieleen myös perhoskokoelma. Varsinkin, kun osa perhosista oli ripustettu nuppineuloja apuna käyttäen. Ajatelkaa, miltä perhoskokoelma näyttää, kun saasteet ovat saaneet jokaisen perhoslajin suojautumaan muuttamalla siipensä mustiksi: tältä, mattamustalta. Lajit erottuvat toisistaan vain läheltä katsottuna.

Surumielisyydestään huolimatta mustat perhoset saavat sydämen riemuitsemaan. Perhonen kuin perhonen, aina se symboloi kesän ja lentämisen iloa.

 

Kuvat palkitsevat kyllä (Näyttely: Petri Pykäläinen)

Petri Pykäläinen: Kevätuhri. Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14, Tampere) 2.5.-29.5.2016.

–

Petri Pykäläisen maalausten tunnelmat täyttävät Galleria Koppelon, ja kun sanon, että täyttävät, tarkoitan, että maalaukset valuvat seiniltä lattialle ja että jokaisessa, jokaisessa niistä on ainesta tulla katsotuksi rauhassa, yksilöinä.

Yksityiskohta Petri Pykäläisen maalausinstallaatiosta.

Kuvissa on hahmoja (ihmisiä? laatikkopäisiä ihmisiä? karhunpäinen ihminen?) ja värejä. Pelkällä vihreällä on syntynyt niin kauniita todellisuuksia, että olen vihreästä kevätpäivästä huolimatta ihan myyty.

On kuvia kaukaa, ihmisiä puistossa. On kuvia läheltä, viulun kulma, hattu. Ja kaikessa on niin tiukkaa maalaamisen taitoa, että jokaisen erillisen kuvan luonne pääsee vuorotellen esiin, kun siirrän katsetta.

Tästä näyttelystä sanoisin: kärsivällisyyttä ja aikaa, kuvat palkitsevat kyllä.