Archive for syyskuu 2014

Päivän runovideo: Retriittejä

Näyttökuva 2014-09-23 kohteessa 4.24.28 PMTänään videoin viimevuotisen runon, perustuu tositapahtumiin. Retriittejä.

Mainokset

Hieman surrealismia, sir?

Samuli Laurinolli: Maalauksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 5.9.-24.9.2014.

Sininen hetki

Sininen hetki

Ensin niistä huomaa satumaisuuden. Sen jälkeen kaikki pienet yksityiskohdat – talot puiden oksilla, mahdollisuudet. Ja sitten kaikki inhimillistyy: riippumatto kääntyy hymyyn, vedestä nousevat kaksi pallomaista saarta näyttävät…

Samuli Laurinollin maalauksissa mennään toiseen todellisuuteen. Mutta niin kuin taiteessa on, toinen todellisuus paljastaa tuttuja asioita.

Eripari-teoksen lintujen välinen suhde jää vaivaamaan. Keltainen lintu selvästi vähän kyräilee kuninkaankauniille siniselle sinulle, mutta pysyy silti sen kanssa. Ja vaikka poistaisi maalauksesta kaiken ihmisyyteen liittyvän tulkinnan, se on silti täynnä ihmettä: luonnossakin on lintuja, joiden naaraat ja urokset ovat kuin eri lajeja. Miten sellainen maailma toimii?

Sarjakuvamaisissa minimaailmoissa on jotakin upottavaa. Pienet puut, talot ja purot peittävät planeettaa, jonka pinta kuplii sinne tänne. Kaikessa rauhallisuudessaan puunoksille rakentunut maailma on sekin aika pelottava paikka: entä jos tulee myrsky?

Puiden juuret ovat kuin hermosoluja, ja tämän nähtyäni näen ihmisruumiin osia kaikkialla. Maalauksista tulee kummallisen ihonmyötäisiä, peitellyn eroottisia.

Kohtauspaikka II

Kohtauspaikka II

Tässä kohdassa tiedän, että tulkintani saattaa lähteä naurettavalla tavalla ihan vikasuuntaan. Mutta jokin näissä muodoissa on niin orgaanista. Jokin tässä pienten vaihtoehtoisten maailmojen universumissa, se voisi olla ihminen, jonka iholla elää bakteerien keisarikuntia.

Pidän näistä. Nämä eivät anna kerralla kaikkea itsestään, vaikkeivät peittele mitään.

 

Viivaa ja punaista lankaa (Näyttelyt: Koskinen; AKU4; Upola-Lehto)

Tuula Koskinen: Plun varrelta; AKU4: Viiva; Anna Upola-Lehto: Damaged Goods. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, 33210, Tampere) 3.9.-28.9.2014.

SAM_1634En tiedä. En ole Tuula Koskisen kanssa samalla aaltopituudella. Maalauksia ja keramiikkaa yhdistävä näyttely on minulle jotenkin liikaa. Se määrä ja tyylien erilaisuus. Kaipaisin punaista lankaa.

Eipä sillä, etteikö yksittäisissä teoksissa olisi hienoja oivalluksia. Ihanat, selkä edellä putoavat keramiikkalinnut olivat ihan lemppareitani näyttelyssä. Niin kaoottisia (kaoottisuus + keramiikka = hienoa!) Maalauksissakin oli monenlaisia tyylejä, joista moderni kulmikkuus miellytti minua enemmän kuin pyrkimys realismiin.

Mutta minä olenkin vain minä; joku muu saa näyttelystä irti jotain muuta.

SAM_1638Anna Upola-Lehdon valokuvanäyttelyn nimi, Damaged Goods, viittaa kuvien ihmisiin, joissa on aina jotakin vinksallaan. Sumuiset kuvat ovat hyvin kristillisiä muotokileletään. Pitkähiuksiset Jeesus-miehet harjaavat toistensa hiuksia ja seinällä on krusifiksi… eikun sehän on varsijousi!

Joissakin kuvissa on vain yksi ihminen (nainen riippuu puunoksasta, kun on vahingossa kaatanut jakkaran jalkojensa alta). Ero kahden ihmisen kuviin on hurja: heti kun kuvassa on kaksi, kuvaan syntyy jännite ilman mitään sen kummempaa pyrkimystä tarinaan. Ei tarvita dramaattista puusta riippumista, tarvitaan vain kaksi naista samaan huoneeseen. Upola-Lehto osaa löytää ihmisten väliset siimat.

AKU4-ryhmän yhteisnäyttelyssä nimeltä Viiva on pääosassa viiva. Näinkin klassisesta aiheesta saa kootuksi mielenkiintoisen, erilaisen näyttelyn! Monessa teoksessa on hienoja ideoita.

Milla Vuorinen: Lontoo.

Milla Vuorinen: Lontoo.

Viiva on paikoin kynänjälkenä vanerilla, seikkailu, josta löytyy koko ajan uusia muotoja. Paikoin viiva on kolmiulotteinen säkkyrä ikkunassa. Rajuimmalta viiva näyttää eläimen pääkalloon poltettuna (Peuran tarina -teoksessa kalloon on poltettu kuvia sudesta).

Viiva tekee paperista kolmiulotteisen pinnan. Miten yksinkertaista, miten valheellisen helpon näköistä.

Veistosten vapauttamat ajatukset (Näyttely: Virtanen)

Ari Virtanen: Valkea kivi. Marmoriveistoksia. Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Keskustori, Tampere) 5.-26.9.2014.

Joutsenten lento.

Joutsenten lento.

Ari Virtanen on ensimmäinen taiteilija, jonka olen elämässäni tavannut. Olin silloin ehkä ekaluokkalainen – perheemme osallistui ölymaalauskurssille, jolla Virtanen opetti. Maalasin taulun My Little Ponystani. Muistan kurssista erityisesti kotimatkat auton takapenkillä, kun nukahtelin äidin villapaitaan kääriytyneenä, paita tuoksui öljymaalilta, välillä oranssit katuvalot vilahtelivat ikkunan ohi (rakastan edelleen öljymaalin tuoksua).

En voi sanoa seuranneeni Virtasen työskentelyä siitä lähtien (kukapa olisi silloin kuvitellut, että joskus päädyn tekemään töitä taiteen parissa?), mutta olen jossain määrin ollut tietoinen hänen työskentelystään. Hän on ollut minulle ajatus kuvanveistäjästä, joka tekee paljon työtä, sellaista perinteistä työtä kiven kanssa, ja kulkee omaa, varmaa tietään.

Ei kenenkään tie kai koskaan ole pelkästään varma, mutta ehkä taiteessa joskus näkyy sellaista tiettyä tuttuutta, kun taiteilija tekee teoksia omimmalla tavallaan. Ja Virtasen teoksia katsellessa tulee sellainen olo, että hänellä on oma tapansa katsoa kiveä ja työstää sitä, sellainen (taas käytän tätä sanaa) perinteinen materiaalia kunnioittava tapa toimia, että melkein tuntuu kuin kivi kertoisi, millaiseksi haluaa taiteilijan käsissä tulla.

En ole koskaan itse työstänyt kiveä, mutta voisin kuvitella, että konkreettinen työ on kaukana näistä herkän valkoisista hahmoista, joita Galleria Emilissä on esillä. Kamppailu kiven painon ja ajatuksen keveyden välillä on mielenkiintoista. Ja Virtasen töissä on jotakin keveyttä (vaikka ne ovat siluetiltaan aika kimpalemaisia, eivätkä yhtään pitsisiä), sellaista joka tuo jotenkin mieleen kirkkotaiteen: teokset vapauttavat ajatukset.

Banjo.

Banjo.

Näyttelyn nimen mukaisesti esillä on vain valkoista kiveä. Ehkä sekin kuljettaa ajatuksia jonnekin puhtaaseen ja pyhään. Ja naishahmot, jotka ovat melkein pylväitä, arkkitehtuuria.

Pidän Virtasen väliin hyvinkin kivuliailta näyttävistä pään asennoista. Naisten niskat ovat nurin, koska muoto vaatii sitä. Pidän geometriasta, johon asettuvat niin soittajat kuin makaavat naishahmotkin.

Veistoksissa on kaksi tarinaa: kiven (ja muodon) tarina, ja kiveen kuvatun ihmisen tarina. Pidän yllättävistä ornamenteista kiven pinnalla, kuvioista, jotka valo nuolee esiin.

 

Runovideoita

Tarkkanäköisimmät lienevät huomanneen, että olen lisännyt tuohon yläpuolelle runovideoita-välilehden. Olen väsäillyt sellaisia viime aikoina, kirjamuotoisia ja ei-.

Kritiikin parista en ole poistunut; sellaista on ollut esim. Keskisuomalaisessa:

Kuutti Lavonen (JKL:n taidemuseo, 7.9.2014 asti)