Posts Tagged ‘Helsinki’

Runoesiintymisiä ja -kritiikkejä

Esiinnyn 1.12.2015 runoineni Kulttuuriravintola Kiven runokaraokessa. Ilta alkaa klo 20, luvassa on runoja, musiikkia ja open mic!12308104_10153460685009748_8612512444894922139_o

Perjantaina 4.12.2015 luen runoja Helsingissä. Tuli & Savu -klubi on Alppilan Huoneella (Porvoonkatu 19) klo 19 alkaen.

Miikka Laihinen on ehtinyt kirjoittaa kokoelmastani ensimmäisen kritiikin (Keskisuomalainen).

Turun Sanomien kritiikin on kirjoittanut Siru Kainulainen.

Puusta (Näyttely: Ai Weiwei)

Ai Weiwei @ Helsinki. HAM (Eteläinen Rautatiekatu 8, Helsinki) 25.9.2015-28.2.2016.

2015-10-22-2206Ai Weiwein näyttelyn voi katsoa kahdella tapaa: kauniina puukäsityönä tai poliittisena kommentaarina. Tai toki myös molempina yhtä aikaa.

Itse kiersin näyttelyn pitkän päivän päätteeksi, ja huomasin, että eniten mieleeni takertui se kauneus. Puukäsityö. Puiden läsnäolo jopa siinä määrin, että näyttelytilaan on rakennettu osista yksi valtava puu. Puiset antiikkihuonekalut, joita on käytetty eri tavoin. Perinteiset puutyön tekniikat.

Automaattisesti tulee tunne, että teoksissa pitäisi lukea niiden tekijöiden nimet. (Museon sivuilla kerrotaan vain, että ”Apunaan hänellä on joukko erittäin ammattitaitoisia puuseppiä.”)

Toisaalta illuusio siitä, että on olemassa joku (taiteilija, yksilö), joka osaa ja pystyy tähän kaikkeen, on hieno. Sellainen supersankaritarina. Yhden ihmisen taidenäyttely, jonne yksi ihminen on koonnut kokonaisia maailmoja.

Ai Weiweistä tulee aina mieleen ne Han-dynastian posliinivaasien pudottamiset ja maalaamiset (esim. Coca-Cola-logot vaasien kyljessä). Samaan sarjaan menevät nämä antiikkihuonekalut, joista on tehty mahdottomia esineitä tai joita on läpäisty valtavilla puuparruilla. Jokin vanhan tuhoaminen on sallittua, toisen vanhan tuhoaminen ei (kuten vanhojen puutyötekniikoiden, joita tämäkin näyttely pitää hengissä).

Taide elää ristiriidoista. Idea on tärkeämpää kuin tekijyys. Vanhan tuhoaminen on taiteen tehtävä.

Jotenkin tämä näyttelykokemus jalostuu päässäni iskulauseiksi.

 

 

 

 

 

… ja sitten minä lopetin. (Näyttely: Ala-Maunus)

Petri Ala-Maunus: Hinterland. Galleria Heino (Uudenmaankatu 16-20, Helsinki) 18.4.2015 – 17.5.2015.

2015-05-12-1752Vaikka kauneuden käsitteestä voi väitellä (ja on väiteltykin) loputtomasti, uskoisin, että moni meistä pitää jylhiä maisemia kauniina. Se on vähän evolutiivistakin; savannimaisema kuulemma tuottaa aivoissamme yhä mielihyvää, vaikka olemme aika kauas savannilta päätyneet. Tai ehkä juuri siksi.

Siispä uskon Petri Ala-Maunuksen tietävän varsin hyvin, mitä hän tekee: saa katsojan polvet notkahtamaan kauniilla maisemilla. Jylhillä, nimenomaan. Näissä on sitä romantiikan subliimia.

Kiinnostavaa on paitsi se, miksi olen sulaa vahaa näiden maisemien edessä myös se, miten maalaukset kertovat minulle olevansa maalauksia. Kun kävelen kuvan ohi, sen pinta kiiltää jostakin kohdasta eri tavalla kuin toisesta. Taiteilija on valuttanut maalia tässä kohdassa tällä tavalla.

Ja toisinaan se näytetään minulle miltei väkivaltaisesti: maalaus loppuu kesken ja osa kankaan pinnasta on edelleen valkoinen. ”Tähän asti minä maalasin”, sanoo taiteilija. ”Ja sitten minä lopetin.” Toisinaan maiseman päällä on toinen kuva, abstrakti maalivirta, jossa kaikki maiseman värit sekoittuvat keskenään.

Nautin nämä kuvat kuin kovat karkit: ensin hitaasti kuvitellen, että imeskelen koko herkun, sitten kuitenkin ahmaisen ne rouskutellen. Galleriasta poistuessani olen kiitollinen ja vähän ylpeä itsestäni (minä tulin tänne, minä näin tämän!), mikä on hassu tunne taidenäyttelyn jälkeen.

 

 

 

Turvallisissa käsissä (Näyttely: Drew)

Leonardo Drew. Galerie Forsblom (Lönnrotinkatu 5/Yrjönkatu 22, Helsinki) 7.5.-1.8.2015.

Number 19F (2015)

Number 19F (2015)

Joskus, kun astuu galleriaan tai museoon, näkee välittömästi jotakin niin rauhoittavaa ja kiinnostavaa, että tietää olevansa turvallisissa käsissä koko tulevan näyttelykierroksen ajan. Leonardo Drew’n näyttely Forsblomissa on sellainen. Minua ei hetkeäkään pelota, että jännite höltyisi näyttelyn aikana, eikä se hölly.

Veistokset ovat mystisiä, kuin väärään mittakaavaan viskattuja tulitikkurasioita. Niiden salaista elämää: kasoja, rivejä ja röykkiöitä.

Rakenne on hämäävän yksinkertainen, mutta kun teosta lähestyy, sen hienouden ymmärtää. Että nuo standardikokoiset listankappaleet on limitetty luonnosta löytyneiden oksien kanssa näin hienosti, että kaikki pysyy koossa (ja niin vähäeleisesti, ettei tästä tehdä mitään suurta numeroa).

Syvemmällä galleriatilassa eteeni aukeaa näkymä valkoisia paperikoteloita, joista on kuoriutunut leluja. Saatan tunnistaa niistä muutaman: veturin, puhelimen. Kuin hyönteiset ne ovat jättäneet kotelonsa ja tulleet ulos jonakin ihan muuna.

Kuin lapsuus, josta me olemme kuoriutuneet. Okei, tämä oli nyt aika kliseinen vertaus. Tämä vihjailujen varassa hatarasti koossa pysyvä maailma riittää ihan itsessään.

 

 

Ja mitä sitten tapahtui? (Näyttely: Mäkilä)

Jarmo Mäkilä: Peilineuroni. Galerie Forsblom (Lönnrotinkatu 5, Helsinki) 7.5.–31.5.2015.

Hirveksi muuttunut poika salaisuuksien portilla III (2014)

Hirveksi muuttunut poika salaisuuksien portilla III (2014)

Jarmo Mäkilän näyttelyä katselee kuin lukisi kirjaa. Tässä kirjassa surrealistinen lasten mielikuvitus kohtaa todellisuuden: ryteikköiset metsänpielet, olohuoneet, autiotalojen seinistä rapisseen rappauksen.

Maalauksissa on paljon sellaista, mistä ei saa kiinni. Niistä tulee kummallinen olo, jopa vähän liian kummallinen siihen nähden, mitä kuvissa konkreettisesti on.

Erikokoiset pojat harmaissa housuissaan ja kauluspaidoissaan tuovat mieleen sukujuhlat, joista serkukset lähtevät välittömästi läheiseen metsään rellestämään juhlavaatteet päällä. Tai sitten kuvissa on lopultakin vain yksi ja sama poika.

Pääkallo, karhuntalja, rumpu. Risukko. Ja mitä sitten tapahtuu?

Pojat katoavat, ja jäljelle jää vain soinen maisema, usvan leijuva läsnäolo (ennen kuin sekin katoaa).

Suljettu tila - mielikuvitusvankila (2015)

Suljettu tila – mielikuvitusvankila (yksityiskohta, 2015)

Muumiomaiset poikien valumuotit sulkevat maailman ikuisiksi ajoiksi. Tänne ei enää koskaan ole paluuta.

(Pidän tästä kaikesta. Pidän siitä, että saan ikkunan poikien todellisuuteen.)

Urheiluhullu (Näyttely: Lund Bø, Freuchen, Pedersen)

Ole Martin Lund Bø, Jan Freuchen & Linn Pedersen: Elastic Measures. SINNE
(Iso Roobertinkatu 16, Helsinki) 4.-27.4.2014.

ElasticMeasuresSinne on mahtava galleria. Jo sen sisääntulo: ovi talon pyöreässä kulmauksessa! Ja valo, joka galleriaan tulvii (jopa sinä pilvisenä sadepäivänä, jonka Helsingin gallerioissa pyörähtelin).

Esillä on joko teoksia tai teos, miten sen haluaakin tulkita. Ole Martin Lund Bøn, Jan Freuchenin ja Linn Pedersenin Elastic Measures koostuu kaikenlaisesta urheiluun liittyvästä. Itse näyttelykin on jonkinlainen temppurata: on puikahdeltava köysien alta ja välistä, jotta pääsee salin päästä päähän.

Kirkkaat värit ja kuvat kinesioteipatusta jalasta saavat miettimään, miksi niiden urheiluvammojen paranteluun käytettävien teippien on oltava sellaisia räikyviä. Ehkä ne ovat jonkinlainen voitonmerkki? Katsokaa, olen käyttänyt itseäni niin paljon, että minut on pitänyt teipata!

Olen itse saanut ilon parannella käsiäni kinesioteipeillä, ja jo nähdessäni teippikuvan tulvahdan täyteen sitä onnellisuutta, jonka teippaus tuottaa. En tiedä, onko kyse niinkään teipistä itsestään (tai no, onhan se näkyvä merkki siitä, että kipua hoidetaan) kuin siitä teippaamistilanteesta. Helpotuksesta, kun joku ottaa minun kipuni hoitaakseen. Se on mahtavaa, se tekee nöyräksi.

Koko näyttely on vähän sellainen hulluksi tullut kuntosali. En ihan keksi, mihin urheilussa tarvitaan tiilimurskaa, mutta sillä luodut urheilun jäljen ovat vaikuttavia.

Toisen kanssa hengitetty ilma (Näyttely: Nykopp)

LAURI NYKOPP: Suuri Illusiooni. G12 HELSINKI (Annankatu 16, Helsinki) 5.4 –1.5.2014.

Jokin Lauri Nykoppin Suuressa Illusioonissa veti minua puoleensa jo näyttelytiedotteen tipahtaessa sähköpostiini. Ajattelin oitis, että tuon näyttelyn haluan nähdä, joten menen Helsinkiin katsomaan sen. Ja menin.

Galleriassa tunnelma on samanlainen: teokset vetävät puoleensa, kutsuvat lähelle. Niissä on tunnistettavia osia, ne on rakennettu koivuista ja oliiveista. Lopputulos on kaleidoskooppi, hyönteisen katse tuttuun maailmaan.

Teokset ovat tarinoita: samassa kuvassa (Ekpyrotics 050712) on kirkon kupoleja ja laidoilta lyöviä helvetin lieskoja. Tai ehkä kaikki onkin vain aivosähköä: synapsien aktiviista kihinää, jota on kuvattu tietokoneella. Sähköisessä kihinässä on pääkallo, jonka saattaa huomata tai olla huomaamatta teoksen yläreunassa.

Kuvat ovat suuria, elementit niissä pieniä. Teosten valmistustekniikka ei ihan selviä katsomalla. Ne ovat kuin valokuvia, mutta myös jotain muuta. (Ne muistuttavat sellaisia kolmiulotteisia kuvia, joita saa katsella silmät kierossa, kunnes yhtäkkiä paperista pomppaa esiin jotakin.)

Teosten nimessä ja hahmottuvissa osissa on jotakin, mikä tuo mieleen uskontojen maailmanlaajuisuuden. Tästä suunnasta näen myös al-Nurin, saviruukkuun istutetun chilintaimen. Sen saatteena on kirje: ”Taimi / tarvitsee kosteutta: / kahvikupillisen / päivässä // ajatuksella”.

Tässä ympäristössä, suurien kineettisten kuvien herkistämänä, yksinäinen, hento taimi liikuttaa minua. Se tuo mieleen erään ystäväni, jonka ikkunalaudalla kasvaa rivi tuoksuvia mandariineja. Ajattelen ystävyyttä/kasvia: miten monta ihmissuhdetta olisin halunnut pitää hengissä, mutta olen yrittänyt väärin. Ajattelen tätä ystävää, mandariineja, keskusteltuja tunteja. Miten se puhe, toiselle hengitetty ilma, pitää meidät koossa. Koko ihmiskunnan.

(En saanut galleriasta lupaa käyttää ottamiani kuvia, joten kuvia nähdäksenne menkää katsomaan gallerian sivuilta.)