Arvoasteikkoja (Näyttelyt: Rytkönen & Kinnula)

Laura Rytkönen — Odottajat. Mirka Kinnula — Paras. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, TAMPERE) 16.11-2.12.2013.

–

Mirka Kinnulan näyttelyssä saa äänestää näyttelyn parasta teosta. Tämä lause on kohonnut näyttelystä uutiseksi lehtiin ja – sanottakoon sekin – sai kyllä minutkin kiinnostumaan jotenkin erityisesti. Huomenna (30.11.) äänestäneiden joukosta arvotaan yksi, joka voittaa teoksen, jota äänesti.

Mutta äänestetäänkö näyttelyssä sitä parasta teosta sittenkään? Minä äänestin parilla muulla perusteella:

1) Jotakin, joka mahtuu kotiini jos onni potkaisee.

2) Jotakin, joka sopii edes vähän yhteen kotini muiden teosten kanssa.

3) Jotakin sellaista, jonka kaltaistakaan kotoani ei vielä löydy. 

Ja sitten kun pudotin lipukkeen läpinäkyvään laatikkoon, päällimmäisenä oli jonkun toisen lipuke, jossa oli sama numero. Ehkä se sitten on se paras teos, onhan sen oltava!

(Olisin ehkä mieluiten äänestänyt tuota suurta lintumaalausta, mutta millään realiteeteilla se ei mahtuisi peruskaksion seinälle.)

Kuten huomaatte, näyttelyä tulee katsottua normaalista poikkeavalla tavalla, kun valitsee jotakin teosta, jonka voisi sijoittaa kotiinsa. Tiedän kyllä ihmisiä, jotka tekevät niin kaikissa näyttelyissä (se on leikki: etsitään joka huoneesta teos, jonka ottaisi kotiin, jos voisi), mutta minä en yleensä.

Kinnulan näyttely on runsas. Ripustuksesta tulee mieleen sellaisia taidehistorian klassikkoteoksia, joissa taidekauppiaan seinät ovat kattoon asti täynnä maalauksia. Tyyli on villi, paljon villimpi kuin kuvittelin (olen ollut joskus Kinnulan muotokuvatiskiasiakkaana). Abstraktia hipovat maisemat ovat ihan mahtavia keskellä esittävien ihmiskuvien katkeamatonta virtaa.

Alakerran liian pimeässä tilassa (näyttelytila on silloin liian pimeä, kun sinne pitää aina mennä taskulamppu kädessä ettei törmäile mihinkään) on Laura Rytkösen mielenkiintoinen animaatio. Erityisen mielenkiintoinen, koska liikettä ei juuri ole. 

Toisiaan vastakkain ovat piirretty mies heiluvat veitsenterät päänsä päällä (Demokleen miekka!) ja kellojen päälle kumartunut nainen (tähän en keksi mitään myyttistä vastinetta, mutta se johtunee vain sivistymättömyydestäni).

On rentouttavaa seurata näin pientä liikettä. Kuin kynää paperilla, päättämättömän piirtäjän vaihtoehtoista viivaa.

Taidesuunnistus, päivä 1

Olin niin päättäväisesti reissussa, että menin 45 minuuttia etuajassa Galleria Rajatilaan jonottamaan muotokuvatiskille. Tai no, mitä jonottamista se oli, kun siellä ei ketään muuta tietenkään ollut niin ajoissa? Mutta ainakin varmistin, että päivästä tulee muotokuvapäivä, miten spesiaalia!

Muotokuvatiski on Rajatilalla huomennakin, muotokuvat piirtää/maalaa Mirka Kinnula ja runoilee Anne Mölsä. Olin kuvitellut, että minua haastatellaan runoa varten tai jotain, mutta ei. Sain istua ihan omissa ajatuksissani, ja sitten, kas, sain muotokuvani ja runoni.

Päätin istumisen aikana vaipua täydelliseen mielenrauhaan, ja tuntuu, että taiteilija on tallentanut ommmm-henkisen rauhani vihreäksi nutturaksi pääni päälle. Runossakin on jotain sellaista, itsensä etsimistä, itseensä katsomista. Pidän siitä, ettei muotokuva yritä olla liian tarkka vaan suorastaan sanoo: ”et sinä niin selvärajainen ole kuin kuvittelet!” ja runokin on enemmän tunnelmapala kuin yritys sanoa jotakin suurta ventovieraasta ihmisestä kymmenessä minuutissa.

Olen varsin tyytyväinen! (Niin, taiteilija & runoilija: vaikken osannut sanoa teille mitään, olen oikeasti iloinen saadessani nämä teokset.)

Törmäsin muotokuvajonossa ystävään, ja jatkoimme taidesuunnistusta samaa matkaa. Käväisimme 7 Boheemin työhuoneella. Muotokuvani vihreys jäi päälle ja ostin Katrin Havian vihreällä kehystämän vihreän vedenalaisen kortin.

Pääsin myös käymään Ameliessa, joka on ajatuksena kiehtonut minua jo jonkin aikaa. Siellä oli kolme iloista taiteilijaa, jotka esittelivät teoksiaan & mehiläisvahataiteen tekemistä.

Taidesuunnistus jatkuu huomenna, vink vink.