Archive for maaliskuu 2011

Itkijärobottien vieraana (Näyttely: Kalliokuusi & Aho)

Satu Kalliokuusi: Läpi Ajan & Outi Aho: Luomiskertomuksia galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 10.4.2011 saakka.

Outi Ahon teokset ovat syntyneet Kalevalan luomiskertomuksen innoittamina. Ensin katselin maalauksia ja piirroksia ajatellen, että nämä voisivat yhtä hyvin olla keramiikkaa. Jotakin sellaista käsityöläistä ja perinteistä abstrakteihin kuviin on tarttunut. Vaikka osa kuvista on aika ennustettavia (kuten kuvat sotkanmunista), kulmikkaissa viivapiirroksissa on hienon paljon liikettä, jännitystä ja katsottavaa. Kun selailin Ahon käsinkirjoittamaa ja piirtämää vihkoa, jossa luomiskertomuksen runot on kuvitettu, tajusin, että juuri näinhän tätä kyllästymiseen asti tuttua aihetta pitää lähestyä. Ei niin, että kuvaan toistetaan kirjaimellisesti tekstin asiat vaan mielikuvina, viivojen pyörteinä, tunnelmina.

Todellinen yllätys kohtasi gallerian alakerrassa, jossa Outi Ahon itkijärobotit pyörivät ja laulavat nykyajan itkuvirsiä. Tarttuvat sävelet jäivät päähän soimaan. Lauluissa aallot lyövät yli kaupungin ja lapsi itkee kadonnutta kotiaan. Lauluja on kolme; yksi jäi pelkiksi kuiskauksiksi (mikä ärsytti minua ja sitten pohdin koko kuiskailun ajan, miksi se ärsytti minua niin paljon ja päättelin, että siksi kun en saa tarinasta otetta enkä sävelestä päätä tai häntää ja minut on jätetty tänne kellariin tämän kuiskailun armoille voimattomana vaikuttamaan siihen, en voi kelata sitä tai hypätä seuraavaan tai mitään).

Itkuvirsien kuunteleminen kellarissa alkoi naurattaa. Kun joku toistelee valittavalla äänellä, ettei hän riitä maailmalle eikä elämälle eikä töissä eikä kotona, aloin väkisinkin hihittää, että koitapa nyt keksiä vielä lisää asioita, joihin et kelpaa. Ehkä katharsis on koko itkuvirsiteoksen tarkoituskin? Se, että itkijöinä ovat nuo kuvan pallonmuotoiset robotit, ei oikein toiminut, koska laulut ovat niin selvästi ihmisten laulamia. Jos ääni nyt kuuluu pyörivästä pallosta, en minä usko, että robotti laulaa vaan ajattelen, että laulu on nauhoitettu ja robotti vain toistaa sen. (Teoksen nimi on Eiväthän robotit itke? ja teoksen ohessa oli tekstiä, josta päättelin, että katselen nyt itkeviä robotteja enkä ihmisiä.)

Kapriisin toinen näyttely, Satu Kalliokuusen Läpi Ajan, on eräänlainen matkakertomus taiteilijan pitkältä reissulta autolla Italiaan ja takaisin. Taiteilija itse kirjoittaa: ”Galleria Kapriisin näyttelyssäni on nähtävänä tämän matkan ja Firenzen museaalisen kaupungin taideaarteiden loistokkuuden yms hätkähdyttämänä maalaamani teokset.”

Minulle ei maalauksista oikein välittynyt loistokkuus tai taideaarteetkaan. Maalausten karkinvärinen maailma tuo enemmänkin mieleen lastenkirjakuvitukset. Pyörteistä löytyy kaiken lisäksi erilaisia satuhahmoja (ainakin minun mielikuvituksellani). Taiteilijan matka on ollut ilmeisen villi ja vapaa, mutta kun tiedän, että maalaukset ovat matkalta, odotan niiltä erilaisia asioita. Odotan niiden olevan muistiinmerkintöjä, etsin niistä erilaisia päiviä, iltoja, valon vaihteluja, enkä oikein löydä.

Mutta miksi kenenkään pitäisi tehdä matkallaan sellaisia maalauksia kuin minä oletan? Ei tietenkään pitäisi. Jotenkin vain jäi etäiseksi tämä näyttely. (Pitäisi tietysti osata tonkia itsestään selitys sille, että etäiseksi jäi. Luulen, että usein on kyse ihmisten ja ajatusmaailmojen erilaisuudesta. Jääväthän ihmisetkin usein etäisiksi, kun ei ole mitään puhuttavaa eikä keksitä mitään yhteistä.)

Mainokset

Lohdullisesti toinen (Näyttely: Laurinolli)

Salla Laurinollin maalauksia galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 6.4.2011 saakka.

Salla Laurinollin näyttelystä lähtiessä oli sellainen olo, kuin olisi kävellyt leppoisassa, tuoksuvassa kesäyössä. Olon syy: Laurinollin maalauksissa on hämyä, jota löytyy vain kesäyöstä. Kuvat ovat utuisia (välillä jopa niin, että päähän alkoi sattua kun kuvaa ei pystynyt tarkentamaan) ja valo on hienon kevyttä.

Maalauksissa ei juuri ole ihmisiä. Joissakin lapset houkuttelevat perhosia lampun ja valkoisen kankaan avulla, toisissa ihmiset ovat lähteneet jo pois, puutarhatuolit on pinottu yöksi talteen. Kuvien mystiikka on samaa kuin valoisan yön; kaikki on melkein kuin päivällä, mutta ihmisiä on vähemmän, äänet ovat erilaisia, maailma on vinksahtanut. Lohdullisesti toinen.

Harvoin näkee näyttelyä, jonka voi lukea alusta loppuun kuin sarjakuvan. Tarinallisuus lisää tunnetta siitä, että kävelee ympäri kesäistä puutarhaa ja seuraa tapahtumia; ensin on vain lamppu, sitten tulevat lapset ja valkoinen kangas, sitten perhoset lampun alle.

Pidän todella paljon siitä, että yksi kuva johtaa toiseen. Kuvissa saa viettää aikaa sen sijaan, että jokaisen maalauksen jälkeen olisi pitänyt orientoitua jonnekin muualle, uuteen maalaukseen.

Tällaisesta näyttelystä tekee mieli kirjoittaa: kuin runo. Ehjä, täydellinen, rikkomaton. Mutta se ei tekisi oikeutta runolle eikä näyttelyllekään. Täydellisen ehjään kuvaan ei jäisi kiinni niin kuin näihin jää.

(Näyttelyllä on joku hieno ja sopiva nimikin, mutten kirjoittanut sitä muistiin eikä sitä löydy netistä.)

Tähtäimessä historia (Näyttely: Farocki & Saraste)

FestArt: Harun Farocki – Inhimillisyyden ja teknologian törmäämisiä.

Leena Saraste: Kasvoja ja Pistoja

TR1 Taidehalli 3.4. 2011 saakka.

Sotapeli

Olen ihan varma, että TR1:ssä oli viime keväänäkin Harun Farockin videotaidetta, ainakin yksi teos, jossa Afganistanin sodan yhdysvaltalaisia veteraaneja kuntoutettiin tietokoneohjelman avulla. No, joka tapauksessa, tänä vuonna esillä on monta Farockin teosta. Kun ääni kuuluu vain kuulokkeista, videot pyörivät suuressa hallissa ilman ääntäkään. Siitä tulee hieno tunnelma; kammottava oikeastaan: kaikki ne tietokonepeliä muistuttavat sodat!

Farocki on tutkinut USA:n armeijan käyttämää teknologiaa, joka tosiaan muistuttaa todella paljon tietokonepelejä. Näillä ohjelmilla ensin harjoitellaan ennen sotatantereelle menemistä, sodasta paluun jälkeen samankaltaisilla kuvilla käydään läpi sodassa saatuja traumoja. Taiteilijan lakoninen tapa yhdistää kuvaa ja tekstiä toimii hvyin. Ei tätä tarvitse alleviivata.

Teokset herättävät paitsi ne tavanomaiset kysymykset sotapelien vaikutuksesta ihmisen psyykeen myös kysymyksiä esimerkiksi terapian luonteesta. Kun sodasta palannut nuori mies huutaa, ettei halua enää käydä tapahtumia läpi, ja ohjaaja vain sanoo, että aloitetaan taas alusta (ja taas alusta ja taas), tuntuu mahdottomalta, että trauman toistaminen voisi tuoda mitään helpotusta. Onko tämä tosiaan tehokkain keino? Nainen kertoo tapatumista: ”I was so mad I just wanted to shoot somebody.” Ja taustalla pyörivät tietokonepelin grafiikat. Surrealistista.

Videoita katsellessa käy myös selväksi, että sekä sotaan valmistava että sodasta selviytymistä varten luotu teollisuus on massiivista. Kaikilta rintamilta löytyy niitä, jotka hyötyvät.

Sotateollisuuden lisäksi Farocki asettaa katsojan eteen työn tekemisen kulttuurit. Kiinnostavassa koosteessa Workers Leaving the Factory in Eleven Decades on katkelmia elokuvista vuosien 1895 ja 2000 väliltä. Kuten teoksen nimi kertoo, kuvissa työläiset lähtevät tehtaista. Mukana on kaikenlaista Chaplinista Dancer in the Darkiin.

TR1 on sopiva paikka videoiden esittämiseen. Varsinkin, kun monet tämänkertaisista teoksista käsittelevät sotaa ja niiden kuvamateriaali on samankaltaista. Rinnakkain heijastettuja videoita voi seurailla limittäin, jos yhteen keskittyminen kyllästyttää.

En tiedä, oliko kyse ohjaajan visiosta vai teknisistä ongelmista, mutta monessa videossa ääni tuli kuvan perässä. Sekös ärsytti.

Ristipistoja

TR1:n yläkerrassa on vielä vähän aikaa Leena Sarasteen näyttely. Esillä on 1960-luvun kansikuvia, 1980-luvun Palestiinaa ja 2000-luvun valokuvausta ja kirjontaa yhdistäviä teoksia. Erityisesti viehätyin valokuvauksen historiaan, seinänpituiseen ristipistotyöhön, jossa nimet ja vuosiluvut seikkailevat eri väreissä. Hahmotan historian juuri näin; se on käsityötä, tuhansien tuntien kärsivällistä rakentamista.

Näyttely on aika pieni. Kustakin aihepiiristä on esillä vain muutama kuva, tuli aika hajanainen olo kun pompahteli Palestiinan telttakylistä 1960-luvun naistenlehtien kansikuviin tuosta noin vain, kääntämällä päätä.

Niissä naistenlehdissä on muuten hienoja juttuja! Yhdessä kuvakoosteessa pohditaan sitä, miten valkoiset naiset ottavat muilta roduilta vaatemuodin ja rusketuksen ja muita esteettisiä ominaisuuksia, mutta pitävät silti ennakkoluulonsa ja asenteensa.

Pidin kauheasti kuvista, joissa on heijastuksia ja varjoja. Se on hassua, koska oman heijastuksen laittaminen kuvaan on jotenkin kliseistä läsnäoloa. Mutta Saraste teki sen hyvin. Yksi lempikuvistani on tuo, jossa näkyy varjoina kokonaisia kohtaamisia (ja kuinkas ollakaan, olen itse heijastuksena kuvassa, vaikka yritin kuinka välttää). Muuten, se on vielä sanottava, että oli tosi vaikeaa nähdä osaa kuvista, kun valot heijastuvat laseista niin paljon. Se on aina hankalaa, kun pitää kyykistellä, kurotella ja yrittää katsella joka suunnasta, mutta ei saa yhtään selvää linjaa kuvaan.

Lukukokemus: Dave Hickey – The Invisible Dragon

Dave Hickey: The Invisible Dragon. Essays on Beauty (1993, 2009).

Ensin tunnustan jääviyteni: rakastan Dave Hickeytä. Tilasin aikoinaan Art in Americaa, koska Hickey kirjoitti lehteen omaa palstaa (en tilaa enää, koska DH ei kirjoita enää). Niinpä Hickeyn esseekirja kauneudesta tarttui mukaani heti, kun näin sen kirjakaupassa. Ihmettelin, miksen ollut tiennyt että tällainen kirja on olemassa.

Niin, Hickey on loistava kirjoittaja. Esseetyyli sopii hänelle erinomaisesti – hän saa antaa ajatusten harhautua niin paljon kuin haluaa. Kauneus aiheena tuntuu jotenkin kuluneelta, mutta Hickey tuo sen nykypäivään (tai no, suurin osa kirjan esseistä on kirjoitettu 1990-luvun alussa) kirjoittamalla esimerkiksi Robert Mapplethorpen X Portfolion saamasta vastaanotosta. (Kyseinen essee, Nothing like the Son, löytyy tuolta. On kyllä sanottava, ettei se minulle ole kokoelman paras pala.)

Todella mielenkiintoisiin kysymyksiin Hickey tarttuu pohtiessaan taiteilijaroolin ja taiteen historiallista muuttumista. Taiteilijan roolin hän toteaa muuttuneen radikaalisti 1700-luvun lopulla. Sitä ennen taiteilija oli Pygmalion-myytin mukainen romanttinen luoja, joka sai veistoksensa heräämään eloon. Sen jälkeen taiteilijasta tuli Frankenstein, joka luo itsestään erillisen, autonomisen, kostoa hautovan hirviön. Intiimin eroottinen suhde omiin teoksiin katkesi.

Toinen suuri muutos tapahtui Hickeyn mukaan 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Kun 1500-luvun taideteosten madonnat ja kristukset kutsuvat katsojan mukaan maailmaansa, 1600-luvulla maalaustaiteeseen vyöryy maallista valtaa, hallitsijoita ja sotilaita, jotka katsovat yleisöään alaspäin. Katsojasta tulee siis katseen kohde.

Hickey liittää tällaiset muutokset yhteiskuntiin ja kulttuureihin, ja siihen, millaisessa arvossa aggressiivisuutta on minäkin aikana pidetty. Hyveet muuttuvat, ja muutoksia voi lukea taiteesta.

Hickey nostaa vallan esiin myös kysyessään, mihin kaunista taidetta tarvitaan. Kun taide määritellään kauniiksi ja sen katsominen kauneuden etsimiseksi, taiteen poliittinen sisältö muuttuu vaarattomaksi. Ja kuitenkin: taiteessa on kautta aikojen ollut mukana aina niin hyvää markkinointia kuin politiikkaakin.

Kirjan viimeinen essee, American Beauty, on kirjoitettu tähän vuoden 2009 uusintapainokseen. Nimensä mukaisesti essee tutkii sitä, mikä Yhdysvalloissa on nykyään kaunista ja miksi kauneudesta keskustellaan. Miksi tehdään jatkuvia arvioita siitä, kenen auto on hienoin tai kenen julkkiksen iltapuku miellyttää omaa silmää eniten? Mikä on kauneuden luokittelemisen tehtävä? Tässä esseessä Hickey pääsee myös kertomaan mielipiteitään nykyaikaisista taidemarkkinoista ja siitä, miten taiteen ostamisesta on tullut itseilmaisun muoto.

Kirjoittajan mielestä jatkuva tykkäämisen ja omien arvioiden esiin tuominen on sitä, että me etsimme paikkaamme maailmassa. Kun me tunnistamme jotakin, tai itsemme jossakin, me tykkäämme näkemästämme (tai kuulemastamme). Olemme löytäneet jotakin tuttua, jotakin mihin tarttua elämisen kaaoksessa.

Loistava kirja on täynnä oivalluksia, ei niitä kannata tässä alkaa purkaa tämän enempää. Hickeyn kirjoitustyyli on nautinnollista luettavaa, ja pienikokoinen kirja päättyy ihan liian nopeasti. Toisaalta lyhyys on hyve; kuinka raskasta onkaan lukea massiivisen paksuja kirjoja, jotka herättävät uusia ajatusketjuja joka sivullaan! Sellaisia ei pääse koskaan loppuun asti, kun oma ajattelu harhautuu koko ajan muualle.

Jostain syystä en ole törmännyt suomenkielisiin, soljuvan nautinnollisiin taide-esseisiin. Jos sellaisia on olemassa, antakaa vinkkejä! Esseet ovat usein paras tapa välittää taiteeseen liittyvää tietoutta ja herättää kysymyksiä. Teennäiset, sivistyssanoja täyteen tungetut kirjat saavat minut aika nopeasti luovuttamaan.

Taiteesta ei koskaan pitäisi kirjoittaa niin, että lukija tuntee itsensä tyhmäksi. Se on suuri rikos sekä lukijaa että taidettakin kohtaan – kukaan ei hyödy siitä, että tavalliset ihmiset kuvittelevat, ettei taidetta voi ymmärtää. Hickey on tajunnut tämän. Hän on ihan tavallinen ihminen, joka nyt vain sattuu kirjoittamaan taiteesta. Yhtä hyvin hän voisi kirjoittaa popmusiikista tai tv-ohjelmista, jos ne sattuisivat herättämään hänen intohimonsa.

 

Lukukokemus – Yoko Ono: Grapefruit

Yoko Ono: Grapefruit (1. painos 1964). (Kirjan kuvan voi halutessaan vilkaista vaikka tuolta Amazonin sivulta.)

Joskus on hauska tarttua klassikkoon. Yoko Onon Grapefruit on pieni kirja täynnä ohjeita lukijalle. Onon teokset ovat käsitteellisiä, ja niiden on tarkoitus syntyä lukijan mielessä. Hän antaa ohjeen, ja se, mitä lukijan mieleen syttyy, on teos.

Kirjassa on yhdeksän eri taiteenlajin teoksia, niin maalauksia kuin runoja kuin elokuviakin. Onon mielikuvitusta on ihana seurata. Yhdestä surrealistisesta ajatuksesta seuraa toinen, vähän jalostetumpi surrealistinen ajatus. Tekstit ovat yhtä aikaa kielellisiä kokeiluja ja osoitus siitä, että kuvittelemalla mikä tahansa on mahdollista. (Tällainen vapaus on ikävän harvinaista. Harva kirjoittaja oikeasti ymmärtää, että sanoilla voi tehdä mitä tahansa. Sen ajatteleminenkin on jo niin huimaa, että opitut, ajattelun hegemoniset rajoitukset vain poksahtelevat päässä.)

Pidän Yoko Onon ajatusten ilmavuudesta. Hän luo mieleen kuvia, joissa on jotain syvän rauhallista. ”Whisper a secret to a young tree. Make a chair out of it and send it to a man.” Ajattelemisen vapaus näkyy myös myhäilevänä huumorina. ”Hire a plane. Invite everybody. Ask them to write a will to you before boarding.”

Grapefruit on kirja, joka vakuuttaa joka sivullaan, että meillä on edelleen ajatuksen vapaus. Toisina päivinä tämä vakuuttelu on valtava lahja, toisina pienempi, mutta silti, lahja.

Yoko Onon ajattelusta kiinnostuttuani luin sitten myös hänen uudemman ideakirjansa, ”Imagine Yoko” vuodelta 2005 (löydän siitä jostain syystä vain ruotsinkielisen esittelyn). Kirjassa Ono selvittää ajatuksiaan siitä, mitä taide on. Ilmavan vitivalkoinen kirja on ilmava myös sisällöltään – kommentit ovat enimmäkseen lauseen tai parin mittaisia. Mutta jotain kuitenkin selviää.

Ono kirjoittaa, että jos taide voi jotain tarjota, se voi tarjota täydellisen, monimutkaisuudesta vapaan tyhjiön, jossa mieli voi rentoutua. Hän jatkaa: ”After that you may return to the complexity of life again, it may not be the same, or it may be, or you may never return, but that is your problem.”

Onon optimismi on liikuttavaa ja tarttuvaa. Hän toteaa, että kaikella on merkitystä, millä tahansa, mitä ihminen tekee, vaikkei kukaan edes näkisi sitä.

En tiedä teistä, mutta minulla on usein optimismivaje. On ollut hämmästyttävää huomata, miten aivojen herättely tällaisilla pienillä ajatusteoksilla on muuttanut suhtautumistani kirjoittamiseen, taiteeseen, moneen arkiseenkin asiaan. On kutkuttavaa odottaa, miten suhtaudun Grapefruitiin vaikka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Elänkö silloin maailmassa, jossa on enemmän toivoa? Vieläkö kirjan yksinkertainen, vankkumaton usko saa minut liikuttumaan?

(Yoko Onolla on muuten myös vilkkaasti päivittyvät nettisivut.)

Nokkonen kiittää

Rajataide ry. palkitsi Nokkosen vuoden 2010 Rajatus-palkinnolla!

Yhdistys kertoo palkinnosta seuraavaa: ”Rajatus on Rajataide ry:n jakama palkinto, joka voidaan myöntää mille tahansa taholle mistä tahansa teosta, joka on jollakin tavalla edistänyt tai estänyt taiteen kenttää, tukenut tai tuhonnut sitä. Palkintona on yhden päivän nettotyömarkkinatuen suuruinen rahasumma, joka nykytodellisuudessamme usein jää myös monen kulttuurityöntekijän ainoaksi päiväansioksi.”

Sen lisäksi, että palkinto on sympaattisin koskaan näkemäni (kullankimalteinen paperi oli vaikea kuvata, mutta saanee tuosta selvän kun klikkaa kuvaa isommaksi), huomionosoitus antaa puhtia tälle ah niin usein niin kovin yksinäiselle kirjoittamiselle. Kiitän, kumarran ja jatkan etiäppäin!

Elämästä, vaivattomasti (Näyttely: Jokiaho)

Ismo Jokiaho: Kuvasta kuvaan, teoksesta toiseen Galleria TIETO:ssa (Hallituskatu 9, Tampere) 28.3.2011 saakka. Galleria on TIETO-kirjakaupan alakerrassa.

Tiesin etukäteen, että pitäisin Ismo Jokiahon maalauksista. Sen verran olen seuraillut taiteilijan blogia ja sinne ilmaantuneita teoskuvia. Mutta tiedättekö, minulla ei ollut aavustustakaan, että Tampereella on tuollainen TIETO-galleria! Astelin Hallituskadulle, etsin kirjakaupan ja totta tosiaan, siellähän on alakerrassa loistava galleriatila. Mukavaa, kun kaupungista löytyy tällaisia salaisuuksia. Mistä tahansa voi päästä minne tahansa.

Samankaltainen löytämisen ilo kohtasi minua galleriassa, kun olin yhtäkkiä Jokiahon maalausten keskellä. Tuollaiset pieniltä ja kirkkailta vaikuttavat kuvalliset oivallukset miellyttävät minua. Ja jos nyt haluaa kliseisesti sanoa, niin kätkeytyyhän pieniin oivalluksiin suuria totuuksia.

Minusta on ihanaa, kun taiteilija ikään kuin astuu taaksepäin ja katsoo koko taidetta etäämpää. Toteaa, että ah, nytpä laitankin teokseni päähenkilön roikkumaan tuolta taulun yläreunasta. Myöntää, että maalaus on oma, rajattu maailmansa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa. Sellainen on piristävää.

Toisaalta juuri tämä, että myöntää maalauksen rajojen sisäpuolisen maailman itsenäisyyden (ja samalla leikinomaisuuden), johtaa siihen, että maalaukset näyttävät kertovan elämisen kokemuksesta. Maalaus pääsee kertomaan ovelasti hyvin samaistuttavista tunteista ja kokemuksista.

Maalausten kirkkaita oivalluksia seuraa näyttelyssä sarja mustepiirroksia (vai -maalauksia?). Mustavalkoisten töiden kädenjälki on uskomattoman kaunista ja vaivatonta. Aiheet tulevat idästä: jousen virittävä soturi, kumartava munkki. (En saanut näistä, lasin alle turvaan laitetuista teoksista yhtään kuvaa, jossa en olisi itse heijastuksena mukana, mutta taidehan tietysti kannattaa muutenkin mennä aina itse katsomaan.)

’Vaivaton’ on hyvä sana kuvaamaan näyttelyä kokonaisuudessaan. Katsojana on mukava olla näin luotettavissa käsissä; ei tarvitse pelätä taiteilijan puolesta, että mitähän kulman takaa tulee eteen, saakohan hän viestinsä puskemaan kankaan läpi minuun asti. Tämä oli fyysisesti rentouttava kokemus.