Taiteenkeräilijä jää etäiseksi otukseksi

My Name Is Charles Saatchi And I Am An Artoholic (2009) Phaidon.

—

Charles Saatchi, mainosmies ja taiteen keräilijä, ei ole ollut koskaan halukas antamaan haastatteluja. Tästä syystä syntyi kirja, jolla on pitkä nimi. Siinä Saatchi vastaa toimittajien ja muiden uteliaiden kysymyksiin 175 sivun verran. Kirjassa on siis kysymyksiä ja vastauksia + pari kuvaa. Ei muuta.

Kirjan tekemiseen ei liene sidottu paljonkaan resursseja, koska jo kysymysten valinnassa on oltu laiskoja. Samankaltaiset kysymykset toistuvat useamman kerran (ja koska kirja on tosi nopealukuinen, toistuvuus ärsyttää erityisen paljon). Kirja kuitenkin lämmitti sydäntäni, sillä

a) on mahtavaa lukea syväluotaava haastattelu! Oi, mikä toimittajan unelma olisikaan saada tehdä 175-sivuinen haastattelu!

b) Saatchi ei turhaan kumartele kuvia. Hän on vankasti mieltä jos toistakin, ja siksi paljon kiinnostavampi kuin kukaan ”toisaalta mutta toisaalta”-tyyppinen kirjoittaja. (Kumartelemattomuus saattaa tehdä ihmisestä sietämättömän, mutta toisaalta se on vain kypsyyttä. ”Can you tell me anything about yourself that might make me like you?” Saatchilta kysytään. Hän vastaa: ”But why would I care whether you like me?” Julkkiskultti ei häntä kiinnosta, eikä hän kaipaa kuolemattomuutta. Hän vain keräilee taidetta.)

c) taidemaailman toimijat ovat ikuisen kiehtovia. Suuren luokan taiteenkeräilijöistä on vaikea saada otetta, elleivät he ihan itse paljasta asioita itsestään.

Kirjan antoisimpia sivuja ovat ne, joilla Saatchi analysoi taidemaailman toimijoita. Hän on tarpeellisen kriittinen. Oikeastaan vain taiteilijat saavat hänen kunnioituksensa (ja samalla vapautuksen mistä tahansa): heillä on vaikein mahdollinen työ ja he ovat jollain tavalla neroja kaikki, joten on naurettavaa että heitä syytetään temperamenttisesta käytöksestä ym. yhdentekevästä.

Kritiikin ongelmana (Britanniassa) Saatchi pitää sitä, etteivät lehtien päätoimittajat yleensä ole kiinnostuneita taiteesta eivätkä edes lue lehtensä kritiikkipalstaa, ja siksi taso pysyy heikkona. Kriitikoksi pääsee kuka tahansa. Erityisen kamalana hän pitää kritiikoiden ailahtelevuutta: näyttely haukutaan, mutta parin vuoden kuluttua, kun taiteilija on kuuluisa ja hänestä kuuluu tykätä, hänet kehutaan pilviin. Kriitikot eivät ole johdonmukaisia maussaan. (Ymmärrän kyllä Saatchia, mutta vähän tekee mieli myös kysyä, eivätkö kriitikot saa koskaan muuttaa mieltään tai kehittää makuaan. Onko niin, että jos jostain uutta vihaa, siitä ei saa oppia tykkäämään, kun siihen tottuu?)

Kirjan ongelma on pintapuolisuus. Saatchi vastaa lyhyesti ja tahallisen provosoivasti ja välttelee paljastamasta mitään itsestään.

Mutta taiteesta hän tietää. Taiteesta hän laukoo tarkalleen maaliin.

Pohtiiko kukaan enää, mitä taide on?

Joskus näyttelyssä tulee sellainen olo, että eihän tämä ole taidetta. Sitten pitää ratkaista:

a) Olenko vain hiljaa ja näyttelen sopuisaa taideyleisöä?

b) Esitänkö kysymyksen, joka tekee minusta pikkusieluisen konservatiivin: ”Onko tämä muka taidetta?”

Päätös on vaikea. Kriitikon ei kannattaisi olla pikkusieluinen konservatiivi, mutta toisaalta – millainen kriitikko minä muka olisin, jos minusta kaikki olisi yhtä hyvää?

Olen asettanut kaksi määritelmää, jotka taiteen tulee minun mielestäni täyttää:

1) Taiteessa on sekä muoto että sisältö.

2) Taiteilijan ammattitaitoon kuuluu kyetä kommunikoimaan sisältö taiteen yleisölle.

Näinkin vähäisten vaatimusten kanssa joutuu joskus pulaan. Näkee taidetta, jolla on hieno muoto, muttei sisältöä. Mihin sen asettaisi? (Kutsun sitä esteetiksi, se on jotain muuta kuin massatuotettu koriste, mutta se ei silti tarjoa muuta kuin esteettisen oivalluksen.) Näkee taidetta, jolla ihan selvästi on jokin sisältö, mutta josta ei saa mitään irti. (Kutsun sitä päiväkirjamerkinnäksi, koska taiteilija on ilmeisen selvästi kyennyt merkitsemään jotain muistiin itseään varten, mutta se ei aukea kenellekään muulle kuin taiteilijalle itselleen.)

Siitä huolimatta tunnen itseni pikkusieluiseksi konservatiiviksi, kun seison näyttelyssä ja puhisen sisäistä paheksuntaa. Taiteen kentällä pitää ilmeisesti antaa kaiken kukkia, koska kaikesta voi lähteä polkuja uusiin suuntiin. Kuitenkin on sanottava, että kirjailijoiden hahmotelmat, harjoitukset ja kaikki muistikirjamerkinnät eivät ole julkaisemisen arvoisia, vain tärkeitä askelia heille itselleen. Miksi siis kuvataiteessa pitäisi tuoda näytille luonnoksilta näyttävät, itselle ehkä hyvinkin tärkeät mutta katsojille harmillisen tyhjät hahmotelmat?

En tiedä. Tuntuu vanhanaikaiselta edes kysyä tällaista. Asettaa jotain rajoja, vaikka kuinka hauraita ja rikottaviksi tarkoitettuja.

Aina jonkun armoilla (Näyttely: Ruutukaava kuplii)

Taidehalli TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) Ruutukaava kuplii 21.3.2010 saakka.

—

Missä on arkkitehtuurikritiikki? Olen kuullut tuon kysymyksen viime kuukausina monta kertaa. Miksi arkkitehtuuria tai muuta ympäristöämme ei arvostella missään? Miksi arvostellaan vain taidetta?

Minä sanon teille: arkkitehtuurikritiikki on sarjakuvissa! Siellä se on ollut koko ajan, piilotellut albumien sivuilla tai yllättänyt sanomalehdessä jonain aamuna. Mutta vasta Ruutukaava kuplii -näyttelyssä näen sen. Kun seinille on koottu katsaus arkkitehtuuriin suomalaisissa sarjakuvissa, näyttelyssä näkee enemmän kuin uskalsi toivoakaan.

Idea on erinomainen ja kevyt: sarjakuvia ja yksittäisiä ruutuja on kopioitu ja ripustettu nastoilla seinille. Sarjakuvat on jaoteltu teemojen mukaan. Suurin puute on se, että vuosilukuja ei kaikissa sarjakuvissa ole. Tekijöiden nimet ovat paikoin ainoa tieto, mikä katsojalle suodaan.

Ihmisellä on intiimi suhde reviiriinsä. Ympäristö, jossa elämme, muuttuu tunnelmaksi, elämämme taustamusiikiksi, tutuksi syliksi tai vastenmieliseksi petikaveriksi, josta on vaikea päästä eroon. Side ympäristöön on salavihkainen ja usein vasta muuton kautta näkyvä. Millaisia asioita voikaan kaivata sieltä, missä ei enää asu! Yllättäviä asioita, kadunkulmasta kääntymistä, jotain umpirumaa rakennusta, ääniä.

Niin myös sarjakuvassa: yksi sanaton kuva lähiöbaarista kertoo päähenkilön tunnelmat niin tiukasti, ettei siihen pystyisi mikään muu. Suomalainen pimeys, jossa yhtäkkiä alkaa sataa lunta, on tunnetila, jonka me kaikki tunnistamme.

Sarjakuva pystyy kertomaan ympäristön muutoksista hämmästyttävän hyvin. Monen sarjakuvan ajatus on, että ihminen on aina muiden armoilla: kotikatu muuttuu, kotikaupunki muuttuu, jotain uutta ja vierasta rakennetaan, tuttua puretaan, oman talon päälle piirretään tie. Mihinkään ei voi itse vaikuttaa. Ja toisaalta: myös arkkitehdin asema on tämä. Suunnitelma joutuu käymään läpi monta realiteetteja korostavaa vaihetta, eikä lopputulos ole se, mihin pyrittiin.

Paras kritiikki saattaakin syntyä ilman pakkoa. Kun sarjakuvataiteilija piirtää tarinan, siihen tulee sivujuonteita, vivahteita, aivan niin kuin romaaniin tai runoon. Kritiikin tarkoitus on olla pelkkä kritiikki, sen on sanottava suoraan (eikä suoraan sanominen ole koskaan yhtä tehokasta kuin vihje, vivahde, rivien välistä löytyvä polku. Suoraan sanominen saa lukijan olemaan samaa tai eri mieltä; oma oivallus saa lukijan löytämään uusia näkökulmia ja harmaitakin alueita).

Näyttelyssä kuuluu naurua sieltä täältä. Vaikka asiat eivät olisi helppoja, sarjakuva formaattina suo tilan myös keveydelle. Teksti avaa kuvaan uusia ovia. Katsoja saa tukea oivalluksilleen.

Ruutukaava kuplii on kiertänyt maailmaa vuodesta 2004 lähtien. Kiitollisenahan tällaista näyttelyä katselee. Puhdas, hyvä idea ja pelkistetty toteutus toimivat. Minulle ei tosin selvinnyt, onko näyttely kiertänyt maailmallakin tällaisena, ilman mitään selityksiä. Suomalaisellehan tämä toimii (suurin osa sarjakuvista on meille tuttuja), mutta lakoninen esitystapa saattaisi jättää kulttuuria tuntemattoman vähän turhan kylmäksi.

Vihamieli (Näyttely: Festart)

Taidehalli TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) FESTART – ELOKUVAN TUOLLA PUOLEN 14.3.2010 saakka.

—

Menin TR1:een katsomaan Ruutukaava kuplii -näyttelyä (arkkitehtuuria suomalaisessa sarjakuvassa). Vähänpä tiesin, että jumiutuisin alakerran videotaiteen eteen.

Ensimmäisenä eteeni osui Marjolin Dijkmanin teos Vaellus tulevaisuuteen, johon taiteilija on koonnut katkelmia 70 elokuvasta, joissa esitetään tulevaisuuden maailmaa. Videon eteen on rakennettu aikajana, jossa kaikki elokuvat ovat järjestyksessä sen mukaan, mitä vuotta niissä kuvataan.

Tämä on teoksen ikävin puoli: kun istuu kuulokkeet korvillaan jakkaralla jonkin matkan päässä seinästä, jolle elokuva heijastetaan, joutuu koko ajan pomppimaan ylös katsomaan aikajanasta, mikä elokuva milloinkin on kyseessä. Katsojalle kiltimpää olisi ollut laittaa elokuvan nimi mukaan katkelmaan. En tunne elokuvia niin hyvin, ettäkö olisin nähnyt kaikki, joista katkelmia on, mutta postapokalyptinen maailma kiinnostaa minua silti niin paljon, että haluan tietää, missä elokuvassa milloinkin ollaan. Haluan katsoakin suurimman osan elokuvista nyt, teoksen nähtyäni! (Löysin elokuvasta tuommoisen infon taiteilijan nettisivuilta. Siinäkään ei ole aikajanaa tai elokuvien nimiä esillä.)

Teos on älyttömän kiehtova. Kurkistusluukku tulevaisuuteen ja menneisyyteen; siihen, millaisena tulevaisuus on milloinkin nähty. Esityspaikka ei ole hyvä, kuva on epäselvä ja jakkarat liian lähellä kuvaa, salissa on kova meteli muista videoteoksista. Vaikka istun kuulokkeet korvillani, kuulen koko ajan muiden teosten äänet tämän päälle. Ja juuri tässä hiljaisuus olisi tarpeen. Rikkumaton, henkeä pidättävä hiljaisuus, koska näissä kuvissa kaikki on uhkaavaa, hiljaista, odottavaa ja vihamielistä.

Tulevaisuus näyttää kaikissa katkelmissa pelottavalta. Hallinta on menetetty. Jonkin hallinta: planeetan, muiden ihmisten, teknologian, oman elimistön, virusten, vieraiden lajien. Aina ollaan sodassa jotain vastaan, kaikkea varjostaa tieto siitä, että kontrolli on menetetty, eikä sitä ole mahdollista saada takaisin. Käydään viivytystaistelua.

Meidät on petetty. Teknologia on pettänyt meidät ja käy meidän kimppuumme. Planeetta on pettänyt meidät, ympäristö on tuhoutunut, vihamielinen. Me emme enää sovi minnekään.

Videoteoksen kiehtovuus on siinä, ettei elokuvia tarvitse nähdä kokonaan. Vain niiden maailma. Vain niiden tunnelma. Katsojan ei tarvitse pettyä typeriin juoniin ja huonoon dialogiin, kaupalliseen lopetukseen, epäuskottaviin tapahtumiin. Teos antaa vain maailman toisensa jälkeen; vain kurkistus, ja siirrytään jo muualle.

Mielenkiintoista kyllä näyttää siltä, että mitä vanhempia elokuvat ovat, sitä kauemmas tulevaisuuteen niiden dystopiat sijoittuvat. Nykyihminen näkee teknologian kehityksen koko ajan niin läheltä, on koko ajan siinä ja siinä, pysyykö mukana, että on uskottavaa sijoittaa kaiken romahtaminen kymmenen vuoden päähän. Epäuskottavampaa olisi kuvata maailma, jossa vasta 2000 vuoden kuluttua tapahtuisi jotain peruuttamattoman pahaa.

Teoksen katsottuani en jaksa keskittyä enää muihin videoihin. Menen katsomaan ne toisella kertaa. Ulkona kaikki näyttää olevan niin kuin ennenkin, mutta sivistyksen kuori on ohut. Meidän rakennuksemme sortuvat lumen alle – miten me kestäisimme oikean katastrofin?

Apokalypsissa on (videolta katsottuna) jotain yllättävän lohdullista. Kun elämä typistyy selviytymiseksi, kaikki ainakin tietävät, mitä tehdä. Itsekkäät kriisit siitä, mihin elämänsä milloinkin haluaa käyttää, ovat jääneet taakse, kun planeetta on käynyt tämän viheliäisen lajin kimppuun. Kuvassa toisensa jälkeen ihmiset ovat päättäväisiä ja rohkeita, omanarvontuntoisia ja valmiita uhrautumaan.

Nokkonen selittää

Olen viime viikkoina kirjottanut kritiikkien sijasta ison pinon esseitä taidekritiikistä ja sen sellaisesta. Minulle tuli äärimmäisen tärkeäksi analysoida omaa suhdettani kritiikin kirjoittamiseen ja taiteeseen noin laajemminkin, ja analyysin tekeminen (joka varmasti jatkuu läpi elämäni) on vienyt tässä akuutissa vaiheessa aikani kritiikkien kirjoittamiselta kokonaan.

Vaikken pidä nettiä pitkien tekstien julkaisemiseen kovinkaan soveliaana paikkana, taidan loppusijoittaa tekstit tänne.

a) Tuleepahan sisältöä tännekin tasaisempaan tahtiin.

b) Tulevatpahan ajatukseni ilmi ((taide)kirjoittajan oman asenteen ja tilanteen tunteminen on mielestäni vähintään kiinnostavaa, joskus jopa tärkeää, jotta voi ymmärtää, miksi hän toimii niin kuin toimii. Erityisesti kritiikkien sisältöä voi rikastuttaa huomattavastikin se, että tietää kriitikosta edes jotain).

c) On ärsyttävää kirjoittaa taidetekstejä koneen kovalevylle ja unohtaa ne sinne. Siellä ne menettävät vain mahdollisen ajankohtaisuutensa, eivätkä taatusti jalostu mihinkään suuntaan.

Tuntui tarpeelliselta selittää tämä. Jään pohtimaan, missä muodossa tekstit olisi paras tänne tuoda.