Aina jonkun armoilla (Näyttely: Ruutukaava kuplii)

Taidehalli TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) Ruutukaava kuplii 21.3.2010 saakka.

Missä on arkkitehtuurikritiikki? Olen kuullut tuon kysymyksen viime kuukausina monta kertaa. Miksi arkkitehtuuria tai muuta ympäristöämme ei arvostella missään? Miksi arvostellaan vain taidetta?

Minä sanon teille: arkkitehtuurikritiikki on sarjakuvissa! Siellä se on ollut koko ajan, piilotellut albumien sivuilla tai yllättänyt sanomalehdessä jonain aamuna. Mutta vasta Ruutukaava kuplii -näyttelyssä näen sen. Kun seinille on koottu katsaus arkkitehtuuriin suomalaisissa sarjakuvissa, näyttelyssä näkee enemmän kuin uskalsi toivoakaan.

Idea on erinomainen ja kevyt: sarjakuvia ja yksittäisiä ruutuja on kopioitu ja ripustettu nastoilla seinille. Sarjakuvat on jaoteltu teemojen mukaan. Suurin puute on se, että vuosilukuja ei kaikissa sarjakuvissa ole. Tekijöiden nimet ovat paikoin ainoa tieto, mikä katsojalle suodaan.

Ihmisellä on intiimi suhde reviiriinsä. Ympäristö, jossa elämme, muuttuu tunnelmaksi, elämämme taustamusiikiksi, tutuksi syliksi tai vastenmieliseksi petikaveriksi, josta on vaikea päästä eroon. Side ympäristöön on salavihkainen ja usein vasta muuton kautta näkyvä. Millaisia asioita voikaan kaivata sieltä, missä ei enää asu! Yllättäviä asioita, kadunkulmasta kääntymistä, jotain umpirumaa rakennusta, ääniä.

Niin myös sarjakuvassa: yksi sanaton kuva lähiöbaarista kertoo päähenkilön tunnelmat niin tiukasti, ettei siihen pystyisi mikään muu. Suomalainen pimeys, jossa yhtäkkiä alkaa sataa lunta, on tunnetila, jonka me kaikki tunnistamme.

Sarjakuva pystyy kertomaan ympäristön muutoksista hämmästyttävän hyvin. Monen sarjakuvan ajatus on, että ihminen on aina muiden armoilla: kotikatu muuttuu, kotikaupunki muuttuu, jotain uutta ja vierasta rakennetaan, tuttua puretaan, oman talon päälle piirretään tie. Mihinkään ei voi itse vaikuttaa. Ja toisaalta: myös arkkitehdin asema on tämä. Suunnitelma joutuu käymään läpi monta realiteetteja korostavaa vaihetta, eikä lopputulos ole se, mihin pyrittiin.

Paras kritiikki saattaakin syntyä ilman pakkoa. Kun sarjakuvataiteilija piirtää tarinan, siihen tulee sivujuonteita, vivahteita, aivan niin kuin romaaniin tai runoon. Kritiikin tarkoitus on olla pelkkä kritiikki, sen on sanottava suoraan (eikä suoraan sanominen ole koskaan yhtä tehokasta kuin vihje, vivahde, rivien välistä löytyvä polku. Suoraan sanominen saa lukijan olemaan samaa tai eri mieltä; oma oivallus saa lukijan löytämään uusia näkökulmia ja harmaitakin alueita).

Näyttelyssä kuuluu naurua sieltä täältä. Vaikka asiat eivät olisi helppoja, sarjakuva formaattina suo tilan myös keveydelle. Teksti avaa kuvaan uusia ovia. Katsoja saa tukea oivalluksilleen.

Ruutukaava kuplii on kiertänyt maailmaa vuodesta 2004 lähtien. Kiitollisenahan tällaista näyttelyä katselee. Puhdas, hyvä idea ja pelkistetty toteutus toimivat. Minulle ei tosin selvinnyt, onko näyttely kiertänyt maailmallakin tällaisena, ilman mitään selityksiä. Suomalaisellehan tämä toimii (suurin osa sarjakuvista on meille tuttuja), mutta lakoninen esitystapa saattaisi jättää kulttuuria tuntemattoman vähän turhan kylmäksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: