Posts Tagged ‘Panu Ruotsalo’

Halu nähdä ihminen (Näyttelyt: Carita Ahlqvist, Ryhmä OOO)

Carita Ahlqvist: Alkujäänne.

Ryhmä OOO: Abstraktia tilassa ja maalauksessa. Taiteilijat: Kaarina Haka, Tapani Hyypiä, Maaria Märkälä, Maaria Oikarinen, Matti Rantanen, Panu Ruotsalo, Mia Saharla.

Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 16.4.-3.5.2016.

AhlqvistNämähän ovat kuin kolmiulotteisiksi ponnahtaneita kuvia vanhoista anatomiankirjoista, ajattelen Carita Ahlqvistin pellavakuituteosten edessä. Kuvia, tai näytteitä, jotka on säilötty vuosisadoiksi mitä kummallisimmilla aineilla ja käsittelyillä. Pellavakuidun pinta on hauras ja ohut kuin kuiva iho. Toisaalta veistoksissa on massaa: ne valuvat seinillä, riippuvat raskaina nahkanauhoissaan.

Pellavanväriset teokset eivät ole lainkaan karmivia, vaikka osa näyttää selvästi ihmisruumiin kappaleilta. Tekisi mieli silittää niiden pehmeää (?) pintaa. Tekisi mieli päästää ne vapauteen, antaa tuulen kuljetella niitä Näsijärven yläpuolella.

Kummallista, miten kiehtovaa on, kun massaan saa ihmisruumiin muodon. Se riittää: sen ihminen haluaa aina nähdä.

Panu Ruotsalo: Last Tango.

Panu Ruotsalo: Last Tango.

Galleriatilan täyttää Ryhmä OOO yhteisnäyttelyllään Abstraktia tilassa ja maalauksessa. Maalaus onkin näyttelyn pääosassa: tarjolla on hieno selaus abstraktin maalauksen eri puolia. On geometrista, visuaalista illuusiota. On siveltimenjälkiä kankaalla. On paksua maalipaakkua, ohutta ja sileää, ja miltei esittävääkin.

Yksi maalaus poikkeaa tekotavallaan oleellisesti muista: Kaarina Haka on maalannut varjoilla seinään. Hänen installaationsa koostuu langoista ja verkostoista, joiden idea paljastuu, kun niiden taakse katsoo: varjomaalaus, kuin ilmakuva erämaasta.

Hieno esimerkki abstraktin esittävyydestä on Panu Ruotsalon Last Tango. Maalauksen kaksi värimassaa ovat selvässä tanssissa keskenään. Totta; ihminen haluaa aina nähdä ihmisen (ja aika vähän vihjeitä siihen suuntaan riittää). Ruotsalon maalauksissa on muutenkin meneillään eräänlainen tanssi. Hän työskentelee (tekisi mieli sanoa ’leikittelee’, mutta en tiedä, olisiko se vähän turhan kevyt verbi) kuvan kerroksilla: onko tämä pinta, vai onko tämä kolmiulotteinen kuva? Maalikerrokset varjostavat kankaalle eräänlaisia eliöitä.

Jos ajatellaan maalausta kerrostuvina pintoina, pisimmälle tällaisessa tutkimuksessa menee Mia Saharla Pällekkäiset havainnot -maalauksillaan. Nimensäkin mukaisesti teoksissa on päällekkäisyyttä: etsin ja etsin saadakseni kiinni niiden visuaalisesta todellisuudesta. Onko tuo linnun lentorata? Laiva? (Huomaan ajattelevani edellistä näyttelyä täällä, Mikael Pohjolaa, jonka teoksissa oli paljon vettä, tässä samassa nurkkauksessa. Tällaisia ovat galleriat: todellisia päällekkäisten havaintojen pesäkoloja, kerrostuvaa visuaalista muistimateriaalia.)

Saharlan valkoinen ja musta maalaus ovat kuin päivä- ja yökuva. Joskaan päivällä ei ole valkoista. Eikä yöllä mustaa. Siitä huolimatta valon vastakkainasettelu pakottaa ajattelemaan valoa ja vuorokausirytmiä. Näin ennaltakoodattuja me ihmiset olemme, meille rytmi on koko elämä.

Tapani Hyypiä: Harvest.

Tapani Hyypiä: Harvest.

Tapani Hyypiän maalauksiin liittyy kummallinen mielikuva tornadoista, jotka iskevät ympäristöön (kankaalle ja maaliin) ja sekoittavat kaiken yhtenäiseksi massaksi. Jonkinlaisesta pölypilvestä nämä värit nousevat. Kiinnostavia ovat myös maalausten nimet; Sininen-teoksessa ei minun silmissäni ole mitään erityisen sinistä. Mustelmanvärinen massa nousee kirkkaasta pohjasta kohti taivaita.

Vaikken nyt (taaskaan) käy läpi ryhmänäyttelyn jokaista osallistujaa, sanotaan vielä sen verran, että Maaria Oikarisen mustavalkoinen Sulamith on hieno tallenne käden liikkeistä ilmassa, kankaalla. Teoksessa on jotakin räpiköivää, irti pääsevää. Pidän siitä, ettei siinä ole enempää värejä.

Maaria Oikarinen: Sulamith.

Maaria Oikarinen: Sulamith.

 

 

 

Mainokset