Uskon ihmeisiin (Näyttely: Mikael Pohjola; Eila Kinnunen)

Mikael Pohjola: Veistoksia harharetkistä; Eila Kinnunen: Maalauksia.

Taidekeskus Mältiranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 26.3. – 12.4.

Harharetkistä.

Harharetkistä.

Totesin viikko sitten, että varmin tapa saada pääni lyömään tyhjää on kysyä minulta, mitä mielenkiintoisia näyttelyitä olen viime aikoina nähnyt. Nyt on tälle keväälle vakiovastaus valmiina: voin sanoa nähneeni Mikael Pohjolan näyttelyn Mältinrannassa. Tiukoille se menikin (mutta te ehditte vielä tänään tai huomenna). Viikon flunssa ja yhtäkkiä näyttelyt hujahtavatkin ohi!

Mikael Pohjolan Veistoksia harharetkistä on haikeankaunis ja nostalginen näyttely. Veistoksissa on sellaista ajatonta esineistöä kuin ruosteisia vaakoja, shakkinappuloita, liitutauluja ja erilaisia pylväiden kappaleita, palloja. Suuri, puinen laiva keikkuu puisilla aaloilla keskellä galleriaa.

Kaikki alkaa Dead Calm -installaatiosta, jossa vesi on niin tyyni, että edes pöydällinen mittausvälineitä ei reagoi. Siitä jatketaan Antipodiin, maapallon vastakkaisilla kohdilla oleviin pylvästorneihin. (Miten usein muuten tulee oikeasti ajatelleeksi, että toisella puolella maapalloa ollaan pää alaspäin verrattuna toiseen puoleen? Siis tokihan sen tietää, mutta milloin sitä ajattelee? Antipodin edessä ajattelen sitä.)

Jos ei nyt, niin milloin (yksityiskohta).

Jos ei nyt, niin milloin (yksityiskohta).

Näyttely on kuin kertomus löytöretkestä, jolla käyneillä ei ole muuta yhteistä kieltä kuin kuvakieli. On tehty merkintöjä merien ja tuulien mitoista, siitä miltä meri milloinkin näyttää. On piirretty reittiä, joka kulkee ensin karttaa pitkin ja sitten kokonaan kartalta pois. On rakennettu meri puunkappaleista, veistetty hyrriä kuvaamaan liikettä ja liikkumattomuutta.

Harharetkistä-teoksen posliinilautasiin on jäänyt valkoinen alue, kuin karttaan aikana ennen kuin koko planeetta oli kartoitettu. Samanlaista tyhjää voi olla missä tahansa, laivan sisällä, ihmisten suhteissa toisiinsa. Kartoittamattomia alueita, hirviöiden asuinsijoja.

Suurista esineistä tulee surumielinen olo. Samaa surumieltä on liitutauluissa, joista on melkein pyyhitty liidunjäljet pois. Surettaa, ettei tiedä, mihin laittaisi liitutauluhuonekaluja tai mitä tekisi kaikille elämän jättämille jäljille. (Hetken ajattelen teoksia yksin, jossakin hämärässä varastossa. Pölyä. Itkettää – toivon niille valoisia koteja.)

Kun saavun Suunta kohti aamua -veistoslaivan keulakuvan luo, hämmästyn aidosti, kun keulakuvaihminen ei avaa silmiään. Näyttely on saanut minut uskomaan ihmeisiin.

Muuri.

Muuri.

Mältinrannan toisena näyttelynä on Eila Kinnusen Maalauksia. Kinnusen kasvit ovat hyönteismäisiä, ne kurottavat köynnöksillään parempaa otetta ympäristöstään. Lehdet näyttävät heinäsirkan päältä, ja yhtäkkiä on katsottava uudestaan. (Ei, se oli vain lehti, jolla valo leikkii.)

Kinnunen osaa valita kasvien taustoille värejä, jotka eivät ihan taistele huomiosta kasvin kanssa. Väreistä tulee välkettä lehtien takana, valoa, joka heijastuu lehtien läpi. Herkullisia yhdistelmiä.

Advertisements

One response to this post.

  1. […] Onko tuo linnun lentorata? Laiva? (Huomaan ajattelevani edellistä näyttelyä täällä, Mikael Pohjolaa, jonka teoksissa oli paljon vettä, tässä samassa nurkkauksessa. Tällaisia ovat galleriat: […]

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: