Posts Tagged ‘Anna Alapuro’

Näkemisen näkemistä (Näyttely: Alapuro)

ANNA ALAPURO: grafiikkaa. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 28.11.-17.12.2014.

AlapuroAnna Alapuron Mänttä-sarjat ovat näkemisen näkemistä. Alapuro kertoo meille, mihin hänen huomionsa kiinnittyy. Tällaistahan se on: portaiden ritilä, liikennemerkki, tapetti ja rautatien raide ovat ärsykkeinä samanarvoisia. Me teemme joistakin niistä itsellemme merkityksellisempiä kuin toisista.

Alapuro käsittelee näitä visuaalisia ärsykkeitä kauniisti. Pelkistetyt kuvat toimivat erityisen hyvin seinänkokoisina ripustuksina. Kuin kulkisi kaupungissa.

Samalla kuvissa on jotakin mainosmaista. Kirkas, huomion kiinnittävä kuva, jossa ei ole mitään liikaa, vangitsee. Kuvarykelmän edessä on positiivinen ongelma, kun ei tiedä, mihin katseensa malttaisi antaa pysähtyä.

(Opin juuri, että italialaiset kaupungit tekevät ihmiset onnellisiksi, koska kaupungista voi nauttia kävelyvauhdilla. Kaupungit, joiden ärsykkeet on tehty autolla ohittamista varten (suuria, räikeitä, hajuttomia), eivät tee ihmisiä onnellisiksi. Alapuron grafiikka on kävelyvauhtia. Ehkä jopa vähän hitaampaa, nautiskelu-norkoiluvauhtia.)

Muut näyttelyn teokset ovat kuin graffiteja, merkkejä kädenjäljestä enemmän kuin katseesta. Palaan aina takaisin Mänttä-kuviin, ei voi mitään, vaikka kiinnostavia jälkiä niissä muissakin on, toistuvia lintuja ja koukeroisia viivoja.

Mainokset

Kaupunkipalapeli (Julkinen teos: Alapuro)

En koskaan kesällä kirjoittanut Anna Alapuron teoksista Siperiaan vievän alikulkutunnelin seinällä, koska luulin, että teokset olisivat siellä niin vähän aikaa, etten ehtisi kirjoittaa ennen kuin ne olisivat jo poissa. Mutta siellä ne ovat vieläkin!

Alapuron teoskokoelma on palapeli kaupungin osasista. Pelkistetyt neliöihin rajatut kuvat houkuttelevat bongaamaan esikuviaan ympäristöstä. Löysin ainakin tuon yhden mittarin, joka näyttää samalta kuin Alapuron kuvassa.

Kuvissa on myös kankaiden osia ja kudontaan käytettyä välineistöä. Paikan menneisyys on kirjava kooste yksityiskohtia. Kankaat tuovat kylmään teollisuusympäristöön ehkä jotain pehmeää, mutta enemmän kuin kankaiden kuviot (ne ovat arkisia, tuttuja, normaaleja) minua kiehtovat koneiden tunnistamattomat siluetit.

Pidän siitä, ettei taideteos kopioi kohdettaan liian suoraan. Väliin pitäisi mahtua jotakin, tulkinta, jos näin laimeaa sanaa saa käyttää. Siksi ehkä nautin eniten noista konekuvista. Niissä on näkökulma. Ne kertovat minulle jotain sen sijaan, että toistaisivat jo olemassa olevaa.

Joka tapauksessa toivon, että teoskokoelma saa pysyvän paikan täältä jostakin.

(Carborundum on muuten tekniikkana niin kiehtova, että joku saisi joskus kutsua minut katsomaan, miten sitä tehdään.)