Kaikki mukaan! (Näyttely: Terhi Kaakinen)

Terhi Kaakinen: Lapset. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 27.1.-15.2.2018.

–

Kun astun Galleria Rongaan, joudun heti keskelle lasten leikkiä. Yksi kurkistaa pylvään takaa, toinen on jäänyt harmittelemaan portaille. Terhi Kaakisen puuveistokset ovat ilmeikkäitä ja värikkäitä – niiden voi melkein kuulla puhuvan ja nauravan.

Vaikka osa veistoksista on pieniä, enimmäkseen puiset lapset ovat lähes oikean lapsen kokoisia. Ne on aseteltu ryhmiin: pienempi ujostelee ja hakee turvaa isommasta; toiset pelaavat ehkä littaa; kolmas on pukeutunut naamiaisasuun ja on puhkeamassa riemukkaaseen nauruun.

Yhtä tärkeitä kuin yksittäisten veistosten ilmeet ovat teosten suhteet toisiinsa. Tästä lapsikatraasta voisi luoda monia erilaisia tilanteita, niin elävästi he tuntevat ja ilmaisevat tunteitaan.

Näyttelystä jää hyvä mieli. Ketään ei ole suljettu ulkopuolelle, ja jokainen saa näkyä sellaisena kuin haluaa. Vaikka veistokset eivät pyri liikaan viimeistelyyn tai realismiin, niissä on paljon totta.

 

 

Todellinen satumaailma (Näyttely: Pive Toivonen)

Pive Toivonen – Matkakuvia maailmalta. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.1.-25.1.2018.

–

Pive Toivosen näyttely on samanaikaista matkustamisen riemua ja pysähtymistä. Matkallahan kaikki näyttää tallentamisen arvoiselta, mutta Toivonen on tallentanut hitaasti piirtämällä. Roomasta on tarttunut mukaan esimerkiksi Pantheonin kupolin keskipiste ja lintuja, ja matkoilta maailman ääriin majakka sekä muita maisemia.

Toivosen teoksissa on lempeyttä ja lämpöä. Niihin on tallentunut matkailun paras puoli: uuden näkeminen, rentoutuminen, uteliaisuus. Kaukana ovat saasteet, epätasa-arvo ja kolkuttava omatunto.

Näyttely saa maapallon näyttämään satumaailmalta, jossa kaikki on mahdollista. Vaikka ensimmäisessä teoksessa onkin viitteitä auto-onnettomuuksissa kuolleisiin kenguruihin, muu on unelmia ja niiden toteuttamista. Kahvilla ja viinillä maalatuissa sypresseissä kiteytyvät niin esteettinen ilo kuin makunautinnotkin. Iho alkaa kaivata lämpöön.

 

Istuhan alas, kun vielä ehdit (Näyttelyt: Wyrd Ritual Art; Sakari Kannosto)

Sakari Kannosto: Viimeiselle rannalle. Wyrd Ritual Art (Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen (os. Suhonen)): Duoteistinen asetelma. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 6.1.-29.1.2018.

–

Wyrd Ritual Art -nimen alla toimii taiteilijapari Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen. Wyrd tekee rituaalista taidetta, jota nyt on Mältinrannassa esillä kaksiosaisen teoksen verran.

Teospari Jumalatar ja Jumala koostuu hiilipiirroksista, palavista kynttilöistä, puutuoleista, joilla katsoja saa istua sekä musiikista. Koska toisen teoksen mp3-soitin oli epäkunnossa, kuulin vain toiseen liittyvän äänimaailman. Se oli rumpumusiikkia, rytmikästä ja intensiivistä.

Teos on hyvin kokemuksellinen. Millään muulla ei ole merkitystä kuin katsojan-kuulijan kokemuksella. Minulle ei tarjota taustatietoa rituaaleista, joihin teos ehkä pohjautuu. Katselen toisiinsa kietoutuneita käärmeitä ja kuuntelen rummun tuminaa.

Mustavalkoisissa piirroksissa on käärmeen lisäksi muutakin klassista symboliikkaa: mustavalkoruutuja, pyramideja, solmuja. Koska en ole uppoutunut syvälle symbolismin historiaan, en tunne näiden symbolien kaikkia merkityksiä. Katselen niitä, mutta ne eivät puhu minulle.

Pidän siitä, että minut kutsutaan istumaan teoksen luona pitkään. Jos en saakaan teoksesta kaikkea irti, se johtuu omasta lähestymistavastani – kaipaan tietoa tämän oudon edessä, enkä voi heittäytyä teokseen, koska en tiedä, mihin heittäytyisin ja miten.

–

Sakari Kannoston näyttelyn nimi Viimeiselle rannalle tuo mieleen lähes samannimisen kirjan ja elokuvan ja kappaleen. Niissä kaikissa ydinlaskeuma on tuhonnut suurimman osan maapallosta, ja Australiassa seurataan säteilyn saapumista tuhoamaan ihmiskunnan viimeisetkin rippeet.

Kannoston teokset ovat suuria ja dramaattisia. Videoteoksessa on valtava määrä ruutuja, joilla vesi virtaa (ja kun astuu lähemmäs, alkaa jostakin kuulua varsin häiritsevä ääni, joka tuo mieleen lähinnä tärykalvon naputtelemisen neulalla). Leikkimökistä on tullut transformer-robotti. Matkalaukut ovat päällystäneet koko maapallon, ja niistä on rakentunut Arkki, jolle ihmiskunta yrittää pelastaa itsensä.

Näyttelyssä on myös huumoria. Kaksipäiset kylpyankat näyttävät juuttuneen päättämättömyyden tilaan. Eikä valurautainen viemärinkansikaan viestistään huolimatta ole kovin vakavamielinen: sen vaakunassa on uppoava vene.

Kaiken suuren keskellä arkiset surrealismit toimivat minulle parhaiten. Maailman tila on niin suuri asia pureskeltavaksi, että mieluiten sitä pureskelee pienissä ja keveyteen pyrkivissä osissa.

 

 

 

Kahvilataidetta & sähköä Tallinnassa

Hei, ja pitkästä aikaa! Pidin vähän katselulomaa (eli katselin, mutten kirjoittanut), mutta vaikeaahan se oli, joten kerron teille parista näyttelystä nyt:

Kävin Tallinassa vuoden ensimmäisenä tiistaina. Jos tunnette Tallinnan taidemuseoskeneä, tajuatte, että tiistaisin (näin talvikaudella) taidemuseot (ja melkein kaikki muutkin museot) ovat siellä kiinni. Mitä siis tehdä?

Googlailin museoita sen verran, että löysin avoinna olevan Eduard Vilde -museon. Kävelyreitti sinne on mitä mukavin, kunhan vähän välttelee isoimpia autoteitä.

Kirjailija Eduard Vilden (1865-1933) kotimuseossa on huimia asioita, kuten käsinmaalatut tapetit ja juokseva vesi makuuhuoneessa. Museon työntekijä opasti minua ystävällisesti, vaikkemme löytäneet yhteistä kieltä.

Mutta se, mikä minut museoon erityisesti veti, oli yläkerran näyttely Gone with the Coffee. Ehdin sinne paria päivää ennen sen päättymistä (se suljettiin loppiaisena). Näyttely käsitteli kahviloiden merkitystä virolaiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen. Miten mahtava näkökulma, ja toteutus sitten? Sekin oli hieno.

Pieneen näyttelytilaan oli luotu oma kahvilansa. Siellä oli pöytiä ja tuoleja ja kahvia, jota sai istuskella juomassa. Seinille oli ripustettu kahvila-aiheisia maalauksia ja katkelmia kirjoista (viroksi, joten en ikävä kyllä ymmärtänyt niitä). Näyttelytilassa oli myös rautalangasta väänettyjä haamutuoleja, joissa taiteilijoiden ja kirjailijoiden haamujen voi hyvin kuvitella istuskelevan.

Olin ihan innoissani. Tällaisen mininäyttelyn haluaisin joskus nähdä Suomessakin. (Itsehän keräilen teeaiheisia taideteoksia, mutta kokoelmani on vasta hyvin, hyvin alussa.)

Entä sen jälkeen? Jotain aivan muuta: lähellä satamaa on Energian oivalluskeskus. Entisen sähkölaitoksen tilat ovat jo sinällään näkemisen arvoiset, mutta parasta on koko museon interaktiivisuus. Kaikkea saa kokeilla.

Alimman kerroksen kojeet käsittelevät erilaisia ilmiöitä ääniaalloista valoon. Ylemmissä kerroksissa päästään sähkön pariin, ja tarjolla on melko jänittäviä vempeleitä testattavaksi.

Vähän jäi harmittamaan, että keskuksen salamanäytös alkoi juuri siihen aikaan, kun minun piti jo olla laivassa palaamasa Suomeen. Ehkä ensi kerralla sitten.