Posts Tagged ‘Helsinki’

Ulottumattomissa (Näyttely: David Hockney)

David Hockney. Taidehalli (Nervanderinkatu 3, Helsinki) 18.8.2018 – 18.11.2018.

Oli hauskaa katsella David Hockneyn haastattelua Taidehallissa. Videolla taiteilija kertoo, kuinka hän suunnitteli erään näyttelynsä ripustuksen siten, että katsoja näkee pitkän käytävän eri päissä olevat teokset samaan aikaan, kun vain kääntää päätään. Lopputuloksena museossa oli aina niin paljon väkeä, ettei kukaan koskaan voinut nähdä näitä teoksia taiteilijan tarkoittamalla tavalla. Tätä ajattelin käydessäni Taidehallin jälkeen Amos Rexissä, jossa teokset jäivät ihmismäärän alle.

Hockneyn näyttely on raikas, värikäs ja hellä. Hänen tavassaan piirtää ihminen on sekä lempeyttä että huumoria, eikä hän päästä mallejaan helpolla. Toisaalta kaikki esillä olevat teokset ovat osoituksia hellyydestä, halusta toteuttaa kaksiulotteinen maailma, joka edes jossakin määrin kunnioittaisi kolmiulotteista esikuvaansa.

Kaksi- ja kolmiulotteisen suhde onkin yksi taiteilijan pysyvistä teemoista. Hän piirtää kukkia ja nimeää teoksen sitten paperista valmistetuiksi kukiksi. Tai hän luo yltiöpäisiä perspektiivejä maalauksiinsa tiloista, yrittää tuoda tilan kaksiulotteiselle pinnalle.

Erityisen vahvasti minuun vaikuttivat puhelimella piirretyt kuvat. Niissä on yhtä aikaa nähtävissä ihmisen kädenjälki ja teknologinen etäännyttäminen. Sivellintä tai väripalettia ei tarvita, kun kaiken voi tehdä tietokoneella. Värin valitseminen on klikkauksen päässä, ei fyysisen maalin sekoittamisen lopputulos. Näissä puhelinmaalauksissa on myös hämmentävää valoa, sitä kummallista epäaitoa hohdetta, jonka paisteessa meistä suurin osa päivänsä viettää.

Näyttelyssä ei saa valokuvata, ja museon lehdistökuvat on suojattu salasanoin, joten joudutte tyytymään näihin kahteen museon sivuilta löytyvään kuvaan.

 

Mainokset

Suuntavaiston sekoittamisen taide (Näyttely: teamLab)

teamLab. Amos Rex (Lasipalatsi, Helsinki) 30.8.2018 – 6.1.2019.

1440x700-graffiti-nature

Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn teamLab, 2018, Interactive Digital Installation, Sound: Hideaki Takahashi © teamLab”

Vaikka Amos Rexin avautumisesta on jo vähän aikaa, museoon oli edelleen eilen pitkä jono. Asetuin sen perään ja otin repustani kirjan. Muutaman kymmenen sivua sitä ehti jonottaessa lukea, mutta onneksi oli aurinkoinen päivä.

En oikein osaa sanoa, millainen uusi museorakennus on, sillä se täyttävä teamLabin näyttely on kuin tehty sekoittamaan museon mittasuhteita ja kävijän suuntavaistoa. Huoneesta toiseen eteen tulee erilaisia valoteoksia, jotka pyörivät seinillä, liikkuvat lattioilla ja katossa. Sen lisäksi tiloissa on peilejä, joten niissä liikkuminen vaatii valmiutta törmätä milloin tahansa oviaukkoon, joka ei olekaan oviaukko.

Museossa oli hurjasti väkeä (tuohon museon lehdistökuvaan voi heti kuvitella ainakin 50 ihmistä lisää), mikä tietysti johti karnevaalitunnelmaan. Heti sisään astuessani näin kaikkialla juoksentelevia lapsia ja joka puolella otettiin selfieitä. Valoteokset ovatkin mahtavia selfieympäristöjä, kun ne luovat jatkuvasti muuttuvaa värimaisemaa kävijöiden kasvoille.

Näyttelyn esitteessä monen teoksen kerrotaan olevan vuorovaikutteisia. ”Kukat kukkivat katsojien ollessa paikoillaan, mutta hajoavat heidän alkaessa kävellä.” Tällaiset efektit jäivät kokonaan näkemättä, kun joka puolella liikkuvat, kymmenet ihmiset eivät tietenkään kaikki olleet yhtä aikaa paikallaan millään hetkellä.

Yritin löytää kaiken alta taiteen, mutta yritykseni jäi puolitiehen. Makasin säkkituolissa ja katselin kohti kattoa virtaavaa valoa, mutta huoneen täyttävä äänimaisema oli todella voimakas (tietysti se olisi muuten jäänyt keskustelevien ihmisvirtojen äänen alle). Jonotin huoneeseen, jossa oli tarjolla vuoristorataefektejä valolla ja kolmijalkaisilla variksilla, mutta sielläkin oli kuulosuojaimia vain lapsille, joten päädyin istumaan lattialla sormet korvissa.

Tällainen taide, johon ei ärsykkeiden liiallisen määrän vuoksi voi lainkaan keskittyä, on minulle erityisen vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että tässä on tavoiteltu nyt erilaista suhdetta tilaan ja eksymisen kokemusta, mutta jos se on kivuliasta ja epämiellyttävää, kokemukseen on vaikea rauhoittua.

Voisin saada teoksista enemmän irti, kun kävisin museossa uudestaan (ja ottaisin korvatulpat mukaan). Ehkä yritän sitä sitten, kun kävijöiden virta on vähän vähentynyt (jos se nyt koskaan on vähentyäkseen).

Museorakennus vaikuttaa kyllä tosi hienolta, ja odotan innolla, millaisia teoksia sinne jatkossa tulee esille. Tämän näyttelyn jälkeen podin koko loppupäivän matkapahoinvointia.

 

Rakasta hänen taidettaan

Teksti on julkaistu Puolilehti.fi:ssä vuonna 2015.

mapp

Robert Mapplethorpen näyttely oli esillä Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015.

Jos en etukäteen osaisi odottaa jotakin hyvin, hyvin pahamaineista, enimmäkseen Robert Mapplethorpen näyttelyä voisi katsella yhtä rauhallisesti kuin mitä tahansa valokuvanäyttelyä. Polaroid-huoneessa on ajan- ja henkilökuvia 1970-luvun alkupuolelta. Muotokuvaseinältä löytyy paljon tuttuja (nuoria) kasvoja.

Siinä, miten Mapplethorpe veistää (otan tämän verbin tähän taiteilijalta itseltään – hänen lausahduksensa ”Jos olisin syntynyt sata tai kaksisataa vuotta sitten, olisin voinut olla kuvanveistäjä.” toistuu museossa ja näyttelytiedotteessa) ihmiset pimeydestä esiin, on jotakin kummallista. Ei, ei kummallista: taitavaa. Hän on kehittänyt taidon kuvata jokaisen ihmisen sellaisena ehdottoman yksinäisenä olentona, jollaisia me lopulta olemme. Missä on se samanlaisuus, joka mahdollistaa meidän kommunikaatiomme toistemme kanssa?

Mahtipontista, toki. Kehonrakentaja Lisa Lyonin kuvat ja video tuovat museoon fantasiaa, sellaista sankarifantasiaa jollaista 1980-luvulla edustivat esimerkiksi Masters of the Universe -muskelimiehet.

Kaunista, tietysti. Värikuvat kukista ovat tarkkoja havaintoja terälehtien luonteesta, paperimaisista laskoksista, untuvaisesta villasta kukanvarrella kuin ohuessa niskassa.

Ja sitä pahamaineistakin, lopulta. Alle 18-vuotiailta verhotussa tilassa on kuvia, joilla Mapplethorpe on järisyttävän maineensa ansainnut. Ei tosin kovin kauheita kuvia (vai onko niin, ettei mikään enää nykyään kauheasti järkytä?) Seksiä, kipuakin. Miehisiä sukupuolielimiä (voi kamala, mikä sanayhdistelmä). Ja toisaalta suunnatonta hellyyttä: halaavia miehiä, suutelevia miehiä. Tässä ympäristössä ne kipeimmiltäkin näyttävät kuvat tulevat nähdyiksi vain osana luottamuksellista, ihmisten yhteistä olemassaoloa.

Ajattelen Mapplethorpen olleen kuin tiedemies, joka halusi kokeilla ja testata asioita. Hän ei näytä pelänneen, hän näyttää eläneen. Juuri eilen minulle sanottiin: ”elämä on täyskontaktilaji”, ja ajattelin, miten helppoa siitä huolimatta on elää vain katsellen kuvia, toisia aisteja kokonaan laiminlyöden. Mapplethorpe vaikuttaa olleen voimakkaasta visuaalisuudestaan huolimatta kokonainen ihminen.

Näyttelyn kiertämisen jälkeen luen Patti Smithin muistelmateoksen Ihan kakaroita. Olisi pitänyt lukea ennen näyttelyyn menemistä. Kaikki kuvissa vilisevät ihmiset saavat kirjan kautta itselleen tarinan ja yhteyden Mapplethorpen ja Smithin elämään 1960- ja 1970-luvulla.

Smithin muistelmissa Mapplethorpe on luovuuteen miltei kokonaan uppoava, elämänhaluinen esteetikko, joka ei suostu tinkimään mistään. Hän pelastaa Smithin kiusallisilta treffeiltä ja pari muuttaa saman tien yhteiseen asuntoon. Asunto ei ole mikä tahansa huone vaan esteettinen koekenttä, jossa rakennetaan taidetta koko ajan. Pari kannustaa toisiaan ja uskoo toisiinsa. Vaikka Smith välillä erehtyy epäilemään, onko missään mitään järkeä (kun tekee taidetta yksin, eikä kukaan tunnu haluavan sitä), Mapplethorpe ei epäile koskaan.

Smith ja Mapplethorpe luovat elämänsä tarinoiden varaan. He uskovat, ettei kukaan muu näe sitä, mitä he näkevät. He uskovat, että se mitä he näkevät, on tärkeää.

Hupaisinta tarinassa on se, miten Mapplethorpe pelkää katolista perhettään. Vaikka hän tekee välirikkoa uskonnolliseen kasvatukseensa kaikin tavoin, hän valehtelee vanhemmilleen olevansa Patti Smithin kanssa naimisissa (koska olisi liian kauheaa asua yhdessä olematta naimisissa). Ja kun vuodet kuluvat ja Smith 1970-luvun lopussa muuttaa pois New Yorkista, Mapplethorpella on ongelma: miten hän voi selittää tämän vanhemmilleen, katolinen kun ei voi ottaa avioeroa.

Smith kertoo vuosista, joina Mapplethorpe alkoi valokuvata. Ensin hän teki esinekoosteita ja kollaaseja. Valokuvan löydettyään hän uppoutui siihen täysin, varsinkin sen jälkeen kun teki Polaroidin kanssa sopimuksen, joka takasi hänelle rajattomasti filmiä.

Rahaa pariskunnalla ei ollut välillä lainkaan. Taidetarvikkeita varastettiin. Oltiin pitkiä aikoja syömättä. Filmin hinta oli suurin este valokuvaamiselle ennen Polaroid-diiliä. Sen vuoksi Mapplethorpe ei halunnut ottaa koskaan virhekuvia. Kaiken piti onnistua heti.

Hänellä oli valmis kuva mielessään, kuvailee Smith. Hän vain toteutti näkynsä, eikä improvisoinut. Hän sai suurimman ilonsa siitä, että teki jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut tehnyt.

Patti Smithin kertomana taiteilijan kasvutarina on kohtalonomainen ja enteitä täynnä. On rakkautta, yllättäviä menestyksiä ja tuskaa, mesenaatteja, ymmärretyksi tulemista ja aina se tiivis side kahden ihmisen välillä, valokuvat joissa Smith on Mapplethorpen muusa ja malli, ja joissa Smith ei nykyäänkään näe vain itseään vaan heidät molemmat. Historiaan jääneitä hetkiä ja sanoja. New York luo nämä kaksi taiteilijaa, heidän vimmansa olla koskaan antamatta periksi.

Kirjan lopussa korostuu ajatus siitä, että Robert Mapplethorpe uhrautui taiteensa vuoksi. Hän antoi kaikkensa taiteelleen, valokuvasi Patti Smithiäkin vielä vähän ennen kuolemaansa. ”Vain typerys – tai pyhimys – surisi taiteen uhriksi joutumista.” Smith kirjoittaa.

Tarinoiden taika ei riitä ihan kaikkeen. ”Miksen kykene herättämään kuolleita kirjoittamalla?” Smith päättää kirjansa, ja tulee samalla sanoittaneeksi ajatuksen, joka ajanee monia kirjoittajia/taiteilijoita.

Mapplethorpe oli siis rakastava, intohimoinen, vimmainen, kokeellinen ihminen, joka osasi olla myös vaikea ja mahdoton. Selvä juttu, mutta entä hänen taiteensa? Mitä me tässä näyttelyssä oikeastaan näemme?

Ihmisen, joka loi yhteyden muihin ihmisiin. Mallit luottivat kuvaajaansa. Tämä näkyy sekä muotokuvissa ja polaroideissa että niissä K18-kuvissa. Hän ei vain katso vaan hän elää ihmistensä kanssa.

Toisinaan usko ja luottamus vie tilanteisiin, joita on vaikea katsoa. Ulkopuolisena on vaikea kokea sitä samaa: että olisin näiden kuvattujen ihmisten luottamuksen arvoinen tai että edes tahtoisin olla.

Dave Hickey on kirjoittanut Mapplethorpen (X Portfolion) K18-genren kuvien katsomisen vaikeudesta. Hän toteaa, että katsojan hankala tilanne johtuu siitä, ettei kuvissa ole katsojalle tilaa. Kuvat ovat syntyneet yksityisyydessä, intiimeissä tilanteissa, eikä niissä ole sitä objektiivisen kulttuurin katsojan tilaa, johon me tahtoisimme gallerioissa ja museoissa asettua. Me joudumme rooliin, johon emme ole julkisissa tiloissa tottuneet asettumaan.

Ja niinpä: kun luin Hickeyn kuvitettua esseetä junassa, jouduin toistuvasti kääntymään kirjan kanssa sellaisiin asentoihin, ettei kukaan muu vain näe kuvia, joita katselin. Pelkäsin asettavani itseni jonkinlaiseen rooliin vain sillä, että satun lukemaan tätä kirjaa, katsomaan näitä kuvia.

Hickey siteeraa Henry Hallamia, joka puhuu Shakespearen soneteista: it is impossible not to wish that Shakespeare had not written them (on mahdotonta olla toivomatta, ettei Shakespeare olisi kirjoittanut niitä). Hickey pitää valokuvataiteen tuntijoiden asennetta X Portfolioon vähän samankaltaisena.

Mutta keitä me olemme toivomaan mitään siitä, miten muut elämänsä elävät? Mapplethorpe itsekään ei ajatellut kuviensa sopivan kaikille. ”Hän ei halunnut työntää kuviaan ihmisten kasvoille”, Patti Smith kirjoittaa.

Siispä: me jotka menemme katsomaan Mapplethorpen kuvia, olemme valmiit alistumaan hänen estetiikalleen ja aihevalinnoilleen. Meillä ei sen jälkeen ole muita oikeuksia kuin tykätä tai ei ja perustella se – elämä on täyskontaktilaji, ja pelottomat saavat siitä eniten irti.

(Ei siellä kuitenkaan ole mitään niin kauheaa, että tarvitsisi pelätä maailmankuvansa järkkyvän. Näyttely on kaunis, paikoin suorastaan itkettävän kaunis, ja aikuistenosastoltakin puuttuvat ne kuvat, jotka kirjoista nähtyinä ovat saaneet minut tahdottomasti irvistelemään kauhusta.)

Otsikko on sitaatti Patti Smithiltä, joka antoi tämän ohjeen ihmisille, kun he kysyivät, miten Mapplethorpen sydämen voisi valloittaa.

Lähteet:

Patti Smith: Ihan kakaroita. Suom. Antti Nylén.

Dave Hickey: The Invisible Dragon. Essays on Beauty.

Alkuperäisen artikkelin kuva on Kiasman lehdistökuvitusta.

Runoesiintymisiä ja -kritiikkejä

Esiinnyn 1.12.2015 runoineni Kulttuuriravintola Kiven runokaraokessa. Ilta alkaa klo 20, luvassa on runoja, musiikkia ja open mic!12308104_10153460685009748_8612512444894922139_o

Perjantaina 4.12.2015 luen runoja Helsingissä. Tuli & Savu -klubi on Alppilan Huoneella (Porvoonkatu 19) klo 19 alkaen.

Miikka Laihinen on ehtinyt kirjoittaa kokoelmastani ensimmäisen kritiikin (Keskisuomalainen).

Turun Sanomien kritiikin on kirjoittanut Siru Kainulainen.

Puusta (Näyttely: Ai Weiwei)

Ai Weiwei @ Helsinki. HAM (Eteläinen Rautatiekatu 8, Helsinki) 25.9.2015-28.2.2016.

2015-10-22-2206Ai Weiwein näyttelyn voi katsoa kahdella tapaa: kauniina puukäsityönä tai poliittisena kommentaarina. Tai toki myös molempina yhtä aikaa.

Itse kiersin näyttelyn pitkän päivän päätteeksi, ja huomasin, että eniten mieleeni takertui se kauneus. Puukäsityö. Puiden läsnäolo jopa siinä määrin, että näyttelytilaan on rakennettu osista yksi valtava puu. Puiset antiikkihuonekalut, joita on käytetty eri tavoin. Perinteiset puutyön tekniikat.

Automaattisesti tulee tunne, että teoksissa pitäisi lukea niiden tekijöiden nimet. (Museon sivuilla kerrotaan vain, että ”Apunaan hänellä on joukko erittäin ammattitaitoisia puuseppiä.”)

Toisaalta illuusio siitä, että on olemassa joku (taiteilija, yksilö), joka osaa ja pystyy tähän kaikkeen, on hieno. Sellainen supersankaritarina. Yhden ihmisen taidenäyttely, jonne yksi ihminen on koonnut kokonaisia maailmoja.

Ai Weiweistä tulee aina mieleen ne Han-dynastian posliinivaasien pudottamiset ja maalaamiset (esim. Coca-Cola-logot vaasien kyljessä). Samaan sarjaan menevät nämä antiikkihuonekalut, joista on tehty mahdottomia esineitä tai joita on läpäisty valtavilla puuparruilla. Jokin vanhan tuhoaminen on sallittua, toisen vanhan tuhoaminen ei (kuten vanhojen puutyötekniikoiden, joita tämäkin näyttely pitää hengissä).

Taide elää ristiriidoista. Idea on tärkeämpää kuin tekijyys. Vanhan tuhoaminen on taiteen tehtävä.

Jotenkin tämä näyttelykokemus jalostuu päässäni iskulauseiksi.

 

 

 

 

 

… ja sitten minä lopetin. (Näyttely: Ala-Maunus)

Petri Ala-Maunus: Hinterland. Galleria Heino (Uudenmaankatu 16-20, Helsinki) 18.4.2015 – 17.5.2015.

2015-05-12-1752Vaikka kauneuden käsitteestä voi väitellä (ja on väiteltykin) loputtomasti, uskoisin, että moni meistä pitää jylhiä maisemia kauniina. Se on vähän evolutiivistakin; savannimaisema kuulemma tuottaa aivoissamme yhä mielihyvää, vaikka olemme aika kauas savannilta päätyneet. Tai ehkä juuri siksi.

Siispä uskon Petri Ala-Maunuksen tietävän varsin hyvin, mitä hän tekee: saa katsojan polvet notkahtamaan kauniilla maisemilla. Jylhillä, nimenomaan. Näissä on sitä romantiikan subliimia.

Kiinnostavaa on paitsi se, miksi olen sulaa vahaa näiden maisemien edessä myös se, miten maalaukset kertovat minulle olevansa maalauksia. Kun kävelen kuvan ohi, sen pinta kiiltää jostakin kohdasta eri tavalla kuin toisesta. Taiteilija on valuttanut maalia tässä kohdassa tällä tavalla.

Ja toisinaan se näytetään minulle miltei väkivaltaisesti: maalaus loppuu kesken ja osa kankaan pinnasta on edelleen valkoinen. ”Tähän asti minä maalasin”, sanoo taiteilija. ”Ja sitten minä lopetin.” Toisinaan maiseman päällä on toinen kuva, abstrakti maalivirta, jossa kaikki maiseman värit sekoittuvat keskenään.

Nautin nämä kuvat kuin kovat karkit: ensin hitaasti kuvitellen, että imeskelen koko herkun, sitten kuitenkin ahmaisen ne rouskutellen. Galleriasta poistuessani olen kiitollinen ja vähän ylpeä itsestäni (minä tulin tänne, minä näin tämän!), mikä on hassu tunne taidenäyttelyn jälkeen.

 

 

 

Turvallisissa käsissä (Näyttely: Drew)

Leonardo Drew. Galerie Forsblom (Lönnrotinkatu 5/Yrjönkatu 22, Helsinki) 7.5.-1.8.2015.

Number 19F (2015)

Number 19F (2015)

Joskus, kun astuu galleriaan tai museoon, näkee välittömästi jotakin niin rauhoittavaa ja kiinnostavaa, että tietää olevansa turvallisissa käsissä koko tulevan näyttelykierroksen ajan. Leonardo Drew’n näyttely Forsblomissa on sellainen. Minua ei hetkeäkään pelota, että jännite höltyisi näyttelyn aikana, eikä se hölly.

Veistokset ovat mystisiä, kuin väärään mittakaavaan viskattuja tulitikkurasioita. Niiden salaista elämää: kasoja, rivejä ja röykkiöitä.

Rakenne on hämäävän yksinkertainen, mutta kun teosta lähestyy, sen hienouden ymmärtää. Että nuo standardikokoiset listankappaleet on limitetty luonnosta löytyneiden oksien kanssa näin hienosti, että kaikki pysyy koossa (ja niin vähäeleisesti, ettei tästä tehdä mitään suurta numeroa).

Syvemmällä galleriatilassa eteeni aukeaa näkymä valkoisia paperikoteloita, joista on kuoriutunut leluja. Saatan tunnistaa niistä muutaman: veturin, puhelimen. Kuin hyönteiset ne ovat jättäneet kotelonsa ja tulleet ulos jonakin ihan muuna.

Kuin lapsuus, josta me olemme kuoriutuneet. Okei, tämä oli nyt aika kliseinen vertaus. Tämä vihjailujen varassa hatarasti koossa pysyvä maailma riittää ihan itsessään.