Taiteenkeräilijä jää etäiseksi otukseksi

My Name Is Charles Saatchi And I Am An Artoholic (2009) Phaidon.

Charles Saatchi, mainosmies ja taiteen keräilijä, ei ole ollut koskaan halukas antamaan haastatteluja. Tästä syystä syntyi kirja, jolla on pitkä nimi. Siinä Saatchi vastaa toimittajien ja muiden uteliaiden kysymyksiin 175 sivun verran. Kirjassa on siis kysymyksiä ja vastauksia + pari kuvaa. Ei muuta.

Kirjan tekemiseen ei liene sidottu paljonkaan resursseja, koska jo kysymysten valinnassa on oltu laiskoja. Samankaltaiset kysymykset toistuvat useamman kerran (ja koska kirja on tosi nopealukuinen, toistuvuus ärsyttää erityisen paljon). Kirja kuitenkin lämmitti sydäntäni, sillä

a) on mahtavaa lukea syväluotaava haastattelu! Oi, mikä toimittajan unelma olisikaan saada tehdä 175-sivuinen haastattelu!

b) Saatchi ei turhaan kumartele kuvia. Hän on vankasti mieltä jos toistakin, ja siksi paljon kiinnostavampi kuin kukaan ”toisaalta mutta toisaalta”-tyyppinen kirjoittaja. (Kumartelemattomuus saattaa tehdä ihmisestä sietämättömän, mutta toisaalta se on vain kypsyyttä. ”Can you tell me anything about yourself that might make me like you?” Saatchilta kysytään. Hän vastaa: ”But why would I care whether you like me?” Julkkiskultti ei häntä kiinnosta, eikä hän kaipaa kuolemattomuutta. Hän vain keräilee taidetta.)

c) taidemaailman toimijat ovat ikuisen kiehtovia. Suuren luokan taiteenkeräilijöistä on vaikea saada otetta, elleivät he ihan itse paljasta asioita itsestään.

Kirjan antoisimpia sivuja ovat ne, joilla Saatchi analysoi taidemaailman toimijoita. Hän on tarpeellisen kriittinen. Oikeastaan vain taiteilijat saavat hänen kunnioituksensa (ja samalla vapautuksen mistä tahansa): heillä on vaikein mahdollinen työ ja he ovat jollain tavalla neroja kaikki, joten on naurettavaa että heitä syytetään temperamenttisesta käytöksestä ym. yhdentekevästä.

Kritiikin ongelmana (Britanniassa) Saatchi pitää sitä, etteivät lehtien päätoimittajat yleensä ole kiinnostuneita taiteesta eivätkä edes lue lehtensä kritiikkipalstaa, ja siksi taso pysyy heikkona. Kriitikoksi pääsee kuka tahansa. Erityisen kamalana hän pitää kritiikoiden ailahtelevuutta: näyttely haukutaan, mutta parin vuoden kuluttua, kun taiteilija on kuuluisa ja hänestä kuuluu tykätä, hänet kehutaan pilviin. Kriitikot eivät ole johdonmukaisia maussaan. (Ymmärrän kyllä Saatchia, mutta vähän tekee mieli myös kysyä, eivätkö kriitikot saa koskaan muuttaa mieltään tai kehittää makuaan. Onko niin, että jos jostain uutta vihaa, siitä ei saa oppia tykkäämään, kun siihen tottuu?)

Kirjan ongelma on pintapuolisuus. Saatchi vastaa lyhyesti ja tahallisen provosoivasti ja välttelee paljastamasta mitään itsestään.

Mutta taiteesta hän tietää. Taiteesta hän laukoo tarkalleen maaliin.

3 responses to this post.

  1. Posted by tomi on 25 maaliskuun, 2010 at 9:27 pm

    ”eivätkö kriitikot saa koskaan muuttaa mieltään tai kehittää makuaan. Onko niin, että jos jostain uutta vihaa, siitä ei saa oppia tykkäämään, kun siihen tottuu?”

    Lada tuodaan autokatsastukseen.
    Katsastaja ei pidä Lada-automerkistä.
    Hänen on katsastettava auto siitä huolimatta.
    Lada on joko virheetön tai virheellinen.
    Katsastaja tekee siitä vaadittavan dokumentin.

    Luulisi että kriitikkokoulussa annetaan taiteen arvioimiskriteerejä.

    Asettuuko taideteokset nelikulmaiseen kenttään jonka kulmia ovat suosittu, suosimaton, hyvä, huono?

    Katselin jonkun taiteilijan valokuvia joiden kohteena oli erilaisia paskoja.
    Katsominen oli vaikeaa, koska en ole mieltynyt paskaan.
    Teosten brutaalius leikkasi hienosti

    Vastaus

  2. Taide ei ole ihan niin yksinkertaista, että teos on joko virheetön tai virheellinen.

    Tarkoitin tuolla lauseella tilannetta, jossa kriitikko ei ole ymmärtänyt jotain uutta, ja sitten hän joskus myöhemmin alkaakin ymmärtää sitä. Joskus prosessit ovat pitkiä. Jopa vuosien mittaisia. (Taiteen vastaanottaminen on luova teko, jota ei voi pakottaa, väittäisin.) Pitäisikö jotain siis pitää ei-taiteena (tai suhtautua siihen muuten negatiivisesti) aina, jos niin on tehnyt nähdessään sitä ensimmäisen kerran?

    Toki tiedän, että Saatchi kirjassa käy niiden kimppuun, jotka vaihtavat puolta tietoisesti, vain saadakseen olla kulloisenkin aallon harjalla.

    Vastaus

  3. Posted by tomi on 27 maaliskuun, 2010 at 7:50 pm

    No ehkä tässä on pääpointtina että tyhmällä amatöörikriitikolla ei saa olla valtaa.
    Kai vaikeasti avautuva taide on jätettävä muhimaan ellei se konsultoinninkaan jälkeen avaudu.
    Taiteilijan historiaa tarkastelemalla saa viitteitä siitä että avautumakohtia saattaisi löytyä lisää.

    Jos tilanne on oikeasti se, että kriitikoksi pääsee kuka tahansa ja päätoimittaja ei välitä, niin siinä ansaitsevat molemmat saada kenkää.

    Kriitikko, jolla on kaikki tieto, analysoi teoksen tyhjäksi mysteereistä.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: