Tiivis tarina Muumien historiasta

Tove Jansson ja muumit. Muumimuseo (Tampere-talo, Tampere) 9.8.2017-?

–

Tänään se tapahtui: kävin uudessa Muumimuseossa Tampere-talossa.

Osasin odottaa, etten löydä sitä (olen huono löytämään asioita), joten kun lipunmyynnin jälkeen (se on heti pääovella) jäin seisomaan keskelle aulaa tajuamatta yhtään, minne mennä, en heti hätääntynyt. Lopulta, kun kävelin ees taas ja etsin opastetta, jonka avulla suunnata, näin kauempana seinässä pienen, mustan lätkän, jossa oli valkoinen ääriviivapiirros Muumista. Kun kävelin sitä kohti, museokin löytyi.

Museossa on – piirustusten suojaamiseksi tietysti – varsin pimeää. Siellä on suorastaan synkkää. Valaistuksena on spottivaloja, jotka luovat mustia varjoja jo valmiiksi pimeään, no, pimeyteen.

Museo on monessa huoneessa ja ainakin kahdessa kerroksessa. Voi olla, etten löytänyt kaikkea, koska menetin tilantajuni kun seikkailin siellä hämäryydessä. Mukavana bonuksena museon kokolattiamatto on niin pehmeä, että aloin tuntea lattian keinuvan jalkojeni alla. (Efekti oli todella omituinen. Toivon, ettei muita ala siellä heiluttaa ihan yhtä paljon kuin minua tänään.)

Etsin vasta avautunutta Tove Jansson ja muumit -näyttelyä. Se löytyi ihan museon perältä.

Näyttely on tiukan informatiivinen. Seinätekstit ovat lyhyitä ja napakoita, muutaman lauseen mittaisia. Perusasiat on kerrottu tiiviisti, ja sitten itse asiaan: kuviin.

On hellyttävää ja liikuttavaa nähdä ensimmäisä muumeja. Aluksi Muumipeikko on jonkinlainen signeeraus. Se istuskelee piirrosten nurkassa. Sateisessa kuvassa sillä on oma sateevarjo.

Vähitellen muumeista tulee oma kansansa. Ne saavat näkyvyyttä sarjakuvina ja sitten kirjoina. Eri vuosikymmenten kirjankansia on mielenkiintoista katsella.

Muumeista tulee vähitellen tuote. On Muumi-astioita ja -kankaita (tätä kehityskaarta voi seurata lisää museon kaupassa).

Etukäteen luin uutisia mustista muumeista, joita nyt on ensimmäistä kertaa (?) esillä. Näistä olisin halunnut tietää lisää. Ehkä kukaan ei tiedä niistä sen enempää? On vain muutama maalaus, joissa on mustia, mystisiä muumeja.

Näyttely on kiva, kuvapainotteinen ja helposti lähestyttävä. Vähän tosin häiritsi se, että huoneessa pyöri koko ajan video, jonka ääntä ei päässyt pakoon (on vaikea lukea pitkiä ruotsinkielisiä sarjakuvia seinältä, kun toiseen korvaan tulee suomenkielistä puhetta videolta).

Museo vaikuttaa kokonaisuutena kiinnostavalta, jännittävältä ja maagiselta paikalta. Ainakin lattian alle upotetut miniatyyrit ovat sellaisia, joita en ennen ole nähnyt, ja muutakin kiinnostavaa oli esillä. Jätin suosiolla suuren osan toiseen kertaan, koska tosiaan sain omituiset vibat niistä valoista ja ajattelin, että on paras poistua. (Äänten määrä vähän häiritsi, mutta ehkä siihenkin tottuu, jos museossa viettää pidemmän ajan.)

(Museossa ei saa kuvata, ja kirjoitan tätä klo 20.30, joten en voi lehdistökuviakaan mistään kalastaa. Pahoittelen siis kuvien puutetta.)

Siististi valaistunut (Näyttely: Namdakov)

Dashi Namdakov – Myyttien maailma. Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 5.5.2013 saakka.

–

Ilmeisen kitsch-sävytteinenhän tämä Dashi Namdakovin veistosnäyttely on. Suurin osa hahmoista voisi olla suoraan jonkin Disney-animaation hupaisia, mutta urheita ja suurisydämisiä sankareita. Pronssiveistosten pinta on hiottu, kiiltävä, täydellisen sileä.

Maailmassa, jossa on ihan riittävästi kaaosta, epävarmuutta ja huonoja uutisia, nämä veistokset edustavat sisäistä voimaa. Niiden nimetkin ovat sellaisia kuin Valaistunut.

Veistoksissa on paljon katsottavaa. Ensin: miten pronssi on tuon väristä? Sitten: miten tässä on tällainen liike? Sitten: mutta jopas on herttainen ilme tyypillä! Sitten: miksei tätä veistosta saisi kotiin 10 cm korkuisena miniversiona? Sitten: jestas, tuntuupa jotenkin meditatiiviselta tuijottaa tätä vatsakasta vanhaa soturia tällä tavalla. Sitten: tekisipä mieli silittää tätä veistosta. Sitten: pitäisiköhän jo siirtyä seuraavan luo, näitähän piisaa täällä tunneiksi.

Museossa ei saa valokuvata, mikä on tylsää, koska teen muistiinpanot näyttelyistä yleensä kameralla. Että en sitten tehnyt muistiinpanoja, mikä lie syynä, tekijänoikeudet varmaan. Kun suljen silmäni, näen näyttelystä erityisesti yhden teoksen. Se on pienoisveistos norsusta, hyönteisten keskelle kuin sateen mukana pudonnut keijukaismainen otus.

Teosten maailma on siten turvallinen, että teoksista saa paljon irti, vaikkei tietäisi niiden pohjalla olevista myyttien virroista mitään. Aika samankaltaisia monet veistokset ovat, mutta sitten on vastapainoksi ihan toisenlaisia, hevosenjouhista kudottujakin teoksia. Selittävät seinätekstitkin on tarjolla niille, jotka sellaisia kaipaavat.

Näyttely on sillä tavalla helppo, että teosten visuaalisuus on kuin fantasiaelokuvista lainattua. Ilmeisen puhuttelevia ne myös ovat, ainakin ajatellen sitä, miten monta suurta, julkista teosta taiteilija on saanut tehdä. Ja tulivat ne minunkin uniini, lentävät shamaanit.

Taiteilijan nettisivut: http://dashi-art.com/en/

–

Taidemuseon alakerrassa on nykyään Muumilaakso. Museo oli niin omiaan Metson alakertaan, että vähän tuskallista oli nyt nähdä vain osa hienoista vitriineistä ja maalauksista. Tämä Muumilaakso on enemmänkin näyttely kuin olotila (se entinen oli olotila). En tiedä, vähän harmittaa kaikkien puolesta. Muumilaakson, koska sen tila kutistui. Taidemuseon, koska nyt taidemuseo ei saa enää alakertaansa muita kuin Muumi-näyttelyitä.

Mutta ovathan ne Muumi-pienoismallit aina hurjan puoleensavetäviä. Itse olen lukenut Muumi-kirjoja vasta aikuisena, juurikin näiden Muumilaakson teosten viettelemänä. Ja taas tekee mieli sukeltaa tarinoihin.

Mutta silti jotenkin harmittaa.