Posts Tagged ‘Helge Riskula’

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Mainokset

Aina voi hypätä uuteen (Näyttely: Helge Riskula)

Helge Riskula: 40-VUOTISTAITEILIJAJUHLANÄYTTELY. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 14.10. – 2.11.2016.

sam_5520

Jumalat ovat kuolleet 4

”En ole esteetikko enkä luonnon kuvaaja, vaikka näenkin kauneuden ympärilläni ja pidän luonnosta. Alitajunta tuottaa mitä tuottaa, se ei sensuroi, läheskään kaikkea ei kuitenkaan ehdi tehdä”, Helge Riskula kirjoittaa juhlanäyttelynsä esittelyssä. Galleria Saskian näyttely on runsas, alitajuinen ja mielikuvituksellinen, toisinaan jopa surrealistinen. Huumori on kevyen myhäilevää.

Esillä on monella eri tekniikalla toteutettuja teoksia. Tekniikka sinänsä ei oikeastaan kiinnitä erityisesti huomiota – oli teos sitten tehty piirtämällä tai esineistä koostamalla, jokainen istuu hyvin yhteen ja samaan näyttelyn todellisuuteen.

Näyttelyssä on paljon viittauksia taidehistoriaan (mm. Hieronymus Boschiin). Perspektiivi-illuusioista tulee mieleen M. C. Escher, vaikka illuusioiden historia ulottuu toki paljon kauemmas. Riskulan Jumalat ovat kuolleet -sarjan temppelien pylväiköt ovat mahdottomia, niiden läpi ei voi kulkea. Temppelit ovat jääneet maailmalta suljetuiksi paikoiksi.

Riskulan kantaaottavuus on juuri tällaista, visuaalista oivaltamista. Esimerkiksi Puiden haamut -teoksen puunrungot on maalattu valkoisella piiloon. Ne ovat yhtä luoksepääsemättömissä kuin temppelien oviaukot.

sam_5518

Mummon makkara, Marianne-makkara, Maharadja-makkara, Domina-makkara, Poni äm -makkara

Esillä on unenomaisia näkyjä, joista suurin, Chiricon huone on huoneen kokoinen esinekooste, jonka sisällä on suklaarasioihin tehtyjä pienoismaailmoja. Osa teoksista sijoittuu Pohjanmaalle, jonka lakeudessa leijuu hedelmiä ja huulia.

Ihmisen ristit -installaatiossa erilaisia ristejä on koottu, leikattu pois ja täytetty asioilla, joista voi visualisoida ihmisen elämän käännekohtia. On matkalaukku, hiiliä, pullo ja ehkä jokin sisäelin formaliinissa. Vaikuttava teos kokoaa yhteen monta suurta ajatusta.

Näyttely kertoo taiteilijasta, jonka teokset rönsyilevät kulloisenkin ajatuksen perässä. Mistään ei ole tarve pitää liian tiukasti kiinni – aina voi hypätä uuteen. Näyttely on runsas, mutta täynnä pieniä pysähdyttäviä hetkiä. Sen voisi kiertää useampaan kertaan ja katsoa, mitä oma alitajunta poimii teoksista kulloinkin mukaan.

 

Vihjeitä ihmisestä (Näyttely: Wallensköld & Riskula)

Espanjan kulttuuritapahtuman teemanäyttely: Viggo Wallensköldin ja Helge Riskulan Espanja-aiheisia teoksia. Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Tampere) 21.11.2010 saakka.

Helge RiskulaOlen kauhean viehättynyt ornamenteista ja geometrisuudesta taiteessa. Rakastan toistoa, toiston rikkomista. Pidän koko pinnan peittävistä kuvioista, jotka näyttävät mosaiikilta tai kudotulta kankaalta. Jokin siinä muodon rajaamisessa ja pelkistämisessä tekee minut onnelliseksi. Sellaisten teosten katsominen on joskus kuin meditaatiota, muttei niiden teho siihen perustu läheskään aina. Joskus väreistä ja viivoista saa hurjan vahvoja tunteita.

Niinpä aloin oitis hymyillä, kun astuin galleria Emiliin ja näin Helge Riskulan teokset: kuin mosaiikkeja jokaikinen! Teosten nimissäkin oli toistoa ja toiston rikkomista, Alhambraa ja Al ambra da jotakin. Teosten pintaefektit vaihtelivat kiiltävästä metallista kohokuvioihin paperilla – suurieleisestä herkkään – ja kuviot pääsivät näyttHelge Riskulaelyn jatkuessa täyttymään pienemmistä kuvioista ja valumaan pois. Vasta viimeisessä teoksessa kuvaan tuli itse kaupunkikin, siluettina, jonka taivaalla kuviot elivät kuin revontulet (julmat, punaiset revontulet, mutta kuitenkin).

Ah.

Ornamenttimaisuus tuo hassuja mielleyhtymiä. Sitä tuijottaa vaaleansinistä teosta ja tajuaa, että vanhoissa Arabian kahvikupeissa on tuota samaa sinistä (vanhat kahvikupit ovat hienoja ikkunoita ornamentiikkaan!) tai tulee mieleen jokin vaate tai sitten tulee jokin etäinen mielikuva lapsuudesta, josta ei saa kiinni.

Ehkä se onkin yksi ornamenttien vaikuttavuuden syy: me elämme keskellä ornamentteja. Kulttuurista riippumatta me tunnistamme tämän tarpeen peittää asuinympäristöä kuvioilla. Piirtää kaikkialle rinkejä ja rajoja, jotta kotona olisi tuvallista?

Viggo WallensköldNäyttelyn toinen taiteilija, Viggo Wallensköld, tarjoili 20 kpl Espanjalaisia sukutaloja. Pienet, hauskat, etäältä nähdyt talot olivat jotain ihan muuta kuin tältä taiteilijalta odotin. Taulut saivat hurjaa lisäpotkua kehyksistään. Miksi toisen talon kehykset ovat rikkunutta, vanhaa puuta ja toisen suurieleisen kullatut? Aavistelen juonia ja skandaaleja!

En tiedä sitten, tuliko minulle mitenkään espanjalainen tunne siellä galleriassa (vaikeaahan talvivaatteissa ja räntää kengissä on sellainen tunne saada), mutta hienosti näyttelyssä sai katsoa rakennuksia kaukaa ja läheltä. Ihmisille ei tässä Espanjassa ollut sijaa, mutta ihmisen jälkiähän nämä kaikki olivat – ihmisen tuottamia kuvia ihmisen jäljistä, jos tarkkoja ollaan. Ja pidin siitä, ettei kulttuurieroja tai mitään ihmeellisiä asenteita tuotu esiin mitenkään vaan ihan lakonisesti esitettiin näitä… rakennuksia. Niin, yhteensopivat taiteilijat ja minulle sopivat teokset, mikäs sen mukavampaa.