Suuri punainen ovi. Sellainen johtaa Pyynikin Trikoon rakennukseen, jossa sijaitsee Erno Peltosen työhuone. Työhuoneella on suuri merkitys taiteilijalle, joka sanoo, ettei ole koskaan maalannut missään muualla (hänen edellinenkin työhuoneensa oli Pyynikin Trikoolla). Työhuoneesta on muodostunut hänelle toinen olohuone, jossa hän saattaa myös lukea tai korjata polkupyörää.
Olen tullut tapaamaan Peltosta kysyäkseni häneltä muutaman perustavanlaatuisen kysymyksen. Taiteilijan edellisestä näyttelystä on kuukauden verran aikaa, eikä häneltä ole tänä vuonna tulossa muita yksityisnäyttelyitä – tarkoitus on keskittyä uusiin maalauksiin. Mitä taiteen tekemiseen kuuluu?
– Ei minulla koskaan ole sellaista, etten tietäisi, mitä maalaisin. Enemmänkin haasteena on valita mielessä pyörivistä ideoista ne, jotka kannattaa toteuttaa, Peltonen kertoo.
”Searching for tomorrow II”
2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)
Okei, ei siis tyhjän kankaan kammoa ainakaan. Yritän pelotella Peltosta itsekritiikillä. Että onko sitä, ja missä vaiheessa sille sopii antaa tilaa?
– Enää en mieti tekemistä niin tarkkaan, ettei käy niin, etten pystyisi tekemään mitään. Kriittisyys on kyllä silti läsnä jokaisessa työvaiheessa. Enemmän se kriittisyys minulla liittyy kuvan tyyliseikkoihin ja maalausteknisiin juttuihin kuin sellaiseen, että alkaisin rajoittaa ideoitani, hän sanoo.
– Kun kuvan saa jollakin tavalla itsestään ulos, näkee, onko se käyttökelpoista materiaalia vai ei. Usein sitten katselen niitä maalauksia ja lajittelen ihan kylmästi, että tuo on hyvä, tuo on huono.
Ajatus huonoista teoksista kiinnostaa. Mitä niille tapahtuu?
– On paljon töitä, joita en itse koe vahvasti oman tyylisiksi, mutta sitten joku toinen näkee ne, ja saa niistä paljon irti. Niin että ei oikeastaan kannata liikaa miettiä sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sen saa kyllä sitten kuulla muilta.
Entä toisin päin? Unohdetaan kriittisyys ja pohditaan saavutuksia. Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut?
– Pidän kyllä saavutuksena, tai ehkä ainakin siunauksena sitä, että saan tehdä sitä, mikä on minulle tärkeää. Että minulla on työhuone ja mahdollisuus maalata. Se on kyllä suurin ilonaihe.
Toisaalta, Peltonen toteaa, deadlinet motivoivat tekemään teoksia valmiiksi ja selkeät tavoitteet pitävät liikkeellä. Mutta sitten kuitenkin taiteilijan työhön liittyy niin paljon toisenlaisiakin kokemuksia: apurahahakemuksiin vastataan hylkäyksillä ja näyttelyaikoja voi hakea, muttei niitä aina saa. Sellaisina hetkinä on pakko miettiä, mikä tässä kaikessa on parasta. Ja se on maalaaminen, se yksinkertainen (vaikkei millään tavalla itsestään selvä) asia, että saa tehdä taidetta.
Inspiraatioon Peltonen ei kuitenkaan omalla kohdallaan usko.
– Inspiraatio voi olla liikkeellepaneva voima, mutta maalaaminen muuttuu sitten työksi. Teos valmistuu, kun sitä vain jaksaa tehdä. Jotkin teokset kyllä syntyvät siinä paljonpuhutussa flow-tilassa, mutta toiset vaativat enemmän puurtamista, hän kertoo.
– Se on kyllä hienoa, miten maalaus kuljettaa itse itseään, kun sille antaa aikaa. Mitä enemmän maalaa, sen helpommaksi se muuttuu.
Maalatessaan taiteilija pyrkii olemaan ajattelematta tulevaa katsojaa, vaikka hän toteaakin, että jos näkee sen vaivan, että vie teoksensa näytille ja odottaa jonkun tulevan katsomaan niitä, on tietysti tärkeää ajatella myös sitä, mitä annettavaa niillä teoksilla on. Päällimmäisenä hän toivoisi katsojan saavan näyttelystä irti uutta näkökulmaa. Varsinkin, jos aiheet ovat samaistuttavia, ne voivat antaa katsojalle uudenlaisia tapoja ajatella ja nähdä asioita.
– Maalatessani ajattelen enemmän kuitenkin sitä, miten maalaus toimii maalauksena. Se on vähän kylmä ja tekninen tapa pureskella maalausta, ajatella sitä maalauksen oman kielen kautta.
”Muistoksesi” (In memoriam)
2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)
Koska haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn lopuksi vielä Peltosen omasta suhteesta taidekritiikkiin. Onko kritiikillä merkitystä taiteilijalle itselleen (jos jätetään nyt taidekritiikin yhteiskunnalliset merkitykset keskustelun ulkopuolelle kokonaan)?
– Taidekritiikkiin liittyy jokin ajatus vakavuudesta: että sanotaan, onko taide hyvää vai ei. Itse luen kritiikkejä enemmänkin kertomuksena siitä, mitä taiteilija tekee. En niinkään lue niitä selvittääkseni, onko kriitikko tyytyväinen näkemäänsä taiteeseen, Peltonen aloittaa.
Kritiikki toimii hänelle myös tutustumisena uusiin tekijöihin.
– Luen kritiikkejä sellaisten taiteilijoiden näyttelyistä, joita en tunne. Kritiikki toimii ensikosketuksena heidän taiteeseensa. Mutta kyllähän se lisää mielenkiintoa, jos kriitikko suitsuttaa jotain näyttelyä tosi paljon. Sitä kautta kritiikit vaikuttavat myös mielipiteen muodostumiseen.
Omista näyttelyistään tai teoksistaan kirjoitettua kritiikkiä Peltonen kuvaa usein yllättäväksi:
– Se yllättää, millaisilla sanoilla kirjoittaja kuvailee teoksiani. Lukeminen auttaa käsittämään omaakin tekemistä uudella tavalla.
Nämähän ovat kuin kolmiulotteisiksi ponnahtaneita kuvia vanhoista anatomiankirjoista, ajattelen Carita Ahlqvistin pellavakuituteosten edessä. Kuvia, tai näytteitä, jotka on säilötty vuosisadoiksi mitä kummallisimmilla aineilla ja käsittelyillä. Pellavakuidun pinta on hauras ja ohut kuin kuiva iho. Toisaalta veistoksissa on massaa: ne valuvat seinillä, riippuvat raskaina nahkanauhoissaan.
Nokkonen 