Archive for huhtikuu 2016

Jokainen teko on musiikkia (Näyttely: Sándor Vály)

Sándor Vály: Young Dionysos, 2015: maalauksia, filmejä, pianoja ja valokuvia Young Dionysos -sarjoista. Grafiikanpaja Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 13.–30.4.2016.

valy

Mystinen, ei silti vieraannuttava. Ei tahallisen vaikea vaan teoksen ehdoilla etenevä. Kaunis, brutaali, rehellinen. Tällaisia adjektiiveja pulpahteli mieleeni, kun kävelin Sándor Vályn näyttelyssä grafiikanpaja Himmelblaussa.

Teoksissa pianoa lähestytään kuin vastustajaa kamppailulajissa: kunnioittaen, mutta armottomasti. Lopulta piano tosin hakataan pirstaleiksi.

Tanssija tanssii rikkomisen teosta syntyvän musiikin tahdissa. Hänen liikkeissään ei vaikuta olevan mitään opeteltua, vaikka ne toki ovat pitkällisen hiomisen tulos, koko tanssijan ruumis on.

Valokuvissa projektin etenemistä voi seurata pysähtyneinä hetkinä. Videolla vääjäämättömyys korostuu: se, mikä hajoaa, ei enää voi tulla ehjäksi, ja se osa tanssijan sielua, joka videolle tallentuu, ei enää koskaan voi tulla ei-nähdyksi.

 

Mainokset

Terveisiä satumaista (Näyttely: Tiina Poutanen)

Tiina Poutanen: Huhtikuun kala. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere). Näyttely ehkä huhtikuun ajan (?) 2016.

Kuva näyttelyn osasta Lastenhuone.

Kuva näyttelyn osasta Lastenhuone.

Galleria Koppelo on muuttanut isoon tilaan Kauppakadulla, ja gallerian avaavana näyttelynä on Tiina Poutasen Huhtikuun kala. Esillä on jonkin verran samoja teoksia kuin viime syksynä Mältinrannassa, mutta kun paikkaa ja teosyhdistelmää muutetaan, koko tarina muuttuu. Tämä näyttely varisuttaa sadun hippusia kaiken arkisen päälle.

Yhden kokemuksen sain jo ennen kuin astuin galleriaan. Kauppakadulla on remonttitelineitä, joiden alta galleriaan on kuljettava, ja telineeltä putosi jotain päähäni. ”Oho, siinä oli joku alla”, sanoi työmies toiselle.

Galleriassa päähäni putoilikin sitten sanoja ja satumaisia kuplia. Maisemakuplissa Poutanen tuntuu sanovan, että a) kaikkea tärkeää tulee suojella ja b) meillä on vielä tällaisia kuplia, joissa satu pysyy elossa.

Liikuttavat, kirjoja lukevat Mielieläimet rohkaisevat nekin uskomaan nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Meillähän on kirjoja ja niitä lukevia eläimiä; mitä muuta me voisimme enää toivoa?

Näyttelyn nimiteos Huhtikuun kala on kaksiosainen hiilipiirros, jonka läpi ikkunan valo kuultaa. Se on ylistys mielikuvitukselle, mustavalkoisen todellisuuden ylle kohoava ajatusten runsaus. Sellaisena näyttely jää mieleeni, kun poistun (ja nyt katselen tiiviisti taivaalle, ettei sieltä putoile enää päälleni mitään).

 

Tarkennus (sisäiseen) maisemaan (Näyttelyt: Sirkku Rosi & Timo Marila)

Sirkku Rosi — LIMBO². Timo Marila — Vaihdan Maisemaa – Landescapist. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 23.4.-10.5.2016.

Yleiskuva Sirkku Rosin näyttelystä.

Yleiskuva Sirkku Rosin näyttelystä.

Sirkku Rosin akvarelleissa ihmiset ovat alasti tunteidensa vietävinä. Toisinaan riiputaan ylösalaisin kuin yhteenietoutuneet lepakot, toisinaan ajaudutaan käsirysyyn. Maailmassa on surrealismia: kanit juoksevat karkuun, limbotanko on viritetty kahden istuimettoman tuolin välille.

On ikään kuin pakko kiertää aina uudelleen jonon jatkoksi ja limbota kepin alta toiselle puolelle. Istuminen on mahdotonta. Multakasat tuolien alla viittaavat elämään ja kuolemaan. (Miten pahalta tuntuukaan haudata ihminen maahan. Hänet vain jotenkin jätetään sinne, piilotetaan, ettei hän ole enää tiellä. Ja sitten kuitenkin tuntuu hyvältä, kun kevät puhkaisee maan täyteen vihreää. Meillä on kummallinen suhde multaan.)

Rosin vaalean ihon väriset maalaukset ovat lempeitä katselmuksia ihmisen absurdiin päänsisäiseen elämään. Aina välillä on rauhallista, välillä menee painiksi.

Timo Marila: You cloud be Mine.

Timo Marila: You cloud be Mine.

 

 

 

 

 

 

 

Timo Marilan Vaihdan Maisemaa -näyttelyn aloittava installaatio jää minulle vieraaksi. Tai no, onhan siinäkin kyse maisemasta, pinnanmuodoista, joita esineyhdistelmät tuottavat.

Prosec-tulosteet (en tiedä, voisiko tässä yhteydessä puhua valokuvista, graafisesta taiteesta vai mistä) sen sijaan imaisevat mukaansa vaihtoehtoisiin tiloihin. Tilat ovat kummallisia, usein loistavan värisiä ja paikoin vaikeita hahmottaa. Maisemat pelkistyvät geometrisiksi kuvioiksi kiiltävällä pinnalla. Välissä saattaa olla jopa pikseleitä.

Pelinkaltainen maailma on irti minusta, kuin ruudun toisella puolella. Tiedän, etten pääse sinne koskaan, mutta haluan katsoa. Läheltä.

 

Tekee hyvää katsoa (Näyttely: Tuomo Saali)

TUOMO SAALI: Pala taivasta. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 22.4.–11.5.2016.

Nocturne.

Nocturne.

Okei, käsitellään se romantiikka nyt tästä ensin alta pois. Tuomo Saalin maalauksissa on massiivisia pilviä ja maisemia, ja pieniä ihmisiä maisemien keskellä. Tulee mieleen Caspar David Friedrich ja hänen vaeltajansa.

Tämä on kuitenkin vain pintaa, koska Saali maalaa toisenlaisia kohtaloita. Hänen ihmisensä ovat todella pieniä, ja hänen taivaissaan on voimaa, joka musertaa. Ei siis mitään sellaista, että romanttinen sankari katselee kallionkielekkeeltä alaspäin, ehkä jopa hallitsee maisemaansa jossain määrin.

Kyllä Saali siitä huolimatta romantiikkansa tuntee. Hänellä on maalaus nimeltä Ylevä (Sublime), ja subliimin käsite on varsin merkittävä osa romanttista maisemamaalausta. Subliimi luo katsojalle varsin vahvoja tunteita. Tunneskaalaan kuuluu ihastus, vaarantunne ja jopa kauhu, ja yleensä tunne liitetään nimenomaan luontoon. (Hassua kyllä, Saalin Ylevä on pienin teos koko näyttelyssä. Olen haistavinani tässä jonkinlaisen kommentin siihen, että tätä subliimin käsitettä varmaankin aina tarjotaan selittämään hänen maalauksiaan.)

Näyttelyn maalauksista näkee ensin pilvimassat ja ihmiset, siis sisällön. Kun samankaltainen (joskin aina huomattavasti erilainen) maisema toistuu monta kertaa, alkaa maalauksista nähdä niiden pinnan ja tekniikan. Yhtäkkiä pilvet muodostuvatkin maaliläiskistä ja vuori on valutettu kankaalle. Kaikki tämä saa arvostamaan teoksia vielä enemmän: että ne on oikeasti tehty, jokainen niistä, suunnattomalta vaikuttavalla innolla toistuvasti samaan tematiikkaan ja kuva-aiheeseen.

Ihailen tätä omistautumista.

Toisinaan taivaat tuntuvat syövän ihmiset sisäänsä, välillä maisema rauhoittuu. Joka tapauksessa niitä tekee hyvää katsoa.

 

”Teoksella ei ole alkua eikä loppua.” Haastateltavana Samuli Laurinolli

Nokkosen taiteilijahaastattelujen sarja jatkuu: Samuli Laurinolli vastasi muutamaan kysymykseeni sähköpostilla.

SAARI, 2015, akryyli kankaalle, 80x100cm. Kuva: Samuli Laurinolli.

SAARI, 2015, akryyli kankaalle, 80x100cm. Kuva: Samuli Laurinolli.


 

RJ: Millaisella filosofialla teet taidetta? Mistä teos alkaa?

 
SL: Teoksella ei ole alkua eikä loppua.
 
En ajattele olevani taiteilija, joskus jopa häpeän sanan käyttöä. Koen tekemisen olevan luovaa toimintaa, joka on ajoittain saatettava fyysiseen olomuotoon. Huomaan tämän tarpeen lähes kaikessa tekemisessä: mietin usein myös käyttöesineille tai joillekin käyttäytymistavoille uusia ratkaisuja ja miten/mihin asian voi soveltaa.
 
Taiteen tekemisen hienous on siinä, että lähdetään ”tyhjästä tilasta”. Siinä ei tarvitse olla mitään, mikä ei kiinnostaisi tai herättäisi omaa uteliaisuutta. Sillä ei tarvitse olla funktiota. ”Tyhjä tila” täytetään omien ajatusten, historian, ympäristön tuomilla kokemuksilla ja toteutetaan se.
 

RJ: Mitä teet, jos tulee valkoisen paperin kammo? Tai jos motivaatio notkahtaa kesken työskentelyn, mikä kannustaa jatkamaan? (Vai tapahtuuko sellaista?)

 
SL: Vaikeimpia teosten aloittamisessa ovat useimmiten käytännön seikat. Milloin ja miten ehdin tehdä juuri tämän teoksen? Sopiiko se siihen linjaan/teemaan, jota kulloinkin olen suunnitellut?
 
Kiireisen elämäntilanteen ja kokemuksen myötä teosten aloittaminen on vaikeampaa kuin nuorempana. Tiedän liiankin hyvin kuinka kauan jonkin asian toteuttaminen kestää. Silloin jokin saattaa jäädä tekemättä, koska tietää, ettei voi viedä prosessia loppuun riittävän nopeasti, jotta siinä säilyisi miellyttävyyden kokemus. Tunne tekemisessä on tärkeä tekijä ja ilman sitä teoksesta ei tule niin onnistunut kuin olisi halunnut. Sinällään ideoita on riittävästi, aikaa ei.
 

RJ: Missä vaiheessa työskentelyä saa olla itsekriittinen?

 
SL: Itsekriittisyys on ehkä vaikeimmin hallittavia asioita omassa tekemisessä. Mikään ajatus tai teko ei ole riittävän hyvä, jotta siihen olisi täysin tyytyväinen. Se hetki, jolloin ei ole vielä ehtinyt pohtia muita näkökulmia tai ehtinyt vetää siveltimen vetoa toisen kerran toiseen suuntaan, antaa pienen onnistumisen tunteen. Ajatuksen, että tässä oli kaikki kohdillaan.
 
Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni epätäydellisyys on täydellisyyttä. Roso ja epäonnistumiset tekevät teoksesta (niin kuin elämästäkin) mielenkiintoisen. Töissäni juuri täydellisyyden kuvaus näyttäytyy usein pintana, irrallisina kerroksina, jotka suojaavat todellista tapahtumaa. Sitä, minkä oikeasti haluaisin nähdä. En varsinaisesti pidä mysteereistä, mutta kutkuttavaa on kuvitella, mitä tapahtuu avatun esiripun takana. Silloin kun luulemme näkevämme kaiken.
 
Itsekriittisyydestä vielä: sanonnan kliseisyydestä huolimatta aika on monesti armollinen. Vanhat teokset, joita joskus katselee, ovatkin ihan mielenkiintoisia, vaikka niitä tehdessä epäilinkin.
 

RJ: Millainen suhde sinulla on työhuoneeseen? Työskenteletkö yleensä kotona? Miten rajaat työajan?

 
SL: Fyysiseen työskentelyyn käytetty aika on jostain syystä ollut aina helppo rajata. Tällä hetkellä työhuone sijaitsee kotona yhdessä vaimoni taidemaalari Salla Laurinollin kanssa. Työtilaan mennessä pääsen aina heti ”työmoodiin”, eikä myöskään poistuminen tuota vaikeuksia. Ainoastaan silloin, kun tiedän olevani menossa palkkatöihin työskentelyn jälkeen, saattaa ajatus siirtyä jo tuleviin töihin. Olen mielestäni melko tunnollinen työntekijänä ja haluan tehdä myös työt toisen alaisena kunnolla.
 
Perheellisenä, suht aktiivisena ihmisenä olisi hyvä saada aikaa enemmänkin taiteen tekemiseen. Olen ihan tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen, pitkän tauon jälkeen on aikaa alkanut järjestyä sopivista väleistä.
 

RJ: Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut taiteilijana saavuttaa?

 
SL: Eniten olen tyytyväinen tekniikkaan. Se ei ole este päämäärien saavuttamiseen. Luonteeltani taidan olla ikuinen etsijä, haaveilija, enkä tiedä saavutanko ikinä mitään, mihin voisin jäädä paikoilleni ihailemaan.
 

RJ: Ja koska tämä haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn vielä: Mikä merkitys taidekritiikillä on sinulle? Luetko yleensä kritiikkejä, sinulle tuttujen tai vieraiden taiteilijoiden näyttelyistä, ja miksi?

 
SL: Luen aina kaikki kritiikit, kun niihin törmään, mutta varsinaisesti en niitä etsi vain lukemisen ilosta. Jonkinlainen suhde taiteilijaan täytyy olla tai tulla, jotta voin verrata kritiikkiin omaa mennyttä/tulevaa kokemustani, oli taidelaji mikä tahansa.
 
Oikeastaan kritiikkien merkitys itselleni painottuu eniten kritiikin huolellisuuteen (tämä koskee siis ketä tahansa taiteilijaa). Jos kriitikko on ylimielinen, se paistaa läpi nopeasti. Silloin voi suututtaa, jos lahjakas taiteilija on käyttänyt kuukausia, ehkä vuosia jonkin asian tekemiseen, eikä kriitikko ole vaivautunut katsomaan asiaa sen tarkemmin. Vaikka esim. taiteilijan näyttely ei olisikaan kovin onnistunut, hyödyttääkö se ketään ”jyrätä” sitä ylimalkaisesti? Näitä näkee onneksi enää harvoin. Eikä tällaista ole onneksi sattunut omalle kohdalle. Kyllä se loukkaisi, muttei muuttaisi kuitenkaan omaa tekemistä.
 
Parhaimmillaan kriitikkojen tutkiva, innostunut asenne auttaa löytämään itsellekin uusia juttuja teoksista. Tykkään lukea varsinkin musiikkikritiikkejä, niitä joissa asiantunteva kriitikko yhdistää kritiikkiin myös yleistä historiaa laajemmin (ei vain siis taiteilijan historiaa). Tämä johtuu siitä, etten tunne musiikin tekijöitä kovin hyvin, ja on hienoa löytää aina jotain uutta. Olen tehnyt monia hienoja löytöjä kriitikkojen ansiosta, kiitos heille siitä.

 

Taidesuunnistus!

On taas se aika vuodesta, kun palellaan Taidesuunnistuksen etappien välillä (23.-24.4.2016)! Kohteita on paljon, joten valinnanavaraa riittää.

Teen jonkinlaisen (todennäköisesti Itä-Tampereelle keskittyvän) kierroksen tänään Instagramissa, joten sieltä minut löytää, jos kiinnostaa.

 

Aineettomuutta ja kauniita esineitä (Hiekan taidemuseo)

Hiekan taidemuseo (Pirkankatu 6, Tampere)

Avoinna ti – to 15 – 18, su 12 – 15.

Hei,

kävin tällä viikolla näyttelyssä, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Ehkä olisi auttanut, jos en olisi ollut Hiekan taidemuseossa juuri kamarimusiikkikonsertin aikaan, jolloin olisin voinut katsella näyttelyyn liittyvän videon. En tiedä; en ehkä ole käsitteellisin ihminen maailmassa, ja tuntuu siltä, että tässä olisi tarvittu äärimmäistä käsitteellisyyttä.

Joka tapauksessa Yves Klein ja 160 g kultaa -näyttelyssä on esillä Pierre Descarguesin valokuvia taiteilija Yves Kleinin Aineettoman kuvallisen herkkyyden vyöhykkeen luovutusseremoniasta (10.2.1962). Niissä Klein heittää kultapaloja Seineen. Näyttelystä voi lukea lisää museon sivuilta.

Muuten museo oli helpommin lähetyttävä. Esillä on hämmästyttävää esineistöä, sellaista jota yleensä näkee vain Hercule Poirot -elokuvissa. Muumion käsi! Hopeapokaaleja! Kultakauden taidetta! Huonekaluja niin täynnä koristekaiverruksia, että niiden alle tekee mieli ryömiä katselemaan lisää.

Kaupungin keskustassa museon ajattomuus korostuu. Tuntuu siltä, että huoneet ovat olleet muuttumattomina vuosikymmeniä, ja kaupunki on kasvanut niiden ympärille. Ikkunasta näkee bussipysäkin.

(Museossa ei saa valokuvata, joten ohjaan kuvannälkäiset taas museon sivuille.)