Lukukokemus: Dave Hickey – The Invisible Dragon

Dave Hickey: The Invisible Dragon. Essays on Beauty (1993, 2009).

Ensin tunnustan jääviyteni: rakastan Dave Hickeytä. Tilasin aikoinaan Art in Americaa, koska Hickey kirjoitti lehteen omaa palstaa (en tilaa enää, koska DH ei kirjoita enää). Niinpä Hickeyn esseekirja kauneudesta tarttui mukaani heti, kun näin sen kirjakaupassa. Ihmettelin, miksen ollut tiennyt että tällainen kirja on olemassa.

Niin, Hickey on loistava kirjoittaja. Esseetyyli sopii hänelle erinomaisesti – hän saa antaa ajatusten harhautua niin paljon kuin haluaa. Kauneus aiheena tuntuu jotenkin kuluneelta, mutta Hickey tuo sen nykypäivään (tai no, suurin osa kirjan esseistä on kirjoitettu 1990-luvun alussa) kirjoittamalla esimerkiksi Robert Mapplethorpen X Portfolion saamasta vastaanotosta. (Kyseinen essee, Nothing like the Son, löytyy tuolta. On kyllä sanottava, ettei se minulle ole kokoelman paras pala.)

Todella mielenkiintoisiin kysymyksiin Hickey tarttuu pohtiessaan taiteilijaroolin ja taiteen historiallista muuttumista. Taiteilijan roolin hän toteaa muuttuneen radikaalisti 1700-luvun lopulla. Sitä ennen taiteilija oli Pygmalion-myytin mukainen romanttinen luoja, joka sai veistoksensa heräämään eloon. Sen jälkeen taiteilijasta tuli Frankenstein, joka luo itsestään erillisen, autonomisen, kostoa hautovan hirviön. Intiimin eroottinen suhde omiin teoksiin katkesi.

Toinen suuri muutos tapahtui Hickeyn mukaan 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Kun 1500-luvun taideteosten madonnat ja kristukset kutsuvat katsojan mukaan maailmaansa, 1600-luvulla maalaustaiteeseen vyöryy maallista valtaa, hallitsijoita ja sotilaita, jotka katsovat yleisöään alaspäin. Katsojasta tulee siis katseen kohde.

Hickey liittää tällaiset muutokset yhteiskuntiin ja kulttuureihin, ja siihen, millaisessa arvossa aggressiivisuutta on minäkin aikana pidetty. Hyveet muuttuvat, ja muutoksia voi lukea taiteesta.

Hickey nostaa vallan esiin myös kysyessään, mihin kaunista taidetta tarvitaan. Kun taide määritellään kauniiksi ja sen katsominen kauneuden etsimiseksi, taiteen poliittinen sisältö muuttuu vaarattomaksi. Ja kuitenkin: taiteessa on kautta aikojen ollut mukana aina niin hyvää markkinointia kuin politiikkaakin.

Kirjan viimeinen essee, American Beauty, on kirjoitettu tähän vuoden 2009 uusintapainokseen. Nimensä mukaisesti essee tutkii sitä, mikä Yhdysvalloissa on nykyään kaunista ja miksi kauneudesta keskustellaan. Miksi tehdään jatkuvia arvioita siitä, kenen auto on hienoin tai kenen julkkiksen iltapuku miellyttää omaa silmää eniten? Mikä on kauneuden luokittelemisen tehtävä? Tässä esseessä Hickey pääsee myös kertomaan mielipiteitään nykyaikaisista taidemarkkinoista ja siitä, miten taiteen ostamisesta on tullut itseilmaisun muoto.

Kirjoittajan mielestä jatkuva tykkäämisen ja omien arvioiden esiin tuominen on sitä, että me etsimme paikkaamme maailmassa. Kun me tunnistamme jotakin, tai itsemme jossakin, me tykkäämme näkemästämme (tai kuulemastamme). Olemme löytäneet jotakin tuttua, jotakin mihin tarttua elämisen kaaoksessa.

Loistava kirja on täynnä oivalluksia, ei niitä kannata tässä alkaa purkaa tämän enempää. Hickeyn kirjoitustyyli on nautinnollista luettavaa, ja pienikokoinen kirja päättyy ihan liian nopeasti. Toisaalta lyhyys on hyve; kuinka raskasta onkaan lukea massiivisen paksuja kirjoja, jotka herättävät uusia ajatusketjuja joka sivullaan! Sellaisia ei pääse koskaan loppuun asti, kun oma ajattelu harhautuu koko ajan muualle.

Jostain syystä en ole törmännyt suomenkielisiin, soljuvan nautinnollisiin taide-esseisiin. Jos sellaisia on olemassa, antakaa vinkkejä! Esseet ovat usein paras tapa välittää taiteeseen liittyvää tietoutta ja herättää kysymyksiä. Teennäiset, sivistyssanoja täyteen tungetut kirjat saavat minut aika nopeasti luovuttamaan.

Taiteesta ei koskaan pitäisi kirjoittaa niin, että lukija tuntee itsensä tyhmäksi. Se on suuri rikos sekä lukijaa että taidettakin kohtaan – kukaan ei hyödy siitä, että tavalliset ihmiset kuvittelevat, ettei taidetta voi ymmärtää. Hickey on tajunnut tämän. Hän on ihan tavallinen ihminen, joka nyt vain sattuu kirjoittamaan taiteesta. Yhtä hyvin hän voisi kirjoittaa popmusiikista tai tv-ohjelmista, jos ne sattuisivat herättämään hänen intohimonsa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: