Posts Tagged ‘Anne Tamminen’

Eläinruumiita (Näyttely: Tamminen, Best & Puustinen)

Anne Tamminen: Eläintarha II ja Andy Best & Merja Puustinen: Into the Wide Blue Yonder. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tre) 22.3.2011 saakka.

Anne Tammisen valokuvat ovat kuin alakuloisia kiiltokuvia. Väritys on vedenalainen, yksinäinen. Kuvat muistuttavat, miten käsittämättömiä paikkoja eläintarhat ovat.

Näistä kuvista ei tule edes sellainen olo, että kuka tässä katsoo ja ketä. Ei, nämä eläimet eivät edes katso; näemme kappaleen kirahvin kaulaa, tyhjiä häkkejä, keskenään kommunikoivia apinoita (maassa). Eläimet ovat palasia; kirahvin me tunnistamme pitkästä kaulasta, joten riittää, että näemme kaulan. Ja sitten eteenpäin, seuraavalle häkille!

Kuvien maailmassa on jotain hyvin lopullista. Vaikka ne on otettu paikassa, jossa pitäisi pitää hauskaa, niitä katsoessaan tajuaa, miten kieroutuneen pitkälle kulttuurimme on vienyt ihan kaiken. Kaikkien mahdollisten elämysten on oltava saatavilla ihan koska tahansa. Jos haluan nähdä tänään leijonan, minun on sellainen saatava nähdä. Mielenkiintoista on, miksi osa kulttuurimme kasvateista syttyy vastarintaan, ja miksi osa vie omatkin lapsensa eläintarhoihin ja pitää sitä viattomana huvina. Ja: voisivatko nämä kuvat olla jollekulle viatonta huvia?

Tammisen kuvat ovat kuitenkin kauniita. Kiiltäviä. Kerroksellisia. Ikään kuin kärpänen katossa katselisi meitä. (Ja me ansaitsemme kyllä tulla katselluiksi, joten hienoa, että kärpänen jakaa kuvansa kanssamme.)

Olen nähnyt Tammisen kuvia ennenkin, ja ne tekevät aina vaikutuksen. Minulle sopii tämä alakuloisuus ihan hyvin.

Mältinrannan toinen näyttely on Andy Bestin ja Merja Puustisen Into the Wide Blue Yonder. Tämäpä onkin kiintoisa näyttely! Siteeraan tavoistani poiketen hieman lehdistötiedotetta:

”Teoksista rakentuu galleriaan kokonaistaideteoksellinen tilakokemus. Teokset on suunniteltu vuoropuheluksi arkkitehtonisten rakenteiden ja taiteen institutionaalisten toimintatapojen kanssa. Näitä tarkastelupintoja ovat esimerkiksi ’white cube’ -käsitys museosta ja galleriatilasta ja yleisön rooli ja toimintamallit taiteen museaalisessa kontekstissa. —

Fyysisen leikkimisen ilo ja riemu jäsentyy jaetuksi sosiaaliseksi osallistumiskokemukseksi taiteen keinoin. Kokemukseen vaikuttavat tietoisuus oman ja muiden kehojen liikkeistä, teoksen audiovisuaalinen maisema, värit, koko, taktiilisuus ja arkkitehtoninen sommittelu.”

Fyysinen leikkimisen ilo on kuitenkin kaukana siitä, mitä näyttelytilassa on: pelottavia, suuria eläinruhoja, ruutuja joissa pyörii verisiä videoita, valtavia nukkeja kasassa kuin ruumiit. Kaiken taustalla on kovaäänistä, kummallista ihmispuhetta.

Eli: jos tässä tilassa pitäisi reippaasti haluta kiipeillä ja leikkiä ja koskettaa, se ei minulta onnistunut. Äänet olivat liian kovia, ruumiini pelästyi itseään suurempia eläinhahmojen ruhoja. Tilassa istuminen onnistui kyllä, mutta että menisin koskettamaan mitään? Että pitäisin tätä leikkinä?

Hyvä on, kyllähän lapsilla on makaabereja leikkejä. Kyllähän lapset tekevät nukeilleen ilkeitä ja kammottavia asioita. Mutta näin aikuisena se tuntuu liian todelta; kuinka etäännyttäisin itseni tästä teurastamofiiliksestä?

Pelottavuus on ihan tarkoituksellista. Taiteilijat itse kuvaavat teoksiaan seuraavasti:

You and Me Forever, Kiss Me Goodbye (2009) teos kietoutuu fiktiivisen tarinan ympärille sarjamurhaajan päiväunesta. Puhallettavaan unelmien autioon saareen voi kiivetä leikkimään ja miettiä seinäkankaaseen kirjoitetun tekstin väkivaltaa tihkuvaa fantasiaa.”

-> Tämä on siis ikään kuin menisi Dexteriksi Dexterin paikalle? Tutkimusmatka omaan psyykeen? Kuinka selviytyisin, jos minulla olisi sarjamurhafantasioita? Haluanko kokeilla?

Skinny Dipping (2011) koostuu viidestä kookkaasta latex-hahmosta, joita voi pyöritellä, nostaa ja siirrellä galleriatilassa. Teokset muistuttavat samanaikaisesti värikkäitä rantapalloja, tyyliteltyjä ruhoja teurastamon liukuhihnalta ja ilmatäytteisiä s/m-seksileluja. Teosten keveys tekee niiden liikuttelusta surrealistisen helppoa.”

-> Okei, nyt minua vähän kaduttaa, etten kokeillut ruhojen siirtelyä, jos se olisi ollut surrealistisen helppoa! Oikeasti siinä kävi niin, että luin teoskyltistä seinässä, että teos sisältää mm. elektroniikkaa. Ja sitten aloin kuvitella, että jos menen lähelle, jokin koneisto saa otukset hyökkäämään päälleni.

Kyllä joo, olen pelkuri.

En tiedä, tunsinko galleriatilan tai -kokemuksen hirveästi erilaiseksi kuin muutenkaan. Taide on niin monenlaista, että on vaikea tehdä mitään ihan omituisen uutta. Ehkä, jos olisin mennyt pomppimaan sarjamurhaajan pomppulinnaan, päiväni kulku olisi taittunut ihan eri suuntaan, ja olisin löytänyt itsestäni uusia puolia (pitäisiköhän vielä mennä?).

Sitä jäin miettimään, että miksi kokemusta pitää rikkoa pelottelemalla. Eikö uudenlaista tilakokemusta voisi tuottaa jollain mukavalla, tuvallisella?

En minä tiedä, mitä mieltä näyttelystä olen. Se on saavutus sinänsä, koska yleensä minä tiedän. Eikä minulle jäänyt niin kauhupelottava olokaan, kuin tästä saattaisi päätellä (minun on vain vaikea sietää kovia, kummia ääniä näyttelyissä; menee kokonaan kyky keskittyä mihinkään, kun äänimatto repii keskittymistä rikki).

Hienoa kuitenkin, että tehdään tällaisia tilakokeiluja. Ehkä tilan rikkomisen projekti vain on teoriassa kiinnostavampi kuin käytännössä. Tai ehkä minä vain kiinnostun enemmän teoriasta kuin käytännöstä, se voi hyvinkin olla mahdollista. Niin, ja huomasin saavuttaneeni kriitikon kyselyiän, kun mieleeni puhkesi pelkkiä kysymyksiä, eikä yhtään väitelausetta.

Kokemuksena näyttely on kuin pieleen mennyt leikkipuisto. Leluja, jotka ovat täynnä vääränlaisia lapsuusmuistoja. Ja minua huvitti kauheasti tuo näyttelyn alussa ollut teksti ”Saa kiipeillä ja koskea, omalla vastuulla.” Eiköhän sanamuotoon ole ihan käytännölliset syyt, mutta näiden teosten yhteydessä tuo oma vastuu loi hurjia mielleyhtymiä.