Posts Tagged ‘Kati Valkonen’

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Kauniita virheitä ja kaunista virheetöntä (Näyttelyt: Kati Valkonen; Pirjo Raila; Ada Iivonen; Bloom, Wilt & Fall)

Kati Valkonen: Vastavalossa; Pirjo Raila: Purjeet ja prätkät; Ada Iivonen: Kohtaamisia. Galleria Katkossa Bloom, Wilt & Fall 1. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 27.4.–22.5.2016.

Kati Valkonen: Virheet.

Kati Valkonen: Virheet.

Kati Valkonen maalaa vanhojen teosten päälle uusia kerroksia, kunnes lopputulos on peittänyt entisen kuva-aiheen kokonaan. Tämä selittää Valkosen suurten maalausten ensitunnelman: tunkkaista ja täyttä, ajattelen. Miksi nämä on maalattu näin tukkoon? (Siksi, että jotakin on täytynyt peittää kokonaan.)

Näitä peittomaalauksia on näyttelystä vain osa, mutta ne ovat suuria ja ne tulevat vastaan ensimmäisinä. Niissä on kerroksia ja värialueet tuntuvat säännönmukaisesti valituilta. Mitenköhän tätä parhaiten kuvailisin? Ehkä, kun katson maalauksia, ajattelen, että niistä puuttuu jokin vapaus. Se ei ole vika vaan ominaisuus, kumma tunne, joka teoksista tihkuu.

Valkonen on piilottanut pienemmät, herkemmät teoksensa gallerian kellariin. Ja mitä sieltä löytyykään: lasipurkkeja, joissa on rypistettyjä papereita. Osaan on piirretty kasvot, osassa on kirjoitusta. Kuin hillopurkkeihin säilöttyä, kaoottiseksi sekoitettua elämää.

Pidän lasipurkeista paljon. Rivi kasvoja saavuttamattomissa lasin takana; lasipurkki varjelemassa ohutta paperia, jolle kasvot on piirretty. Näissä on jotakin jännittävää.

Ada Iivonen: Minea-prinsessa Kreetan saarelta.

Ada Iivonen: Minea-prinsessa Kreetan saarelta.

Ada Iivonen kuvaa pastellimaalauksissaan Mika Waltarin luoman romaanihenkilö Sinuhen kohtaamisia eri henkilöiden kanssa. Maalausten värimaailma on loistava. Tummat taustat, joilla värit hehkuvat, luovat heti tunteen sadusta ja mystiikasta.

Teoksista toimivimpia ovat ne tyylitellyimmät. Kun lapsi lasketaan kaislaveneessä Niiliin, maalauksen siniset ja oranssit luovat revontulien kaltaisia räiskeitä tummalle pohjalle. Kreetan saarella venyttelevä prinsessa on orgaanisten vihreiden kankaiden keskellä kuin orkidean kukinto.

Tiukemmin realismissa (jos nyt fiktion kohdalla voidaan realismista puhua) pysyttelevät teokset jäävät hiukan puolitiehen. Hevosista saisi irti valtavasti voimaa ja energiaa, kun antaisi värin ja viivan kuljettaa.

Pirjo Raila: Headlights ja Täysin palvellut.

Pirjo Raila: Headlights ja Täysin palvellut.

Lähestyessäni Pirjo Railan näyttelyä luulen ensin, että luvassa on fotorealistisia maalauksia. Melkin onkin, muttei sentään ihan: taiteilijan kädenjäljen näkee, kun tulee tarpeeksi lähelle. Veneiden puisissa osissa puunsyitä ei ole kloonattu todellisuudesta vaan tilaa on jätetty myös ilmaisulle.

Maalaukset ovat upeita. Niiden raikkaissa väreissä voi aistia veden läheisyyden, vaikka kuvassa olisi vain tiukasti rajattuja yksityiskohtia purjeveneistä. Vierekkäin ripustetut lähikuvat moottoripyörästä ja veneestä yhdistävät maailmat, joissa on hämmästyttävän vähän samaa estetiikkaa: toinen on metallia ja bensaa, toinen nitisevää puuta ja kangaspurjeita.

Kauempaa kuvatut yksinäiset veneet tuovat kokonaisuuteen inhimillisyyttä. Yksinäisten veneiden asennoilla ja alakuloisuudella voi pelata, ja kun samaan maalaukseen laittaa kolme venettä, yksinäisyys poistuu heti.

Näyttely on tiivis kokonaisuus, mutta jokaisessa maalauksessa on paljon innostavia yksityiskohtia. Jonkinlainen hahmoton kaukokaipuukin näyttelyssä syttyy.

SAM_4593

Galleria Katkossa pyörii mystinen videoteos Bloom, Wilt & Fall 1, josta en löytänyt tekijätietoja (mutta varsin usein nämä mystiset teokset aina osoittautuvat vain omaksi kyvyttömyydekseni nähdä niitä tietoja jossain ihan silmieni edessä). Teos koukuttaa musiikilla ja hitaan vääjäämättömästi etenevällä kuvituksella.

Videolla on maalaamisen sivutuotteita: siveltimenjälkiä, maalitäpliä, erilaisia pintoja, joita maali synnyttää. Yhtenäistä ei ole, on vain tämä loputtomalta vaikuttava siveltimenjälkien virta.

Vähitellen tulee tunne, että tässä kelataan nyt läpi ihmistä, skannataan jollakin laitteella varpaista kohti päätä. Viipaloidaan kokemus ihmisestä, katsotaan anatomian sisäpuolelle.

Pidän maalaamisen jäljistä paikoissa, joissa taiteilijat työskentelevät. Tässä on jotakin samankaltaista: kauniita vahinkoja.

(Teos on myös Youtubessa.)